Esoteerisen maantieteen lukunurkka: "Moottoripyörä ja miehen mieli"

Esoteerisen maantieteen koulu edustaa näkemystä, jonka mukaan matka ulkoiseen voi aina olla myös matka sisäiseen. Jos ulkomaailmassa operoinnin sisäinen ulottuvuus jätetään huomioitta, on matkan arvo rajallisen välineellinen - taolaisin termein yksipuolisesti jang-elementtiä edustava - eikä se todellakaan ole Grand Tour. Se voi tietysti riittää sinällään, mutta etenkin niiden, jotka tuntevat omaavansa tutkimusmatkailijan silmää ja kutsumusta suhteessaan ympäristöönsä, kannattaa - ehkä sanomattakin selvää - suhtautua ja avautua matkalla oloon muunakin kuin puhtaasti fyysisenä siirtymisenä.

Vuonna 2006 ansaitusti Suomen parhaaksi kirjoittavaksi toimittajaksi palkittu kynäniekka Risto Lindstedt on niitä, joille matka fyysiseen ilmiömaailmaan ei ole kvalitiivisesti yhtä kuin koko reissu. 1970-luvulta Suomen Kuvalehteen kirjoittanut toimittaja on siviilissä itseironinen Harrikka-mies ja innokas tutkimusretkeilijä, jolle maisemat ovat suora linkki tunteisiin, mietteisiin, oivalluksiin ja muistoihin, ja joka kaipaa matkaevääkseen pyhän kokemusta ja korostaa ihmettelyn merkitystä täyspainoisen elämisen elementtinä. Lindstedtiltä ilmestyi 2008 kirja Moottoripyörä ja miehen mieli – erilainen matkakirja (Kirjapaja), joka nyt osui allekirjoittaneen hyppysiin.

Kyseinen matkakirja on hyvin henkilökohtainen kudelma, joka ei noudata kronologiaa eikä sisäisen ja ulkoisen tiukkaa rajanvetoa. Välillä piippua polttelevan sanailijan rikas kerronta ei vaikuta lainkaan matkakirjalta, mutta se ei haittaa menoa, pikemminkin päinvastoin. Moniaistilliset yksilökokemukset yhtyvät kulttuurihistoriaan, suku vieraisiin kansakuntiin, pieni käy suureksi ja suuri kiteytyy. Fyysinen muuttuu äkkiä henkiseksi, kuten Ylöjärvellä, jossa kesäpäivän "pilvet hummailevat" ja prätkämatkaaja kysyy itseltään "tätäkö se iloriemu on?" ja malttaa laulattamiseltaan vain "hyreksiä suu supussa" lentäväisten vuoksi - ja äkkiä kello 11:n suunnassa on hirsitalo "päivän kämmenellä, peltomaiseman avaruudessa", joka saa jostain mystisestä syystä matkalaisen pysähtymään. Häneen iskee kirjaimellisesti hengästyttävä mieliteko, hillitön halu nousta pihaan ja kävellä sisälle sanomaan, "että minä tulin nyt, teiltä varmaan yksi huone tuolta päädystä löytyy. Maailma sattui juuri hetkeksi pysähtymään, ja tässä näyttää olevan soma ja sopivan kokoinen reikä kävellä siitä kokonaan ulos."

On eräs paikka, jonne Lindstedt suuntaa erityisen innokkaasti ja nämä ovat hautausmaat. Niillä kulkemista hän kutsuu ”mielenterveyden luomuhoidoksi”. Hautausmailla, niin kuin hän sen kokee, oman kuolevaisuutensa tajuaminen käy mahdolliseksi, asioiden mittasuhteet loksahtavat kohdalleen, historia muuttuu läheisemmäksi ja omien pyrintöjen oleellisuusluokitus selkiytyy. ”On helpompi olla, jos tajuaa tilapäisyytensä. Tämä kuulostaa helvetinmoiselta jeesustelulta, mutta sitä se ei itse asiassa ole”, hän sanoi tämän blogin kirjoittajalle, jolla oli mahdollisuus jaettuun kalmistokävelyyn loppusyksystä 2007 Hietaniemessä.

Kalmistokävelyille matkakirjailija oli saanut lähetteen, kun oli nuorena (ja merisairaana) merivoimien matruusina seilannut fregatilla Atlantin myrskystä Murmanskin vuonon suojaan. ”Horisontissa roikkuessani sain elämänohjeistusta aamusavulle pysähtyneeltä upseerilta. Nimeä en muista, puheen muistan: ’Sitten kun alat matkustella, niin käy aina hautausmailla ja istuskele hetki rautatieasemilla. Opit ymmärtämään jotain siitä maasta’. Sen neuvon olen pitänyt. Toimii kyllä.”

Suomen noin tuhat hautausmaata tarjoavat 3400 hehtaaria esteettistä, romanttista, historiallista ja pyhyydellä latautunutta puistoa. Niissä riittää kuljettavaa, ennaltaehkäisevää mielenterveydellistä hoitopotentiaa, mutta sodan mielettömän draaman ambivalenttia hohtoa tunnustelevan Lindstedtin repertuaariin kuuluu myös toisen maailmansodan suurten taistelupaikkojen hautausmailla vaeltelu. El Alamenissa, Normandiassa, Stalingradissa. ”Aina yhtä huikaisevan karuja, aina yhtä nuoria jätkiä ristien alla. Ja olen jotenkin varma siitä, että heidän yhteinen kysymyksensä on aina ollut: mitä helvettiä mä täällä teen?”, hän pohdiskeli Hietsussa.

Kiire ja matkanteko on epäpyhä, banaali parivaljakko. Kiireessä matka käy aiemmin mainitulla tavalla vain ulkoiseksi suoritteeksi, välttämättömäksi pahaksi. Mieli ei ole läsnä ja avoin vaan roikkuu jo malttamattomana päämäärässä - suppuun käpristyneenä, kuormituksesta sähköisenä. Moottoripyörän ohjaustangon keskiöön myydään kelloja, mutta sellaista Lindstedt ei ottaisi maksustakaan. ”Ajamisen idea on kellottomuus", hän tähdentää. "Aurinko nousee aamulla ja lankeaa illalla. Kyllä siinä välissä pitäisi ehtiä. En ole änkyrä, paitsi ehkä itseltäni salaa, mutta en edes lähde liikkeelle, jos kotipihaan pitää ennättää jostain syystä kilpaa kellon kanssa.”

Kirjailija huomauttaa, että termi dead line tarkoitti alun alkaen vankila-alueelle merkittyä rajaa, jonka ylittäjät oli lupa ampua. Hän on myös onnistunut mielestään jäljittämään tarkan hetken, jona kiire ilmaantui Suomeen. Tämä on kello kahdeksan tammikuun 31. päivänä vuonna 1862. Tuolloin avattiin käyttöön maamme ensimmäinen rautatieyhteys Helsinki-Hämeenlinna ja juhlajuna puuskutti liikkeelle. ”Aikataulutus toi mukanaan minuutintarkkuuden, maahan syntyi yhtenäisaika.”

Leppoisuuden ja joutilaisuuden puolustaja ei voi välttyä siltä surulliselta havainnolta, että patologisuudestaan ja tympeydestään huolimattaan alinomaisesta, noidankehämäisestä ja vääristyneesti ihmisen arvoa mittaavasta kiireestä on tehty hyve. Hän joutuukin toteamaan, että kiireettömyys on outo tapa olla tässä maailmassa. ”Kun sen harrastamisesta jää kiinni, saa osakseen kriittisiä kommentteja ja säälinsekaisia mulkaisuja.” Jos kiireettömyys ahdistaa ja aiheuttaa riittämättömyyden tunnetta, kuten kovin helposti käy, on se Lindstedtin mielestä merkki siitä, että ihminen on ”juossut itsensä ohi, ulkoistanut oman elämänsä”. Kiireen sumussa voi jatkaa vuosikymmeniä, mutta jonain päivänä ravaaminen on vääjäämättömästi ohitse viikatemiehen kolkutellessa porstuassa ja henkilökohtaisen ajan muuttuessa ”peräseinä näkyvissä” –ajaksi. Silloin on liian myöhäistä katua sitä, miten elämänsä käytti, minkä nosti sen keskiöön. Kenenkään ei tiedetä katuneen kuolinpedillään, että miksi hän ei tehnyt enempää ylitöitä.

Matkanteko on asia, jonka voi laajentaa ajatukseen elämän taipaleesta ja olemisen taidosta. Ja silloin kun matkamies on kiireetön, on hänellä suurempi todennäköisyys kokea olotila, joka ei pakottamalla tapahdu ja joka on niin luonnollinen, vaivaton ja tavallinen, että siitä on muodostunut meille liikaa yrittäville suorituskipeille vieras, harvinainen ja jopa pelottava. Sitä voidaan kutsua meditaatiotilaksi tai joksikin muuksi eksoottiseksi, mutta se mistä on kyse, on ajatuksiin, tunteisiin ja tuntemuksiin samaistumisen hellittämisestä, hetkellisestä avaruuden, kirkkauden ja tietoisuuden suvannosta, jota 'Moottoripyörä ja miehen mieli' kuvaa kaunissanaisesti.

”Pieni ikuisuus on äkillinen mielentilan välähdys, tilaamaton, suunnittelematon ja manipuloimaton kirkastus. Kirkastus voi olla juuri sitä penkin päässä istuskelua, kun päivännousu käyttää kiitoratanaan järven selkää, kirkon viileyteen pujahtamista helteisenä kesäpäivänä Roomassa tai Rengossa, hylkeen pään pulpahtamista täysin tyynien vesien läpi, se voi olla pieni sanaton kohtaamisen hetki, nukkuvan lapsen tai puolison katselemista, äkillistä ymmärrystä siitä, kuinka paljon itsessä sittenkin on vielä tallella rakkautta, sitä rakkautta, jonka jo luuli loppuun käyttäneensä. Ne ovat pieniä ikuisuuksia, kaikesta ajasta irrallaan olevia hetkiä ja siksi pyhäisiä sekunteja.”

Välihuomio: Sörkka versus Sörkkä - kiista katukielen oikeaoppisuudesta

Sijaitseeko tämä ilmestys Sörkassa vai Sörkässä - siinäpä vasta kysymys.

Allekirjoittanut laati Helsingin Sanomiin pienen reportaasin kotimaista elokuvahistoriaa esittelevästä, mainiosta mutta vähän tunnetusta Elävän kuvan museosta. Viime viikolla (12.1.) julkaistu artikkeli stimuloi arvoisan konkaritoimittaja ja –kolumnisti Aarno ”Loka” Laitisen nakkaamaan palautetta. Se ei koskenut juurikaan itse juttua, vaan sen otsikkoa ja aloituslausetta, joissa molemmissa käytettiin Helsingin Sörnäisistä (jossa museo sijaitsee) tuttavallista Sörkka-muotoa. Laitisen mukaan tuo muoto on harhaoppinen ja nimen oikea asu on Sörkkä. Siis "ä" viimeiseksi kirjaimeksi, ei "a".

Tässä lainaus Laitisen hienosta palautteesta niiltä osin kuin se koski nimiasiaa:

Yksi vähäpätöinen asia pisti silmääni – Sörkka. ”Sörkassa piileksii leffataivas” ja ”kätköissä Sörkan laitakatujen”. Birgit Krohnström laulaa ”Sörkän” laitakaduista (1942), Annikki Tähti laulaa Sörkän ruususta, Jussi Raittinen Me Sörkkää vallataan (1971). 1800-luvulla syntyneet työväenliikkeen veteraanit Väinö Tanner ja Martta Salmela-Järvinen kirjoittivat muistelmissaan Sörkästä. Mika Waltarin romaaneissa esiintyy Sörkkä. Hämeentiellä oli 50-luvulla tanssipaikka Sörkän Vennu. Stadin slangikilpailun voittaja Ossi (sukunimi unohtunut) sanoi, että se ehdottomasti on Sörkkä.

Sörkän vankilan johtajat ja vangit puhuvat ja kirjoittavat Sörkästä. Olen nähnyt 30-luvun kristillisen poikalehden, jonka nimi oli Sörkän kristika. Ässärykmentin veteraanit, jotka oli koottu Kalliosta ja Sörkästä, nimittävät kotiseutuaan Sörkäksi. Ässärykmentin veteraani kirjoitti sodan aikana laulun Stadin kundin kaipuu. Siinä lauletaan, että ”kyllä skuru Sörkkään vielä föraa”. Olen itse kuullut tämän sanoittajan paheksuvan, kun joku muu laulaa Sörkasta. Syntyperäisenä stadilaisena (1943) kuulin lapsuudessani vain joidenkin ruotsinkielisten, kuten Georg Malmstenin puhuvan Sörkasta.

60-luvulla Sörkka alkoi hiipiä sanastoon ja lehtiin, joiden toimittajat, etenkin Helsingin Sanomien, ovat maalta ja päässeet tutustumaan stadilaiseen kulttuuriin aika myöhään. Itseäni kiukuttaa, kun nuoret toimitussihteerit muuttavan minun Sörkkäni aina Sörkäksi, vaikka tuntemattomien pikkupaikkakuntien taivutuksessa pitää kunnioittaa paikallista muotoa. Todisteluni eivät auta mitään. Tunnen hävinneeni taistelun, kun sinäkin olet muuttanut Birgit Krohnströmin sanat eri muotoon kuin alkuperäisessä elokuvalaulussa.

Laitisen vyöryttämä todistusaineisto on kieltämättä vakuuttava, ja ensimmäinen reaktio olikin, että Stadissa sotavuosina syntyneen kolumnistin täytyy olla oikeassa. Allekirjoittaneen käyttämän nimivalinnan kannallahan vaikutti olevan maalta tulleiden toimittajanplanttujen ohella lähinnä vain ”Molli-Jori” Malmstén (vaikkakin hän on sentään legdendaarisen Stadin kundi –biisin kirjoittaja). Tulipa kuitenkin poikettua kirjastoon pläräämään Heikki Paunosen kokomaa, vuoden 2001 Tieto-Finlandialla palkittua stadilaisslangin sanakirjaa Tsennaaks Stadii, bonjaaks slangii, jossa on peräti 33 000 hakusanaa ja 1381 sivua. Jännityksestä väräjävät sormet päätyivät kohtaan Sörkka. Niin, Sörkka. Se oli merkitty nimen päämuodoksi ja vasta useita virkkeitä myöhemmin esiteltiin kilpaileva muoto Sörkkä. Melko tasaväkisiä muodot näyttävät tokikin olevan, sillä Sörkka-version taakse oli kirjattu 24 lähdettä ja Sörkän 17. Kirja kertoi, että nimen asusta on ”viime aikoihin asti kiistelty enemmän kuin mistään muusta stadin slangiin liittyvästä seikasta”.

Mielenkiintonsa virittyä allekirjoittanut otti yhteyttä edesmenneen faijansa lapsuudenystävään, katu-uskottavaan Pengerkadun kasvattiin, legendaarista Vaasanaukion Seksipistettä 1970-luvun alusta 2000-luvun alkuun pyörittäneeseen Mannisen Kimmoon, ja kysyi hänen kantaansa nimiskismaan. Kurvin nurkkien kaikki kujeet tunteva Manninen sanoi, että Sörkkä se on hänelle. Mutta hän oli myös sitä mieltä, että Sörkkaa käytettiin ennen sotia ja aikaisemmin syntyneiden aikana. "Tuli jututettua kuuskytluvun alussa moniakin vanhoja tosistadilaisia ja silloin kinattiin samasta Sörkasta", hän kertoi.

Palataksemme Paunosen teoksen antiin, Sörkka-version puolustukseksi esitetään muun muassa sitä, että kaupungin ensimmäisen kaupunginosayhdistyksen nimi oli Sörkan Gibat ry. Suomen Kuvalehdestä vuodelta 1975 on kaivettu Heikki Wariksen (hengaillut mestoilla vuodesta 1923) haastattelu, jossa hän intoutuu korostamaan: ”Muistakaa sitten, että se on Sörkka aalla eikä äällä.” Samalla asialla oli stadilainen L. Mäkelä, joka kirjoitti Hesarin yleisönosastolle 1982 tähän malliin: ”1940- ja 1950-luvuilla stadinkieleen ymppäytyi eräitä rappeutumisilmiöitä. Johtui varmasti myös siitä, että sotien jälkeen Sörkkaan muutti äkkirynnäköllä aikamoinen määrä erilaisia ’Karjalan evakkoja’. Vanhan stadin Sörkka tuotti evakoille ja sudeettisavolaisille kohtuuttomia lausumisvaikeuksia. Alettiin puhua Sörkästä. Stadinkieli ei kuitenkaan ole mikään suomenkielen murre. Se on slangia ja slangina pysyköön. Siis Sörkka!”

Sanakirja esittelee todistusaineistoa molempien leirien hyväksi ja esiintyy sovittelevasti, mutta on silti enemmän kallellaan Sörkkaan: ”Vanhastaan Sörkka-asu on ollut selvästi tavallisempi, varsinkin Sörkassa asuneiden ’oikeiden’ sörkkalaisten keskuudessa, mutta myös Sörkkä-asusta on varmoja tietoja vanhoilta (1900-luvun alkuvuosina syntyneiltä) syntyperäisiltä helsinkiläisiltä, varsinkin Sörkan ulkopuolella asuneilta. Välillä (1940-60-l:lla) Sörkkä-asu yleistyi helsinkiläisten keskuudessa, mutta 1970-80-luvuilta lähtien Sörkka on vallannut uudestaan paikan aitona helsinkiläisyytenä (suorastaan aidon helsinkiläisyyden symbolina)". Sörkka on myös se muoto, jossa sanakirja esittelee nimen merkityksen Sörnäisten vankilan (aiemmin kuritushuoneen), Sörnäisten rantatien ja Sörnäisten rannan ilmentäjänä. Sekin tulee ilmi, että kaksi nimen Sörkka – tai Sörkkä – umpiharvinaista muotoa ovat Tšörkka ja Sörkki.

Nöyrä kirjoittajanne on syntynyt ja aina asunut Helsingissä (kuten vanhempansakin; mutsi lähtöisin Kalliosta, faija Hakiksesta), mutta on tietenkin auttamatta keltanokka ”vanhojen stadilaisten” rinnalla ja kaiken kukkuraksi perifeerisessä Vartsikassa varttunut. Näin hän ei katso omaavansa auktoriteettia sanomaan painavaa kantaa tähän kiistaan. Sivukorvalla hän on joskus tiedostanut Sörkka/Sörkkä –kädenväännön olemassaolon (täysin vastaavaa on käyty muuten siitä, onko Töölö Tölika vai Tölikä) ja on itse käyttänyt huolettomasti molempia muotoja. Snadimpana Sörkkää ja viimeiset kaksikymmentä vuotta Sörkkaa. Valintaan ei liity suuria tunteita. Taisi olla niin, että eräs kaveri sai aikaan ä-pisteiden putoamisen esimerkillään. Sellaista seura teettää.

”Ihminen on häkissä, jossa ei ole kaltereita”, kirjoitti Jean-Paul Sartre, jonka omaelämänkerrallisen muistelmateoksen nimi on kuvaavasti Sanat. Kun tarkkailemme mieltämme ja zoomaamme vähän kauemmaksi kuumeisesta ajatusmyllystämme, huomaamme kuinka käsitteellisyys, sanat, jatkuvasti pitävät meitä kiinni pienessä kiemuraisessa ja takkuisessa pelissään, joka on toden totta kuin häkki ilman kaltereita. Omassa rajallisessa maailmassaan sanallisuudella on totta kai oma hyödyllinen, loogisesti pätevä, esteettisiä elämyksiä antava funktionsa. Ei siinä vikaa, paha olisi ilman. Vailla siunattuja sanoja olisi kommunikaatiomme perin olematonta. Ilman sanoja ei olisi tätäkään rutinaa rustattu. Mutta mitä tulee olemassaolon ihmeelliseen kenttään, niin usein, hyvin usein on käsitteellistäminen myös tiellä. Paljossa ovat sanat turhia, kokemuksiamme pieneen muottiin likistävä korsetti. Verratonta on katsella auringon laskua kattojen taa – tai kuunnella nauttien raitiovaunun kolinaa – kun ei pähkäile, onko jalkojen alla Sörkan vai Sörkän kamara.

Rakennetun maan löytöretkeilijänä: mitä urbaani tutkimusmatkailu antaa?

(Kirjoitus on luettavissa myös uusimmasta Elonkehä-lehdestä 11-12/2009).



Laasti rasahtelee kengän alla, vähähappinen ilma uhoaa maanalaisia tuoksuja, varovaiset askeleet vievät syvemmälle labyrinttiin. Taskulampun valokeila leikkaa urheasti pimeää, mutta jokaisen mutkan takana piilee tuntematon. Kuka täällä teki ja mitä? Miksi paikka on hylätty? Voiko täällä väijyä jotain kauheaa – vai omat sisäiset peikkoniko ne kuiskivat?

Kuvattu tunnelma on tuttu jokaiselle urbaania tutkimusmatkailua harrastavalle. Ihmisen rakentamaan, mutta tyypillisesti hylättyyn ympäristöön suuntautuva epävirallinen löytöretkeily on nopeasti kasvava harrastus ja elämäntapa. Englanninkielisen termin urban exploration mukaan UE:ksi ristitylle toiminnalle on omistettu kotomaisiakin nettisivustoja jo kymmeniä. Niillä esitellään autioita taloja ja teollisuuskiinteistöjä, tunneleita, bunkkereita sekä erilaisia jättömaita.

Tässä kirjoituksessa pyritään vastaamaan siihen, mikä on UE:n pointti, mitä se voi harjoittajalleen parhaimmillaan antaa ja mitä se kertoo ajastamme. Kirjoittajan näkemyksen mukaan UE:n viehätys perustuu ainakin viiteen osatekijään, jotka esitellään seuraavassa. Välissä koetaan pari tunnelmointihetkeä.

Historioitsijan Eldorado

Juuri tällainen Ford Cortina oli isoisällä. Kaikki tässä on tuttua. Tämä ei mene enää mihinkään, on maatunut akseleistaan osaksi autiotalon pihaa. Mutta liikettä ei tarvita, muistoni tekevät sen.

UE tarjoaa vahvan ja elämänmakuisen tuntuman lähihistoriaan. Liittyivätpä UE-kohteet sitten elinkeinojen, vapaa-ajan, uskonnon, puolustuksen tai asumisen piiriin, niistä jokainen kertoo ajastaan. Menneet muodit, teknologiat, tavat, esineet ja jopa yhteiskuntajärjestelmät avautuvat lähihistorian arkeologin silmille.

Kentällä saatu oppiminen perustuu suoraan, kokonaisvaltaiseen kokemukseen; se on oivaltavaa. Täydennykseksi moni UE:n harjoittaja etsii kirjallista tietoa kohteensa historiasta. Toisinaan tämä on miltei agentin hommaa. Moni salamyhkäisesti hiipunut paikka oli salamyhkäinen jo toimiessaan. On esimerkiksi aiemmin sotasalaisuuksiksi luokiteltuja ja sittemmin hylättyjä kohteita. Näiden suhteen varsinainen runsaudensarvi löytyy heti Suomenlahden takaa Virosta.

Etenkin haja-asutusseuduilla yleisiä UE-kohteita ovat autiotalot. Hyvin säilyneet ja esineistöä sisältävät talot ovat arvokas lähde tavallisen ihmisen arkeen keskittyvään mikrohistorialliseen tarkasteluun. Itse saman aikakauden eläneille ne ovat myös nostalgian ja juurtumiskokemusten paikkoja. Niin ikään yleisiä kohteita ovat hylätyt tuotanto- ja muut laitokset, jotka avaavat empiirisen portin talous- ja sosiaalihistoriaan. Tutkimusretkeily vanhoissa linnoituslaitteissa tuo kuvaan jopa maailmanhistoriallisen tason.

Erilaiset valtakunnat, ideologiat ja uskomukset ovat nousseet ja kaatuneet. Niin tulee jonain päivänä käymään nykyisillekin. UE:n koulima pohdiskelija voi hyödyntää perspektiiviään älyllisesti rehelliseen aikalaiskriittisyyteen ja yrittää nähdä vallan kulissien taakse: mikä virhe toistaa itseään, mikä nyt ok-jutuksi luokiteltava asia ei tule kestämään jälkipolvien tarkastelua, kuka meitä vedättää ja miten.

Omakohtaiset ekskursiot rakennettuun historiaan ovat myös omiaan herättämään arvostusta menneiden polvien uurastusta kohtaan. Jos niin suomme, ne kasvattavat ymmärrystämme siitä, kuinka lukuisten jo kuolleiden ja yhä elävien ihmisten myötämielinen toiminta jokapäiväistä elämäämme kannatteleekaan.

Määrittelemätön avaa mielen

Olo on leijuva, hykerryttävä. Tämä jättömaa on aava kuin Lapin kaira. Kartalla nämä kummut, uomat ja onkalot ovat vain valkoinen läiskä. Ei määritelty, Terra Incognita. Tämän maan voi valloittaa ja julistaa kuningaskunnaksi – ja silti se säilyy avoimena seuraaville.

UE tarjoaa seikkailua. Sanotaan mitä sanotaan, ainakin miespuolisille tallaajille seikkailun kaipuu on syvällä geeneissä – vaikka toki UE:n piirissä on myös naisharrastajia, etenkin nuorempia. Liekö kaihon takana se kuuluisa ”sisäinen lapsi” vai jokin josephcampbellimäinen sankarivietti, sen määritteleminen on makuasia. Mutta seikkailusta ei käy kaupallinen ja valmiiksi pureskeltu puuhalandia, ei ikinä.

Sivumennen huomattakoon, että luontaisesti ”jänniin” paikkoihin hakeutuvien tenavien asema on nykyisin surullinen, ainakin jos on uskominen tutkija Marketta Kyttää. Hän on todennut, että verrattuna aiempiin vuosikymmeniin aikuiset rajoittavat rajusti lasten liikkumisvapautta. Syynä ovat pelot kidnappaajista, murhaajista ja pedofiileistä – ja kuitenkin tilastojen valossa nämä ovat ääriharvinaisia ilmiöitä eivätkä mitenkään yleistyneet.

”Epäpaikassa”, jonka aiempi funktio tai luonne on väistynyt mutta uusi ei vielä hahmottunut, voi kokea kutkuttavaa kaikki-sallivuutta, joka on sukua unille ja suurille tarinoille. Nyky-Suomesta on tullut bulkkistandardi, pikkusievän steriili ja yllätyksetön kuin ABC-huoltamo. Sen kuiva rationaalisuus rikkoutuu vain harvoin. Jopa metsät on kesytetty puupelloiksi, joita autotiet halkovat muutaman sadan metrin välein. Tällaisessa tilanteessa irrationaalisen, määrittämättömän ympäristöön kaipuu on mitä luonnollisinta.

UE:n retkiraportit kertovat vapauden tuntemuksista, mielikuvituksen ja luovuuden heräämisestä sekä vavistusta ja mielihyvää yhdistävistä ylevän kokemuksista à la mysterium fascinosum et tremendum. UE-kohteet koetaan usein myös uhkaaviksi ja sille on tietty perusteensa. Niissä voi olla riskinä sortumat, putoavat ja terävät kappaleet, vaaralliset aineet, aggressiiviset omistajat tai hiipparit. Useammin on kuitenkin kyse jostain tutkimusmatkailijan omasta alitajuisesta pelosta, minkä kohtaamiseen ja voittamiseen UE suo avokätisen mahdollisuuden. (Joskus tosin urheinta voi olla se, että jättää menemättä tyhmänrohkeutta vaativaan loukkoon – varsinkin jos taustalla on joukon paine, Aldous Huxleyn termein laumamyrkytys).

Huomattakoon sekin, että vaikka UE ei ehkä vastaa Lauri ”Tahko” Pihkalan käsitystä tervehdyttävästä liikunnasta, vie se kuitenkin ulos viilettämään, loitommalle bigbrothereiden ja facebookien virittämistä virtuaalisammaloitumisen ansakuopista.

Raunioiden estetiikka

Bunkkeri oli neuvostoaikoina väestönsuojelutoimen koulutuspaikka. Nyt massiiviset teräsovet retkottavat auki. Pimeillä seinillä roikkuu unohdettu julistenäyttely. Sen värit ja näyt kirkuisivat, jos voisivat: niissä esitellään ydinasehyökkäyksen tuho kaikkine hornan ja perikadon detaljeineen.

UE tarjoaa voimakkaita esteettisiä kokemuksia. Arkkitehtuurin professori Panu Kaila on osuvasti huomauttanut, että luonnollisista materiaaleista tehdyt rakennukset ovat kauniita raunioinakin. Karuimmat UE-kohteet eivät hivele silmää konventionaalisessa mielessä, mutta rokonarpisimmankaan betonin visuaalista tehoa ei voi kiistää. Toisinaan harrastajat vangitsevat kohteensa harkittuihin ja onnistuneisiin kuviin, joita voi syyllä kutsua taiteeksi.

Englannin yläluokan keskuudessa syntyi 1700-luvulla ”pittoreskin matkailun” harrastus. Siinä kuljettiin ja tutkittiin Britannian maaseutua yksinomaan näkymistä saatavien mielihyvän vuoksi. Katseluun oli jopa väline, ”Clauden lasi”, tummennettu peili, joka rajasi näkymän, teki siitä hämyisän ja utureunaisen (pittoreskituristit siis katsoivat maisemia selin niihin!). Rauniot olivat hyvin suosittuja aiheita. Aina siihen pisteeseen, että niitä alettiin varta vasten rakentaa maisemapuutarhoihin. Raunioita oli tarkoitus katsella ajatellen samalla omaa elämää ja ajan virtaa.

Myös romantiikan taiteessa rauniot ovat keskeisiä. Niitä tutkaili esimerkiksi englantilais-amerikkalainen Thomas Cole (1801-1848), joka maalasi tauluparin (The Past, The Present 1838) kuvitteellisesta linnasta: toisessa kuvassa kukoistuksessaan, toisessa sammaloituneena rauniona. Hänen aikalaisensa, maalari Frederick Catherwood (1799–1854) puolestaan kunnostautui ehkä ensimmäisenä eurooppalaisena, joka ikuisti Etelä-Amerikan viidakoiden köynnösten peittämiä eksoottisia raunioita.

Populaarikulttuurissa uinuvat viidakkotemppelit ovat peruskauraa, mutta sitäkin enemmän urbaani rosoisen estetiikka, johon moni rock-video ja elokuvakohtaus nojaa. Eräs UE-leffojen ikoni on Andrei Tarkovskin Stalker (1979), kuvaus vaelluksesta kielletylle ja salaperäiselle Vyöhykkeelle.

Kokemusperäisesti väitettynä: moni mieleen piirtynyt UE-näkymä läikähtää muistoissa yhä paljon vaikuttavampana kuin jokin kesy paraatikohde. Allekirjoittanut voi itä-helsinkiläisenä mainita Vartiokylän Kontionmäen ränsistyneen ja sittemmin puretun hyppyrimäen 1970-luvulta. Maalaamattomasta laudasta tehty perifeerinen artefakti, jota saattoi vain katsoa mutta jonka arvaamattomaan lahouteen ei ollut kapuamista, iski täysillä lapsen mieleen ja kutsui juurelleen yhä uudestaan ja uudestaan.

Todistavat silmät, yhteinen muisti

Toisinaan purkutöihin havahtuu vasta, kun rakennus on kadonnut. Tällä kertaa olen nopeampi. Sataa räntää, mutta jo huomenna puutalot ovat puolikkaita. Ikuistan ne kokonaisina, ne ovat osa tätä katua ja kulmakuntaa.

UE tarjoaa jälkimaailmalle dokumentaarista aineistoa, joka voi osoittautua aikanaan arvokkaaksi. UE:n harrastajat valokuvaavat ahkerasti kohteitaan. Jotkut laativat niistä jopa yksityiskohtaisia pohjapiirustuksia; näin esimerkiksi tuore Ars Fennica –voittaja Jussi Kivi, jonka töissä esiintyy niin Helsingin tsaarinaikuisia ammusluolia kuin Salpalinjan bunkkereita.

Eräänlaisia varhaisia UE-retkeilijöitä olivat nekin taiteilijat, jotka ottivat asiakseen ikuistaa turvekattoisten puuhökkeleiden Katajanokkaa ennen asuinalueen 1870-luvulla tapahtunutta purkamista. Sitä kuvasivat muun muassa Magnus von Wright ja Hjalmar Munsterhjelm öljyväritöissään sekä Rudolf Åkerblom grafiikoissaan. Jälkipolvet ovat olleet kiitollisia. Vähäpätöisenä ja hävettävänä pidetystä kohteesta ei virallisia kuvituksia laadittu.

Sama pätee digikameroiden aikakaudella. Katoavien ja muuttuvien maisemien taltiointi on pitkälti vapaaehtoisten harteilla. Toki palkatutkin kuvaajat, pääkaupungin ikuistajista esimerkiksi Signe Brander ja Kari Hakli, ovat tehneet rouheissa paikoissa legendaarista jälkeä.

Katoavaisuuden kentät

Valvomon pöytäallakka on pysähtynyt aikaan ennen eurovaluuttaa. Tässä on istuttu tärkeänä. On tehty raportteja ja vikailmoituksia, pidetty pyörät pyörimässä. Jatkumo tuntui pysyvältä ja varmalta, oikeastaan ikuiselta. Mutta kyseessä olikin hiekkalinna.

UE tarjoaa, suorastaan tyrkyttää, autenttista henkistä kokemusta. Tämä siksi, että harrastus luo ja vahvistaa tilapäisyyden tajua. Hylätyissä paikoissa, joiden alkuperäinen käyttötarkoitus on päättynyt, huokuu jokainen yksityiskohta pysymättömyyden sanomaa. On melkein liikuttavaa ajatella, kuinka huolellisen pikkutarkasti jotain – nyt tomuista ja pulujen asuttamaa – tehdassalia on aikoinaan puunattu ja vaalittu.

Pysymättömyyden mietiskely on useissa henkisissä traditioissa keskeisellä sijalla. Buddhalaisessa sutrassa kiteytetään, että niin kuin elefantin jalanjälki on jalanjäljistä suurin, on pysymättömyyden mietiskely mietiskelyn aiheista ylittämätön. Tällä ei tavoitella nekrofiliaa, elämänkielteistä tuhon ja väistymisen hekumaa, vaan kiihkottoman realistista näkemystä ilmiömaailman luonteesta.

Hajoavien rakenteiden tutkailu – tukiraudan irvistys rapautuneessa betonissa ja romahtaneen hirsikehikon salvos – voi muistuttaa analyyttisesti teräväkatseista mieltä siitä, että ne ovat – kuten kaikki rakenteet viime kädessä jokaista atomia ja omaa mentaalista ”itseämme” myöten – koosteisia, monen keskinäisriippuvaisen osan summa. Mistään ei löydä solidia, jakamatonta, muista riippumatonta entiteettiä. Tämä on eräs tapa lähestyä väliaikaisuuden luonnonlakia ja on UE:n sydänantia.

Pysymättömyyden hyväksyminen auttaa olemaan avoinna muutokselle, jota joka tapauksessa koko ajan tapahtuu. Tilapäisyyden tajulla on voimaa keventää yksilön mieltä. Se tuo hänen pyrintöihinsä tietyn ilmavuuden, leikin ja huumorin vireen. Parhaimmillaan urbaani tutkimusretkeily ravisuttaa ihmisen tiedostamaan oman kuolevaisuutensa. Tätä kautta se voi lisätä jokaisen elinpäivän arvostusta ja tähdellisten aktiviteettien priorisoimista.

Retken päättyessä

Voimme yhä kysyä, miksi juuri meidän aikamme on synnyttänyt eloisan UE-skenen. Miksi ihmisen ikiaikainen vietti tutkia ympäristöään, halu nähdä aina vain uuden harjanteen ja niemen taakse, manifestoituu retkinä sivilisaation betonikatveisiin, rakennettuun erämaahan?

Nykyteknologia mahdollistaa, että voimme katsoa televisiosta tai netistä saalistavaa tiikeriä, Etelämantereen jäälakeuksia, Atlantin raivoa tai Kongon viidakoita – ja samalla syödä aamiaismuroja keskuslämmitetyssä huoneessa. Maailma on käynyt pieneksi, kuten sanotaan.

Samanaikaisesti kun luonto kapenee neliökilometreinä ja eliölukuina, se on myös meille vähenevissä määrin villi, mysteeri ja pyhä. Kunnioituksen palauttaminen luonnolle on yksi ylivalotetun aikamme haaste, ehkä se kaikkien suurin. Tähän pyrittäessä UE auttaa pitämään hengissä ihmetyksen, arvostuksen ja löytämisen riemun tunteita, joiden näivettymistä ihmismielestä ei tohdi toivoa.

Post Scriptum: kaikki syvällinen rakastaa naamioita

UE:n nousu systemaattiseksi harrastukseksi on pitkälti kytköksissä internettiin, joka mahdollistaa retkikohteista otettujen valokuvien asettamisen muiden nähtäville. Siihen jakaminen toisaalta usein jääkin. Kohteiden tarkkoja sijainteja pihdataan, samoin omaa henkilöllisyyttä. Tälle on syynsä: harrastajista on kutkuttavampaa tietää kohde, jota ihan jokainen ei tunne ja lisäksi he haluavat pitää vandaalit loitolla. Usein kohteisiin, kuten autiorakennuksiin, sisälle meneminen liikkuu myös laillisuuden rajamailla.

Yleensä poliisi ja vartijat eivät UE-väkeä pahemmin jahtaa. Alalla laajalti kunnioitettu etiketti on se, että paikoista otetaan vain kuvia ja niihin jätetään vain jalanjälkiä. Niissä ei varastella, sprayailla eikä monotella. Toisaalta piittaamattomat tai yli-innokkaat harrastajat voivat aiheuttaa häiriötä ja hälytyksiä tunkeutumalla toiminnassa oleviin paikkoihin tai kotien läheisyyteen, mikä koettelee harrastuksen moraalin rajoja ja vie ääritapauksissa raastupaan.

Jokainen edes jotenkuten laillinen harrastus on ajan mittaan saanut ympärilleen yhdistyksensä ja järjestönsä, mutta UE on vielä ollut tässä suhteessa villivarsa. Järjestäytymisideasta on käyty jo debattia alan suomalaisella foorumilla, mutta ainakaan vielä se ei ole ottanut tuulta siipiensä alle.

Kaiken institutionalisoitumisen keskellä suitsimaton ilmiö on virkistävä poikkeus.

Paikka, josta on vaiettava

"Wovon man nicht sprechen kann, darüber muß man schweigen" eli "mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava", kirjoitti filosofi Ludwig Wittgenstein 1921 julkaistussa pääteoksessaan Tractatus logico-philosophicus.

On tiettyjä erityistilanteita, joissa tätä vaikenemisperiaatetta joudutaan soveltamaan maantieteellisen tutkimuksen raportointiin. Näin on käsillämme olevassa kuvasikermässä - tai siis siinä, mitä sen taustalta jää nyt kertomatta. Kuvat on ajankohtana Z otettu paikasta X, jossa on tapahtunut ilmiö Y, jonka vuoksi siellä liikkuminen on ehdottomasti kielletty. Enempää emme voi tällä erää sanoa. Mutta katsellaan ja kummastellaan.

Paikassa X...


Siellä maa on haljennut ja raot on ylitettävä kieli keskellä suuta. Aukot vievät satojen metrien syvyyteen, jopa 530 metriin.


Siellä puhelinlinjat makaavat kaatuneina maassa eikä niitä ole kukaan hakenut - tai uskaltanut hakea - pois.


Siellä syvältä kohoava höyry valkaisee pensaat.


Sinne viedään eriskummallisia instrumentteja.


Siellä on ihmeellisiä vuorimaisia muodostelmia, jotka kertovat äkillisistä luhistumisista.


Siellä on komeaa, niin komeaa.


Siellä ylevän ihailija ja ikuistaja on elementissään.


Siellä kamara voi olla täysin rikki.


Siellä on hylättyjä rakennuksia, joita syöverit uhkaavat ja joita syöverit ovat myöskin nielaisseet.


Siellä on mittalaitteita, jotka seuraavat kallioperän avautumista.


Siellä ollaan hissukseen, piiloitellen, itse maata epäillen.


Ihminen ei voi sinne enää palata kuin tutkimuksellisille sissiretkille.


Siellä on hurjia jyrkänteitä.


Siellä on maantie, joka päättyy tyhjyyteen. Jotain tapahtui 1982. Jotain niin nopeaa, että maa otti BMW-merkkisen henkilöauton omakseen kuskin nippa nappa pelastuessa.


Sinne kulki kerran bussikin. Nyt pysäkillä ei ole tungosta.


Siellä on luolia, joita paranee katsella ainoastaan etäältä.


Siellä pääsee puiden latvojen tasalle.

Kiviopas.fi -sivusto tietää kertoa seuraavaa Suomen kallioperästä: Se on muodostunut nykyiseen tilaansa noin 3 000 - 1 400 miljoonaa vuotta sitten. Joitakin geologisia prosesseja on tapahtunut myöhemminkin, mutta ne eivät ole olleet kovin laaja-alaisia. Nykyisellään Suomen kallioperä on siis vakainta ja vanhinta Euroopassa. Suomen kallioperä on myös todettu koko Euroopan Unionin paksuimmaksi. Uusimpien tutkimustulosten mukaan allamme on paikoitellen jopa 230 kilometriä kiinteässä olomuodossa olevaa kiviainesta.

Niin, olemme Suomessa tottuneet siihen, että peruskallioomme voi luottaa. Se on ollut koko fyysisen olemassaolomme lohdullisen varma ankkuri. Jotain, mikä pysyy kaiken muun vavahdellessa, kadotessa ja muuttuessa. Jotain mikä on muuttunut symboliksi, "vakaa kuin kallio". Siksi onkin niin vavahduttavaa joutua erikoisvyöhykkeelle, jossa kallioperä voi oikeasti pettää jalkojen alta ja ahmaista ihmisen tuntemattomiin, tuhoisiin syvyyksiin. Tunne on psykologis-eksistentialistinen, ellei uskonnollisen piiriin kuuluva, se repii halkeaman - syvällistä laatua olevan epävarmuuden - kylläisen ja omahyväisen itsevarmuutemme solidiksi uskottuun ytimeen. Tunne perusturvallisuudesta pettää ja antaa tilaa perusturvattomuudelle - tai mahdollisuudelle autenttisuuteen niin kuin Søren Kierkegaardin tarkoittamassa hypyssä tuntemattomaan.

Tämän haastavan ja paljon mahdollistavan tilan retkikuntamme saavutti paikassa, joka on paitsi edellä mainituista syistä tabu - jotain mitä ei arvaa heppoisin perustein suositella - myös juridisesti suojattu - tuntematon, jonka halutaan pysyvän tuntemattomana, kuin mustan aukon tapahtumahorisontin tuolla puolen - ja josta täten on vaiettava niin kuin muinaissuomalaisten oli vaiettava (silti kymmenin kiertoilmaisuin kutsutusta) karhusta tai Wittgensteinin esittämättömästä ja kielen tavoittamattomasta maailmasta. Selvää on, että kallioperän kielletty akilleenkantapää omaa vahvan perifeerisen aluehengen. Sitä retkikuntamme halusi havainnoida ja sen se myös totesi ajankohtana Z paikassa X.


Siellä yö tuntuu lankeavan ympäröivää seutua aiemmin ja syvempänä.

Uhanalainen "oikea talvi" tuli kuin tulikin - maisemia Kasakalliolta

Kuten omasta kokemuksestamme ja säätilastoista tiedämme, niin sanottu oikea talvi lumineen ja pakkasineen ei ole enää ollut mitenkään varma asia. Ei eteläisessä Suomessa, mutta ei edes pohjoisemmassa. Maailman ilmatieteen järjestön WMO:n mukaan 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen on ollut maailmanlaajuisesti mittaushistoriaan lämpimin. Mitä tulee taakse jääneeseen vuoteen 2009, se näyttäisi olleen viidenneksi lämpimin vuodesta 1850 alkavassa mittaussarjassa. Kaikki lämpimimpien vuosien top-10 -listaan mahtuvat vuodet on koettu vuoden 1995 jälkeen.

Ilmastoskeptikkojen jupina on pienen hiljaiselon jälkeen noussut taas raivoisammaksi, jopa maailmanlaajuista salaliittoteoriaa maalailevaksi. Olisi tietenkin hiton hyvä juttu, jos ilmastonmuutos olisi pahaista huuhaata. Tietoja ilmaston lämpenemisestä ei ole kuitenkaan kerätty mistään akuankasta tai parin hörhötutkijan omalta takapihalta. Alla ote Suomen Ilmatieteen laitoksen tiedotteesta, joka valaisee ilmastomittausten ja -analyysien keruuverkostoa.

Maailman ilmatieteen järjestön ilmastotilastot perustuvat mittauksiin, jotka on koottu maalla sekä laivoissa ja poijuilla sijaitsevilta sää- ja ilmastoasemilta sekä satelliiteista. Mittauksia tekevät jatkuvasti WMO:n 189 jäsenmaan kansalliset meteorologiset ja hydrologiset laitokset, mukaan lukien Suomen Ilmatieteen laitos, sekä monet tutkimuslaitokset. Maailman ilmatieteen järjestön maailmalaajuinen lämpötila-analyysi perustuu kolmeen mittausaineiston kokoelmaan: Iso-Britannian ilmatieteenlaitokseen UK Met Officeen kuuluvien Hadley-keskuksen ja Itä-Anglian yliopiston ilmastotutkimusyksikön (CRU) dataan, USA:n kansallisen valtameri- ja ilmakehähallinnon NOAAn dataan sekä Yhdysvaltain avaruusjärjestö NASAn Goddard Institute of Space Studies -yksikön (GISS) dataan.

Lapuuden muistojen veroinen talvikeli innosti allekirjoittaneen piipahtamaan toissapäivänä Helsingin erämaisimmassa maisemassa, Kasakalliolla. Paikasta on tarjolla tarkempi blogiraportti (9.2.2009), joten keskitymme tässä vain katsomaan näköaloja ja, toivon mukaan, tuntemaan neljännen vuodenaikamme hienouden sydänalassamme. Puilla lämmittäjälle, ulkotöitä tekevälle ja fillaroitsijalle, kuten monelle muullekin, narskuvaluminen talvisuus on kieltämättä myös elämän hankaloittaja, mutta ei sitä harmauteen ja loskaan vaihtaisi. Tuli taas huomattua.


Kasakallio. On se vaan oikeasti merkillistä, että tällainen mesta on pääkaupunkia.


Näennäisen loputonta metsäaavaa itään päin.


Vuosaaren satama ja voimalaitokset etelän suunnassa muistuttavat, ettei olla sentään missään Lapin kansallispuistossa tai eräromaanin tietokonetrikatussa filmatisoinnissa.


Kutsuvat tötsää Cirrukseksi.


Alarinteiden orastavaa hämärää.


Laajentaako lumi tajuntaa? Tokkopa sentään, mutta voi kyllä viedä kollektiivisen pohjoisen identiteetin tuntuun.

PS.

Lumesta sanotaan, että yksikään lumihiutaleista ei ole samanlainen toisten kanssa. Voiko pitää paikkaansa? Ainakin 1865-1931 elänyt amerikkalainen Wilson Bentley (lempinimeltä Lumihiutalemies), joka valokuvasi viisi tuhatta lumihiutaletta, ei löytänyt yhtään identtistä. Kaikki alkoi, kun Vermontin Jerichossa asunut Bentley sai 15-vuotislahjaksi mikroskoopin, jolla alkoi tiirata lumihiutaleita. Niiden kauneus hätkähdytti poikaa. Harmi kyllä hiutaleet sulivat ennen kuin hän ehti piirtää ne. Lannistumisen sijaan hän päätti omistaa elämänsä lumihiutaleille, joita hän kutsui "pieniksi kauneuden ihmeiksi". Viehättävästi tieteen ja taiteen rajamaastossa operoinut herra nappasi hiutaleita jäähdytetylle mustalle samettialustalle ja siirsi saaliinsa pikapikaa kehittämänsä mikroskooppi-kamera-yhdistelmän eteen. Ja raks! - jälleen yksi hiutale oli ikuistettu. Viimeisenä elinvuonnaan, ennen kuin hän kuoli lumimyrskyssä kylmettymisestä puhjeneeseen keuhkokuumeeseen, hän ehti nähdä otoksistaan kootun Snow Crystals -kirjan ilmestymisen.


Lumihiutalemies hommissa. Kyläläiset Vermontin Jerichossa pitivät häntä outona, mutta missiolleen omistautunutta taltioijaa pikkusieluisuus ei pysäyttänyt.

PS 2.

Jälkisanat ilmastonmuutoksesta: vaikka se ja ihmisen rooli sen aiheuttajana vastoin kaikkea todennäköisyyttä osoittautusikin vääräksi hälytykseksi, ja siihen olisi silti ehditty asianmukaisella vakavuudella reagoida, niin mitä oltaisiin menetetty? Rahaa ja vaivaa. Mutta jos ilmastonmuutokseen ei reagoida asianmukaisella vakavuudella, kuten vieläkin Kööpenhaminan kokouksen jälkeen valitettavasti vaikuttaa, ja se osoittautuu - niin kuin tiedeyhteisön selvä enemmistö vakuuttaa - todelliseksi ja nopeasti kiihtyväksi ilmiöksi, niin mitä menetetään? Pahimmassa tapauksessa (kannaltamme) kaikki mahdollinen, eli ihmiselon ehdot tällä planteetalla. Vielä tämä kehityskulku ehditään estää, vielä ehditään Lumihiutalemiehen jäljissä ihailemaan valkoista talvea.

PS 3, heinäkuun 1. 2010.

Niin legendaarisen tiukka kuin talvesta muodostuikin, olivat tammi-huhtikuu maailmanlaajuisesti lämpimimmät koskaan vuodesta 1880 alkavan mittaushistorian aikana mitatut. Nasan Gistemp-analyysin mukaan maapallon pintalämpötila oli keskimäärin 0,7 korkeampi kuin edeltävällä 30-vuotisjaksolla 1951-1980.

Tänäänkin jengimme karttuu about 213 699 tyypillä

Vuosi on vaihtunut ja raketinjämät koristavat hankea. Nyt voisi olla sopiva hetki pohtia, mitä sellaista kuluneena vuonna tapahtui, jolla olisi oikeasti yleismaailmallista merkitystä?

Jollei muuta tule heti mieleen, niin yksi asia on ainakin se, että maapallon ihmismäärä kasvoi jälleen 78 miljoonalla. Lähteenä on Yliopisto-lehti 11/2009, ja arvio sivumennen sanottuna aika varovainen, mutta olkoon se hypoteesimme.

Tähtitieteelliset luvut ovat hämääviä, abstrakteina kun ne eivät tunnu miltään. Mutta otetaanpa taskulaskin ja avataan annettua lukemaa.

78 miljoonaa per vuosi tekee, kun se jaetaan…

• 6,5 miljoonaa per kuukausi
• 1,5 miljoonaa per viikko
• 213 699 per päivä
• 8904 per tunti
• 148 per minuutti
• 2,5 per sekunti.

Huomattakoon, että ihmisiä siis syntyy enemmän kuin yllä ilmoitetaan. Luvut osoittavat, kuolleet vähennettyinä, maapallon väkimäärän todellisen kasvun kulloisenkin aikayksikön puitteissa.

Yritetään edelleen hahmottaa lisääntymistahtiamme.

Jos yhden vuoden eli tässä tapauksessa 2009:n väestönkasvu asettuisi siistiin ja melko tiuhaan jonoon, jossa ihmisiä seisoisi, sanotaan, kaksi kutakin metriä kohden, olisi heidän ketjunsa 39 miljoonan kilometrin mittainen ja yltäisi näin 975 kertaa maapallon ympäri (40 000 km). Viikossa kertynyt sakki kiertyisi 18,75 kertaa pallukkamme ympäri. Yhdessä päivässä kertyvä lisäporukka kiertäisi runsaat kaksi ja puoli kierrosta planeettaa tai täyttäisi maantiet 45 kertaa Hangosta Utsjoelle (1200 km) ja takaisin. Yhdessä tunnissa syntyvä populaation lisä voisi seistä ketjuna, joka jatkuisi Helsingistä Mongoliaan (4500 kilometriä). Siis tunnissa ja Helsingistä Mongoliaan – jono eläviä ihmisiä haluineen, vaivoineen, ulosteineen, vaatemyttyineen, eväineen, puheineen, kinasteluineen, ystävyyksineen, haaveineen.

Jos lupaisit piffata lounaan niille uusille ihmisille, jotka ilmaantuvat maan kamaralle sen ajan kuluessa minä luet tämän tekstin (sanotaan, että käytät lukemiseen kymmenen minuuttia), saisit kokata noin 1500 ateriaa. Tarvitsisit käytännössä valtavan festariteltan ja rutinoituneen kymmenpäisen catering-henkilökunnan suurkeittiövehkeineen ja tukkuun suhaavine pakettiautoineen. Viiden tunnin päästä ruokittavillasi olisi taas nälkä, paitsi että heitä olisi ilmaantunut jo 45 000 lisää. Mielikuvituksellista, mutta totta.

Ruoka ei tipu avaruudesta. Voimme olla kiitollisia että meillä on murkinaa, eikä meillä ole oikeutta ajatella, ettei muilla saisi olla sitä. Kaikilla on oikeus ruokaan ja tilaan. Mutta ei tarvitse kuin vilkaista yllä esitettyjä lukuja ja uhrata niille edes ohikiitävä ajatus, kun käy selväksi, että joka sekunti kiristymistään kiristyvä silmukka tarjoaa vain ja ainoastaan mahdotonta yhtälöä. Tämä siitäkin huolimatta, että monissa ennusteissa väestönkasvun nopeuden arvellaan (taloudellisiss-sosiaalisista syistä) pikkuhiljalleen rauhoittuvan.

Väestönkasvu tapahtuu lähes yksinomaan kehitysmaissa. Kaikkein kiivaimmin lisääntyy Afrikka, Lähi-itä ja muutamat Aasian maat. Afrikassa väestö tuplaantuu tällä vauhdilla 25 vuodessa. Esimerkkeinä keskimääräisistä lapsiluvuista mainittakoon Niger (7,4), Uganda (6,7), Angola (6,6), Congo (6,5) - ja toisesta päästä Singapore (1,3), Saksa (1,3), Korea (1,2) ja Suomi (1,9). Väestön määrä pysyy vakiona, kun keskimääräinen lapsiluku on 2,1.

Elinkelpoisesta maasta, puhtaasta vedestä, polttopuusta ja muista elämisen perusehdoista on jo nykyisin monin paikoin kova pula, mikä osaltaan johtaa konflikteihin, sotiin ja muihin tragedioihin. Mutta perustarpeiden tyydytys ei riitä. Jokseenkin jokainen kehitysmaan ihminen haluaa, totta kai, elintasoltaan kivikautista enemmän; saada samat tekniset laitteet, lentomatkat ja herkkuvadit kuin millä me lännessä hemmottelemme itseämme. Malli tavoiteltavissa olevista kulutustuotteista leviää tehokkaasti massamedian, ei vähiten hektisesti välkehtivien musiikkivideoiden, mukana kaukaisimpiinkin viidakko- ja aavikkokyliin. Euroopan väestönvaihto on jo käynnissä maapallon liikaväestön - käytännössä rutiköyhien, luku- ja kirjoitustaidottomien paimentolaisten - puskiessa vaikka väkisin vauraaksi tiedettyyn ja oman syntyvyytensä osalta hiljaiseloa elävään maankolkkaan, jossa kulutusparatiisin himottava diskopallo vielä toistaiseksi pyörii. Sekin tie on umpikuja, joka ei loppupeleissä ole hyväksi kellekään.

Pessimistiseksi katsottu Pentti Linkola kirjoitti taannoin Helsingin Sanomien yleisönosastolla, että omaa vielä pienenpienen toivon ihmiskunnan tulevan suhteen. Hän esitti, että pikainen siirtyminen maailmanlaajuiseen yhden lapsen politiikkaan voisi kenties vielä pelastaa maapallon täydellisen katastrofaaliselta joukkotuholta, joka on nykyisen kehityskulun looginen määränpää. Väestönkasvun suitsiminen on kuitenkin tabu. YK:n kuuluisat kahdeksan ”vuosituhattavoitetta” niin hyviä kuin muuten ovatkin eivät sisällä teesiä syntyvyyden hillitsemiseksi. YK:n puolustukseksi mainittakoon silti, että YK:n väestörahasto UNFPA antoi viime syksynä (meillä uutiskynnyksen alle jääneen) julkilausuman, jonka mukaan väestönkasvua täytyy rajoittaa ympäristö- ja sosiaaliongelmien vuoksi.

Tabun logiikkaa on se, että kansakuntiin suhtaudutaan kuin lapsiin, joiden mieltä ei saa pahoittaa puuttumalla näiden vastuuttomiin tekemisiin. Nurinkurinen sääntö tuntuu olevan se, että mitä sekaisempi, pimeämpi ja alikehittyneempi valtio on, sitä kohteliaammin varjellaan sen kuviteltua tai todellista herkkähipiäisyyttä, mikä käytännössä tarkoittaa kaikenlaisen tietämättömyyden, fundamentalismin, ihmisoikeudettomuuksien ja taikauskon suojelua. Pakan pohjimmaisimpina kärsijöinä (ja jatkuvasti raskaana) ovat naiset.

On selvää, että maa loppuu jossain vaiheessa joka viikko 1,5 miljoonalla lisääntyvän ihmismaton alta. Olisi lohdullista olla vaikkapa vuoden 1960 tilanteessa, jolloin ihmiskunnan pääluku oli kolme miljardia. Mutta meitä on pian jo seitsemän miljardia ja ennusteiden mukaan 2040-luvulla yhdeksän miljardia. On täysin epävarmaa ja jokseenkin painajaismaista ajatellakin, miten sellainen kuorma ja tungos tullaan kestämään ekologisine, psykologisine, sosiaalisine ja poliittisine jättiläishaasteineen. Jos jokin on varmaa, niin se että väestönkasvun ongelma on pakko ratkaista pian. Voimme odottaa ehkä yhden sukupolven, toivottavasti, mutta emme enempää.

Ekologi, akatemiaprofessori Ilkka Hanski totesi hiljattain, että väestönkasvu on valtava uhka luonnon monimuotoisuudelle, koska se johtaa viimeistenkin luonnontilaisten elinympäristöjen häviämiseen. Kuvatakseen ihmisen yliasemaa biologisesta perspektiivistä hän huomautti, että ihmispopulaation massa on jo suurempi kuin kaiken muun "megafaunan" yhteensä, mukaan lukien kotieläimet. Mitä tulee lajiston häviämiseen, on sen luonnollinen vauhti 0,001 % / 100 vuotta, nykyvauhti samassa aikayksikössä 1% ja ennuste vuodelle 2050 10%, eli kymmentuhatkertainen luonnolliseen. Liikapopulaatio on ulkoisella tasolla maapallon ehdottomasti suurin ongelma; juuri, josta muut ongelmat johtuvat. Sisäisellä tasolla suurin ongelmamme on tietämättömyys, jonka yksi aspekti on kyvyttömyys hahmottaa samassa veneessä oloa. Onko viisaampaa ja myötätuntoisempaa odottaa ja katsoa, kuinka biosfäärin väestötukehtuminen tapahtuu, millainen globaali Götterdämmerung sen yhteydessä koetaan – vai pyrkiä maailmanlaajuisiin ja tosissaan tehtyihin ponnisteluihin, että niin ei kävisi?

Kaikki kehitysapu tulisi sitoa vaatimukseen yhden lapsen politiikasta (nyt afrikkalaisnaisista alle 10% käyttää ehkäisyä, kun luku lännessä on 75-90%). Muutoin sen jakaminen vain kiihdyttää maapallon kantokyvyn romahdusta, elinympäristöjen tuhoutumista, eliölajien sukupuuttoaaltoa, väestönryhmien törmäyskursseja ja ilmastonmuutosta (jokaista miljardia uutta lasta kohden pitäisi rakentaa kaksi miljoonaa tuulivoimalaa, jos heidän energiantarpeensa haluttaisiin tyydyttää nykyistä hiilineutraalimmin). Ratkaisun aikaan saaminen on kansainvälisen tason välttämättömyys, jonka kuka tahansa alakoululainenkin osaa päätellä, mutta joka tuntuu edellä mainitusta tabu-syystä olevan mahdoton poliittinen agenda.

Liikakansoituksen käsittely on valtava haaste myös yksilötasolla, sikäli kun sitä edes rohkenee mielenrauhan ja kerettiläisenä tuomituksi tulemisen uhalla pohdiskella. Historiassa on tarpeeksi usein nähty, ettei ainakaan viha ja tiukka rintamalinjojen vetäminen itsen ja muiden välille tarjoa kantavia ratkaisuja, vaan pikemminkin näiden vastakohta; välittäminen ja yhteisvastuu - mikä ei merkitse missään tapauksessa sinisilmäisyyttä. Ihmisiä on selvästi liikaa, heitä tulvii, heitä ryöppyää, pursuu ja vyöryy kohdut revähdyttävänä ihmispaisumuksena kaiken tallaava ylijäämä, joka yltää yhden työpäivän tunteina jonona maapallon ympäri. Silti jokaista uutta lasta olisi yhä yritettävä arvostaa juhlistettavana ihmeenä – jollainen hän onkin, kuten myös samalla viaton ”ajopuu” oman maailmaantuontinsa suhteen. Arvostamalla ja vaalimalla uusia ihmisiä, satsaamalla heihin, etenkin edelleen niin oikeudettomasti sorsittuihin tyttöihin – siinä määrin kuin se on realistista – voimme ehkä vaikuttaa siihen, että he kasvavat kukoistukseensa jotensakin tasapainoisina ja ovat näin puolestaan kykeneviä arvostamaan ja vaalimaan planeettaa, satsaamaan siihen ja olemaan tätä kautta oman lisääntymisensä suhteen tietoisen maltillisia, ehkä pakottavan välttämättömyyden tiedostaen suorastaan kieltäymyksellisiä.

Evolutiivisessa mielessä on vaikea uskoa, että ihmislaji tuhoaisi tarkoituksella mahdollisuuden jatkuvuudelleen, vaikka tällä hetkellä siltä kieltämättä näyttääkin. Yksi on kuitenkin varmaa: oman ajattelunsa suhteen ihmisyksilön ei tarvitse eikä kannata odottaa evoluution usein niin hidasliikkeistä, erehdyksien ja kolhujen kautta eteenpäin vievää kehitysautomaattia. Jos sinun on mahdollisuus tavalla tai toisella hioa mieltäsi olemaan selkeämpi, vakaampi, syväkatseisempi ja puolueettomampi, sanalla sanoen toimintakykyisempi, niin tee se - sinua tarvitaan pian.