Välihuomio: Lapsi-ihminen leikkii kylmistelyllä

Lapsia varoitetaan leikkimästä tulella ja ihan aiheesta. Mutta isotkin lapset, täysi-ikäisyyden aikoja sitten ohittaneet, joihin sopinee kaikella ystävällisyydellä termi 'lapsi-ihmiset', leikkivät monenlaisilla jutuilla. Varsinkin näin kesällä lapsi-ihminen rakastaa leikkiä konevoimin tuotetulla kylmyydellä - kylmistelyllä - ja ottaa siitä kaiken irti.

Tämän sai tuntea satunnainen matkamies selkäpiissään, kun hän matkusti Oulusta Helsinkiin. Ensin VR:n kyydissä seitsemän tuntia junalla ja sitten HSL:n kyydissä sporalla ja dösällä. Kaikkia kulkuvälineitä yhdisti yksi asia: niissä oli naurettavan kylmä, vaikka ulkona sädehti 23 celsiuksen leppeällä lämpötilalla siunattu sydänkesän päivä.

Liikkuvan jääkaapin syleilyltä suojautuakseen hämmentynyt ja lopulta ärsyyntynyt matkalainen kietoutui kaulahuiviin ja fleece-takkiin sekä napsi Fisherman's Friendeja ja joi kuumaa. Tuntien edetessä limakalvoilla tuntui ikävä kuivuminen ja kurkkukipu oli hiipimäisillään, mutta vilustuminen tuli edellä mainitulla arsenaalilla torjutuksi. Jokaisesta kulkuvälineestä oli auvoisa helpotus astua ulkoilmaan, jonka lämpenemistä olikin jo ihan riittävästi (käytännössä vuodenkierron verran) varrottu. Tuntui hulluudelta kärvistellä galsassa, kun oli kerrankin melkein hellettä.

Ilmastointilaitteista tässä tietenkin puhutaan. Niillä on tietyissä tilanteissa oma arvonsa; muistuupa mieleen esimerkiksi Kalifornian Kuolemanlaakson - pallonpuoliskomme kuumuusnavan - läpiajo elokuussa 1990 (jossa onnettomaan, liian juhlinnan riuduttamaan matkatoveriin testattiin tosin tutkimuksellisesta kiinnostuksesta myös täysille käännettyä Buickin Skylarkin lämmitystä). Mutta Suomessa ollaan napapiirin hollilla ja vähissä ovat muutenkin perusteet jähmettää joukkoliikennevälineiden matkustajaparat hyvään puolimatkaan hypotermiaa. AC-revittelystä tulee auttamatta mieleen lapsi, joka on saanut uuden lelun ja haluaa ottaa siitä kaiken irti. Tiedättehän: lelua rätkytetään sen kestokyvyn rajoilla, se tuodaan mukana ruokapöytään, kyläpaikkaan ja yöksi sängyn vierelle. Siihen projisoidaan maaginen ihailu, se nähdään ehdottoman ja pysyvän mielihyvän lähteenä.

Niin lapsen sopiikin tehdä. Mutta kun lapsesta kasvaa lapsi-ihminen, jatkuu sama aina vain entistä kalliimmilla leluilla. Sekin on ok, jos muita ei pakoteta osallistumaan leikkiin. Näin tekee julkisten kulkuvälineiden jääkaappikoneistolla intomielisesti leikkivä lapsi-ihminen, mikä lienee tekninen päällikkö, ellei sitten kuljettaja tai konduktööri. Häntä viehättää koneen teho eikä se tule selväksi, jos säädintä käännetään vain hieman. Ja niin: tyypillisesti lapsi-ihmisen leikkikalu edustaa nimenomaan teknologiaa. Teknologia, mitä uudempi sen mesmeroivampi, lumoaa lapsi-ihmisen niin kuin kiiltävän esineen sanotaan lumoavan harakan ja lasihelyn alkuasukkaan. Kaukana ovat silloin Sokrateen sanat, jotka hän huudahti katsellessaan Ateenan torin tavaroita: "Miten paljon onkaan, mitä minä en tarvitse!"

Junissa, raitiovaunuissa ja busseissa oli ennen tuuletusikkunat, näppärät räppänät ja busseissa myös kattoluukut, jotka matkustaja saattoi tarvittaessa avata. Liikkeen avulla syntynyt ajoviima huuhteli matkustamoa ja jo olo helpottui. Sitten tulivat ilmastointilaitteet, tympeän kuivaa purkkikylmyyttä uhkuvat kompressorit. Avattavia tuuletusikkunoita ei nähty enää tarpeellisiksi, ne poistettiin vähin äänin. Luonnollinen ilmanvaihto, miljoonien vuosien itsestään selvyys, muuttui ei-toivotuksi ja vanhanaikaisen hävettäväksi asiaksi.

Surkuhupaisaa kyllä, tuuletusikkunoiden poistaminen matkustamoista on ollut niin nopeaa, että ilmastointilaitteistaminen ei ole pysynyt sen vauhdissa. Esimerkiksi VR:n 650 matkustajavaunusta ilmastointi on 240:ssä, ja monessa ei-ilmastoidussa vaunussa ei ole myöskään avattavia tuuletusikkunoita. Silloin on tullut eteen se tilanne, että matkustajat kärsivät oikeasti kuumuudesta. Ruotsissa heidän uutisoidaan rikkovan ikkunoita ilmastoinnin pettäessä, läkähdyttävien akvaariolasien taakse vangittuina. Ja kaiken yllä välkkyy kysymys: voiko mikään enää kuvata suurempaa vieraantumista fyysisestä todellisuudesta kuin tarkoituksellinen ja systemaattinen ilmanvireestä luopuminen?

Kokonaan oma lukunsa ovat tietenkin rakennukset ja se, paljonko oleskelutilojemme keinotekoiseen kylmentämiseen poltetaan kallisarvoista energiaa. Ei ihan vähää edes Suomessa, vaikka meille 1998 rantautunut kaukojäähdytys - "kaukokylmä" - valelee esimerkiksi hikoilevia helsinkiläisiä sinällään nerokkaasti merivedestä viileyttä ammentaen.

Jälkisanat: erilaiset keholliset todellisuudet

Moni on tyytyväinen jääkaappimatkustamisesta umpinaisessa sardiinipurkissa eikä selitykseksi toki riitä ainoastaan uuden teknologian viehtymys. Meissä vallitsee kiistattomasti erilaisia kehollisia todellisuuksia. Se mikä on yhdelle hyisen kangistavaa, on toiselle mukavasti vilvoittavaa. Esimerkiksi vanha intialainen lääkintäoppi ayurveda tunnistaa ihmiselle kolme pääkehotyyppiä eli doshaa ja ne ovat vata, pitta ja kapha. Jokainen ihminen on kooste eri kehotyypeistä, mutta yleensä jokin niistä on hallitseva.

Kehotyypeistä vata on se todennäköisimmin ilmastoinnista ja juomien jääkuutioista kärsivä: hoikka, usein pitkäraajainen, helposti paleleva. Pitta on puolestaan kuumaverinen, viileänäkin päivänä teepaidassa viihtyvä, usein kehollisesti hyvin rakentunut atleetti. Kapha on tukevarakenteinen, pyöreämpi, mutta tästä ei huolimatta lainkaan niin kuumaverinen kuin pitta. Ilmastointilaitteet tuntuvat olevan pittan makuun säädettyjä, onnekasta heille, mutta vapaaehtoinen kylmistely ei ole tosiaan kaikkien juttu.

Luola, jossa piru neuvojaan jakoi

Sastamalan Pirunluola sekä haltioitunut retkeilijä.

Piru se on vaan ehtinyt pirun moneen paikkaan. Kansalaisen karttapaikan haussa nimi "Pirunkallio" tuottaa 31 osumaa eri puolelta Suomea ja "Pirunvuori" peräti 62. Poikkesimme yhdelle näistä, Sastamalan Salonsaarelle, Rautaveden itärannalle. Sikäläinen Pirunvuori on noin sata metriä ympäristöään korkeammalle kohoava jylhä kalliomäki, jonka laen tuntumassa on neljänneskilometrin mittainen etelä-pohjoissuuntainen jyrkänneseinämä. Siihen on luonto muhvonut repeämiä, joista merkittävin kantaa Pirunluolan kauhistuttavaa nimeä.

Kansan suissa luolan mittasuhteet ovat venyneet omiin sfääreihinsä. Luolasta kuulemma johtaa tunnelit niin Vesilahteen Laukon kartanon kellariin kuin Karkun kirkon alle. Ensin mainittuun on matkaa päälle 25 kilometriä. Maanalainen yhteys kuulemma testattiin koiralla, jolta kesti kolme päivää ryömiä tunnelin läpi. Ulos tulessaan se oli ihan harmaa; tuhkastako vai järkytyksestä, sitä tarina ei kerro.

Piru on myös päivystänyt luolallaan ja häneltä on voinut käydä kyselemässä neuvoja - jos on uskaltanut. Vanhaa kehnoa ei ole niin vain päässyt näkemään, mutta hänen käheä äänensä on kaikunut syvältä luolan uumenista. Konsultaatiovisiitin on täytynyt olla nopea, sillä luolan isännän pinna on tiedetty lyhyeksi ja jahkailija on tyypillisesti saanut niskaansa rajuilman. Se kuulostaa tosin hieman pliisulta uhittelulta, pystyihän syksyllä 1946 riehunut Mäkkylän kummituskin luomaan kivisateita:

http://fi.wikipedia.org/wiki/M%C3%A4kkyl%C3%A4n_kummitus

Pirunkallio on saavutettu. Paikan hengen kannalta soveliaasti kokomustiin pukeutunut retkeilijä toimii mittakaavana, kuten muutamassa kuvassa jatkossa.

Maisema on lähes ikiaikainen, mitä nyt kaukaiset pellot paljastavat, ettei olla sentään kivikaudella.

Ei ihan Koli, mutta mesmeroivan upeaa kuitenkin. Piru on osannut valita hyvät mestat.

Luola on odotetusti törmän alla. Sanotaan, että muutama vuosi sitten luolalta kuului voimakas pamahdus ja sen suuaukko sortui. Kotimaiseen luolaretkeilyyn erikoistuneen Tuomo Kesäläisen mukaan Pirunluolaa voi edelleen ryömiä joitain kymmeniä metrejä, mutta luola vaikuttaa epävakaalta ja herkältä eikä sinne ahtautuminen ole välttämättä terveellinen ratkaisu - ihmiselämä on hauras ja kallisarvoinen.

"Pääsy kielletty" julistaa laudanpätkä.

Portti tai kehys, toimii kumminkin.

Pirunvuoren alarinteillä on mahtava kivilinna, jonka taidemaalari Emil Danielsson (1882-1967) rakennutti 1906 ateljeekseen. Kivien liitoksissa ei ole mitään laastia, vaan ne on yksinkertaisesti sovitettu paikalleen. Sisältä rakennus on kuitenkin aivan asuttava. Herra taiteilija ja vaimonsa Aurora alias Saga viettivät linnassa kesiään 1960-luvulle asti. Tällaisessa talossa ja paikassa asuvalta siveltimen heiluttajalta olisi voinut odottaa mitä kuohuvinta luontokuvausta, mutta Danielsson päätyi puhdaslinjaiseen realismiin. Hänen mukaansa vastuullisen taiteilijan on tunnetta rajansa, vaikka kokeillakin pitää. Piru ei ollut selvästikään saanut häntä pauloihinsa.

Linna kuuluu nykyisin Sastamalan kunnalle ja on kesällä avoinna museona (ei kuitenkaan valitettavasti retkipäivänämme).

Pirunvuoren liepeillä sijaitseva vapaa-ajankeskus Ellivuori ympäristöineen tarjoaa, kohteliaasti ilmaistuna, kiintoisan kontrastin luonnontilaisen metsän estetiikalle ja tunnelmalle. Jos Ellivuoren hotelli saundaa jostain tutulta, niin ehkä siksi, että siellä on järjestetty ties kuinka monena vuotena Rock'n'Roll Jamboree, hämäläisen kesäyön American Graffitiksi taikova fiftaritapahtuma.

****

Pirusta ei siis tehty tällä kertaa havaintoa, saatikka että häneltä olisi päästy mitään kyselemään. Vaan liekö häneltä edes olisi irronnut käyttökelpoisia neuvoja. Jos hänen maineeseensa on luottamista, olisivat ohjeistukset olleet individualismin ja hedonismin sävyttämiä, hyvin itsekeskeisiä ja lyhytnäköisiä, mutta jollain tapaa imartelevia ja varmasti houkuttelevia välittömän edun mahdollisuutta vilauttaessaan. Mainosmiehet osaavat kuitenkin saman, ehkä jopa paremmin - ja sisällämme vellova ontto tyytymättömyys, itsessään harhaan perustuva, on altista maaperää.

Kirkkoisille on tietysti ollut visainen ja vaivaannuttavakin kysymys, miksi piru eli Saatana on edes ollut olemassa. Jos yläkerran isäntä kerran on kaikkivaltias ja totaalinen hyvis, miksi hän sallisi pahan, antaisi vihtahousun hillua ympäriinsä raahaamassa sieluparkoja kadotukseen. Tälle paradoksille, pahan ongelmalle, on oma terminsä teodikea, joka on peräisin Gottfried Leibnitzin teoksesta Essais de théodicée sur la bonté de Dieu (1710). Mielenkiintoisesti ja mehevästi pirun teologista kulttuurihistoriaa käsittelee teologian tohtori Kari Kuulan kirja Paholaisen biografia (2010). "Jos paholaista ei olisi, hänet keksittäisiin välittömästi. Itse asiassa hän on Jumalaakin tarpeellisempi, sillä hyvyys ei ole yhtä suuri arvoitus kuin pahuus", Kuula mietiskeli allekirjoittaneen jututtaessa häntä.

Tunnettua on toki, että monet piru-, helvetti- ja hiisi-alkuiset paikannimet kielivät lähinnä siitä, että uusi valta - miekka tanassa pelastava kirkko - ei tykännyt siitä, että kansa tykkäsi tietyistä paikoista, piti niitä pyhinä ja seurusteli niissä esi-isiensä henkien tai luonnonhenkien kanssa. Tällaiset paikat tavallaan kirottiin antamalla niille pahuutta edustava nimi. Ainakin hiisi-sanan kohdalla kyse on myös vanhan termin merkityksen muuttamisesta toiseksi; eestin kielessä hiis tarkoittaa yhä pyhää metsää tai uhrilehtoa, ei mitään pirulaista.

Aika poistua pirun kartanolta.

Mustikkamäen luola henkii nyt freesimmin

Kah kummaa, huisisti populaa Mustikkamäen luolalla.

Helsingin metsien vanhat ammusluolat ovat hiljaa kulkevien yksinäisten retkeilijöiden kohteita. Synkeissä ja rosoisissa luolissa ei ole tapana törmätä muihin ihmisiin. Jo ajatus tuntuu hieman epäilyttävältä ja uhkaavalta; ikään kuin luolissa vain harvemmin kannettaisiin puhtaita jauhoja pussissa ja katseiden ulottumattomuus - niin kuin mielikuvitus hanakasti ehdottaa - olisi suora lietsoke ihmismielen varjojen syvenemiselle. Monelle romuiset, rikkinäiset ja vettä tippuvat luolat edustanevat joka tapauksessa mahdollisimman luotaantyöntävää paikkaa, josta ei välitetä tietää saatikka moisessa käydä.

Ukkosta hautovan iltapäivän tunteina 7. heinäkuuta koettiin Kontulan Mustikkamäen luolalla poikkeuksellinen urbaanien luolaihmisten keskitys. Paikalle kokoontui yhteisen "miitin" merkeissä kaikkiaan nelisenkymmentä geokätköilijää. Talkoiden aikakausi on ehditty jo julistaa kuolleeksi, mutta kun aihe tarjoaa riittävästi kiksejä, alkavat hihat yhä heilua - se on mahtava huomata. Tasaisesti molempia sukupuolia edustavat kätköilijät olivat ottaneet urheasti tehtäväkseen luolan siivoamisen sinne vuosikymmenien mittaan dumpatusta sekalaisesta romusta. Samalla oli kunnianhimoisesti tarkoitus pumpata luola tyhjäksi pohjavedestä, jota on ehkä noin 400-neliöisen kompleksin perimmäisissä osissa vähintään puolentoista metrin syvyydeltä.

Käytännön pumppaustyön olisi hoitanut Vuosaaren VPK. Mutta jotta luolan veden olisi saanut laskea sadevesiviemäriin, olisi se täytynyt todistaa ympäristökeskukselle näytteellä myrkyttömäksi - ja näytteen otto maksaa pari hunttia. Kätköilijät siis tyytyivät siivoukseen, mikä oli tietysti syvässä vedessä oma hurja koitoksensa. Kahluusaappailla tai kumiveneellä varustautuneelle alan friikille luola tarjoaa todellisen spessurastin, voisi otaksua, joten siinä oli tarpeeksi houkutinta saattaa kohde hitusen turvallisemmin liikuttavaksi. Luolan romukertymää voi toki ajatella kulttuurihistoriallisena ja arkeologisena kerroksena - mutta tosi harva jää sitä kaipaamaan, jotkut kylläkin.

Ilmassa oli urheilujuhlan tuntua kätköilijöiden vedettyä tunnuslippunsa liehumaan.

Vesi yltää luolan eteiseen. Vedenpinta on täynnä styrox-silppua, jota sitäkin poistettiin parhaimman mukaan. Taustalla sisäänkäynti itse luolaan.

Tämä lava tuli lopulta täyteen eikä siinä edes ollut mukana erikseen lajiteltua jätepuuta. Otannan perusteella luoliin päätyy usein autonrenkaita, tynnyreitä, polkupyöriä, pulkkia, kanistereita ja purkkeja.

Jokainen kokoontuminen päättyy hajaantumiseen. Pian luolalla oli taas yhtä autiota kuin siellä yleensä on.

Kurkistetaan sisään sen verran mitä kumisaappaissa pystyy.

Tehokkaan Led Lenser P7:n kirkkaaksi fokusoitu keila ei paljoa luolan pimeyttä avaa.

Salamavalon leimahduksessa tila näyttää tältä. Olo on kuin valaan vatsassa. Perimmäiseen osaan valo ei edelleenkään yllä, vaan se höyryää tuntemattomuuttaan. Luolassa soi katosta tippuvan veden ääni. Ilma on kellarikylmää, ehkä noin viisiasteista, ja samoin vesi. Luolan toisessa päässä on kaksi käytävää sivulle ja ne puolestaan yhdistää toisiinsa huone. Siellä vesi on syvimmillään ja sitä voidaan todella pitää salaisena kammiona. Kun kuvataiteilija Jussi Kivi tutki luolan eräänä 2000-luvun alun poikkeuksellisena kuivuuskesänä, tyytyi hänkin kahluusaappaissaan vain katselemaan ovelta kaikkein salaisinta. Luolasta syntyi työ, joka on nykyisin osa Kiasman kokoelmia.

Tältä näyttää pinnan päällä. Mustikkamäen nimi on harhaanjohtava, sillä suuri osa mäestä on karua ketoa.

Mustikoita yleisempiä ovat mansikat, jotka viihtyvät kallioon louhittujen juoksuhautojen hyllyillä villiinnyttävän runsaslukuisina.

Luolan tuuletusaukko henkii kylmyyttä hellerajaa uhmaavaan päivään. Keräämänsä marjat voisi tilapäisesti säilöä saniaisten kehystämään hormiin.

Mäellä on runsaasti myös avoimia taisteluasemia.

Luolan suuaukko ylhäältä.

Mustikkamäen luola on yksi Helsingin maalinnoituksen suurimpia. Siitä tuunattiin toista maailmansotaa varten ammustehdas, minkä lisäksi luolassa tuotettiin jossain vaiheessa jopa Fordin varaosia. Museoviraston ylläpitämä kulttuuriympäristön rekisteriportaali tietää kertoa Mustikkamäen luolasta seuraavaa:

Kohteen pohjoisosassa on kallioon louhittu luola, jonka rakentaminen oli jäänyt keskeneräiseksi. Luolassa oli aluksi kolme sisäänkäyntiä. Luolan pohjoisimman alkuperäisen sisäänkäynnin vieressä on kaksi keskeneräistä tuliasemakuoppaa, jotka on tarkoitettu kaponieerityyppiseksi, kaakkoon ampuvaksi sivustatuliasemaksi. Kohteen eteläosassa, Mustikkamäen eteläosassa on ollut toinen luoteeseen tulittava kaponieeri mutta se on jäänyt omakotitontin alle samoin kuin puolustusaseman muutkin eteläiset osat.

Edellä mainittua luolaa laajennettiin vuonna 1939 ja siinä sijaitsi sotien aikana ammustehdas. Luola louhittiin T-kirjaimen muotoiseksi ja sen kaakkoisosaan tehtiin lisäksi kapea sivukäytävä. Samalla luolaan tehtiin betoniset ulkoseinät ja pohjoisin ja keskimmäisin sisäänkäynti tukittiin betoniseinillä. Uusi sisäänkäynti rakennettiin vanhan I maailmansodan tuli- tai valonheitinaseman kohdalle ja varustettiin harkkokivipintaisella betoniseinällä sekä teräsovilla. Luola on veden täyttämä (syvyys 1,5 - 2 m).

http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/mjreki/read/asp/r_kohde_det1.aspx?KOHDE_ID=1000011868

Mustikkamäen salaisuutta raotettiin, mutta luola on yhä kesytön ja vaarallinen. Luolan uumenista löytyi kaksi tuhoutunutta kumivenettä - mutta ei sentään jäänteitä tutkimusretkeilijöistä...

Totuus-blogi laati Mustikkamäestä monipuolisen yleiskatsauksen 2008:
http://blog.sunell.fi/2008/08/31/mustikkamaki/

Stadin nahan alla: kaksi urbaanionkaloa

Hyvin säilynyt tsaarinaikainen varastoluola piiloutuu jylhän kallion sisään.

Helsingin kallioperä on ihmisen jäljiltä kuin tupajumin asuttama hirsi: täynnä erilaisia koloja ja tunneleita. Näistä isoimmat ja käyttötarkoitukseltaan tärkeimmät pyritään tietysti pitämään visusti lukittuina, mutta vähemmän oleelliset saattavat olla toisinaan avoinna. Valppaasti ympäristöään havainnoiva voi näitä urbaaneja madonreikiä bongata ja tilaisuuden tullen kurkistaa sisään. Silloin tuttukin ympäristö saa äkisti uuden ja kiehtovan ulottuvuuden, ja voidaan kirjaimellisesti puhua aluesuhteen "syvenemisestä", josta pelkästään pintaa näkevä jää paitsi. Maanalaisilla ja umpinaisilla tiloissa vallitsee tietty lumoavuuden ja uhkaavuuden yhdistelmä, joka on tuttu myös luonnonluolista - mutta ne ovat myös portteja kokonaisvaltaiseeen, suorastaan moniaistilliseen historian ymmärrykseen.

Tässä pienessä kuvaraportissa tutustumme ensimmäisen maailmansodan aikaiseen varastoluolaan ja hieman myöhempää perua olevaan pommisuojakompleksiin. Ensin mainittu sijaitsee Helsingin itäisellä liitosalueella, jälkimmäinen kantakaupungissa. Kumpikin on ollut auki vasta hiljattain ja pommisuoja on jo ehditty lukita uudestaan.

Kapean metsätien päässä pilkottaa kallioseinämä ja omituisia aukkoja. Asutusta ei ole lähellä, vaikka ollaan pääkaupungissa.

Kallioluola on kaksiosainen. Helsingin maalinnoitusta varten rakennettiin kaikkiaan noin 90 luolaa, joskin osa niistä jäi keskeneräisiksi. Luolien oli määrä palvella ammusvarastoina ja miehistönsuojina.

Pitkin vuosikymmeniä on ollut kova yritys ikkunasta sisään, mutta kova on myös torjunta. Isot kalterit, peltilevyt, tiheä verkko, pienet kalterit... Sen verran on saatu tietä auki, että keppejä ja pikkukiviä on voitu tunkea sisään. Salaisen ja suljetun houkutus on ilmiömäinen.

Nyt ovi on kuitenkin auki. Ehkä se on jäänyt epähuomiossa, ehkä lukko on murrettu, ehkä paikka on vain päätetty hylätä. Emme tiedä, mutta käytämme tilaisuuden - ehkä hyvin ohikiitävän - nähdäksemme sisään.

Harvemmin näkee sotilasalueen ulkopuolella sijaitsevaa ensimmäisen maailmansodan luolaa näin siistissä kunnossa. Avoinna olevat luolat - joita on kyllä paljon - ovat järjestään keskeneräiseksi jääneitä. Tässä ovat lattialankut tallella, samoin katon aaltopeltivuoraus. Hyllykkörakennelmat ovat tuoreempaa tekoa, mitä lienee täällä varastoitu.

Ensimmäiset luolamaalaukset ovat jo ilmaantuneet.

Irtaimistoa ei ole luolaan jätetty, ainoastaan pelti- ja puukansien kaltaisia vähäisiä romuja.

Mitoiltaan varastoluola on vaatimaton, kuten ensimmäisen maailmansodan kalliosuojissa on tapana.

Kakkosluolaan on turha haikailla: se on hitsattu kiinni ilmeisesti jo kauan sitten.

Jos Helsingin maalinnoitus on vieras asia, voi täältä lukea kiteytetyn tietopaketin aiheesta:
http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=1570

Maalinnoituksen luolista lisää täällä:
http://www.novision.fi/viapori/luolat.htm

Vaikka kesä on parhaimmillaan, palaamme seuraavassa maaliskuun lopulle ja samalla siirrymme lähemmäksi Helsingin keskustaa, erään satama- ja voimala-alueen tuntumaan. On kostean nihkeä iltayö, kun saamme odottamattoman kutsun astua pinnanalaiseen tuntemattomaan...

Kohteena on ikääntynyt pommisuoja, vankasti kallion syliin laadittu suojalabyrintti, joka rakennettiin ennenkokemattoman turvattomuuden aikakaudella. Ihmiskunnan tekninen kehitys oli juossut henkisen kehityksen edelle; oltiin tultu siihen pisteeseen, että valtavat mattopommitukset saattoivat pyyhkäistä kokonaisia suurkaupunkeja tuhkaksi ja tomuksi - ja sitten kuultiin entistä hirvittävämmästä aseesta, johon liittyi irvokkaan kaunis sienipilvi. Myös Helsinki joutui varautumaan näihin uhkakuviin, kaivatumaan entistä syvemmälle.

Likainen ja märkä lumi ympäröi bunkkerin sisäänkäyntiä.

Portaista tuli flashbackina mieleen eräs ikimuistoiseksi osoittautunut bunkkeri Eestin Sillamäestä. Siitä lisää tässä raportissa:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2009/09/hidden-estonia.html

Ensivaikutelma on siisti. Bunkkeri lienee rakennettu 1950-luvulla, ellei sitten jo sotavuosina.

Alhaalla on kosteaa ja pimeää, vedenpoisto ei enää pelaa eivätkä sähköt. Väestönsuoja pystyisi palvelemaan tehtävässään edelleenkin ja sen heitteille jättö tuntuu tässä mielessä kummalta.

Pumppuhuone, jonka koneilla pumpattiin ja suodatettiin bunkkeriin tuleva ilma.

Oli aika, jolloin suosittiin kotimaista teollisuutta.

Eräässä bunkkerin huoneista on asuttu.

Pienessä komerossa on ilmiömäisen ahdas "yksiö", joka herättää kolkon mietteen: olisiko ollut vankisellinä jollekin?

Mielenkiintoinen yksityiskohta vessasta: paperi ei ole rulla, vaan saniteettitaidon varhaisempaa versiota edustava paperitukko. Lienee autenttista pula-ajan tuotantoa.

Asukkaiden roskapussit alkavat kertyä lattialle.

Lempi kukoistaa kuitenkin karuissakin oloissa, todistaa G.Spot -paketti.

Ehkä kuntopyörä on ollut suojabunkkereiden vakiovaruste, jonka avulla ydinlaskeuman hälvenemistä odottavien ihmisten on ollut määrä pysytellä fyysisessä kondiksessa. Tämä tuli mieleen, sillä kuntopyörään on tullut ennenkin törmättyä vastaavassa tilassa.

Tälle mittalaitteelle pitää keksiä käyttötarkoitus. Empiirisesti mitaten bunkkerille voi kuitenkin antaa pisteet 4+/5, varsin hyvin säilynyt ja kiinnostava historiallinen kohde valtakunnallisesti merkittävällä sijainnilla.

Helsingin maanalaisten tilojen määrästä ja sijoittumisesta saa käsityksen hommaamalla käsiinsä kaupungin virallisen kiinteistökartan. Maanalaisista tiloista siihen on tosin merkitty vain "julkiset", eli ei salaiseksi luokiteltuja. Tämän vuoksi tiukka ohje onkin, että mistä ikinä aletaan kaivaa maata, ei pelkkään kiinteistökarttaan saa luottaa, vaan pitää myös konsultoida viranomaisia, jotka tahollaan tsekkaavat salaisista lähteistään paikan olevan vapaa myös "ei-julkisista" maanalaisista tiloista. Reikäjuusto nimeltä Helsinki on mystinen.

Turun seudun rosvoluolissa

Luolamies Ryövärinholman onkalossa.

Usein ajatellaan, että Suomessa ei ole juurikaan luonnonluolia. Mutta onhan niitä. Vähintään 1200 ympäri maata, kun käytetään virallista määritelmää, jonka mukaan luola on seinillä ja katolla varustettu, vähintään kolme ihmistä sisälleen mahduttava kalliokolo. Siinä missä luolat ulkomailla ovat tyypillisesti virtaavan veden pehmeään kiviainekseen syövyttämiä, ovat ne täällä kovan kallioperän valtapiirissä syntyneet jääkauden mahtivoimien takoessa kallioita pirstaksi ja heittellessä niiden paloja uusiin asetelmiin. Poikkeuksiakin on, kuten 28-metrinen Torholan luola Lohjalla; sen uursi muinainen vedenvirtaus höttöiseen kalkkikiveen.

Omistimme kesäisen päivän kolmelle Turun seudun luolalle. Nämä olivat Luolavuoren luola Turussa, Mätikän luola Maskussa ja Ryövärinluola Kaarinassa. Erittäin pätevänä opastajanamme toimi vuodesta 2008 luoliin liki täyspäiväisesti paneutunut Tuomo Kesäläinen. Sodankylässä luontomatkailuoppaaksi kouluttautunut Kesäläinen pitää luolille omistettua Luolamiehen blogia (http://luolamiehenblogi.blogspot.fi/) ja on laatinut intohimonsa hämärästä kohteesta myös ansiokkaan kirjan Seikkailijan retkiopas Varsinais-Suomen luoliin (Mäntykustannus 2011). Siinä tehdään tutuiksi kyseiseltä alueelta 29 luolaa. Tutkimuksiensa myötä Kesäläinen on tuonut julki pelkästään Varsinais-Suomesta parikymmentä geologialle aiemmin tuntematonta luolaa.

Turun Luolavuoren luola on hienosti esitelty retkelle osallistuneen Jon Hällströmin Kansanperinne-blogissa (http://blog.kansanperinne.net/2012/06/luolavuoren-luola-turussa.html), joten se skipataan tässä. Mainittakoon silti, että kyseessä on keskellä viiden tuhannen asukkaan kaupunginosaa sijaitseva 45 metriä pitkä luola, josta moni paikallinenkaan ei tiedä mitään. Kosolti ajatonta umpinaisuutta, pimeyttä, hiljaisuutta, kellarinkylmyyttä, lepakoita, hämähäkkejä, talvehtivia perhosia.

MÄTIKÄN LUOLA, MASKU

Ken on kavunnut Maskun Taka-Paltan linnavuorelle ja luonut kaihoisan katseen nousevan auringon suuntaan, on myös nähnyt Mätikänvuoren tummanpuhuvan hahmon vuosisataisen viljelyslaakson takana. Vuori jakaa paikallisten asukkaiden kanssa salaisuuden, jolla on ollut isovihan ja muiden vainojen aikaan elintärkeä merkitys. Siellä sijaitsee luola, jota tiedetään käytetyn piilopaikkana vieraan miehittäjän riehuessa seudulla. Julmettuja olivat nuo ajat. Onnekasta on käydä nyt pelotta pellonlaitaa ja astua sen reunustiheikön läpi vähitellen jyrkkenevään ja väljenevään rinnemetsään, jossa odottaa portti vuoreen.

Mätikänvuoren metsäisiä rinteitä.

Luolaa lähestyttäessä alkaa kohdata mielikuvitusta liikauttavia kivimuodostelmia.

Kuin jättiläisen miekka olisi leikannut ison siivun lohkareen lakea.

Rikkonaista kallioseinämää on seurattu jo tovi, kun jotain luolamaista alkaa näkyä.

Siinähän se. Mutta luola ei ole vain näkyvillä oleva kalliokatos.

Eteiskammion takaa pääsee ensimmäiseen huoneeseen, jonne kuvassamme retkeilijä on juuri katoamassa.

Reppu on jäänyt männyn juurelle. Ahtaisiin luoliin ei kannata raahata mitään ylimääräistä. Tässä maassa turvallisuusseikkoja liioitellaan usein, mutta luolissa kypärä voi olla ihan hyvä juttu - päästä vuotaa tosi liukkaasti verta, jos kuuppa ja graniitti kohtaavat sopivasti.

Luolan vieraskirjassa on merkintöjä 1800-luvulta. Itse asiassa luolassa saattaa olla ihmiskätten viestejä jopa kivikaudelta. Tästä tarkemmin kalliomaalauksiin perehtyneen Ismo Luukkosen sivustolla:
http://www.ismoluukkonen.net/kalliotaide/suomi/mal/mal.html

Ihminen luolassa hiljenee. Viiruikkuna muistuttaa, että jossain on olemassa myös päivä ja aurinko.

Huoneesta jatketaan käytävää, joka on tässä taskulampun valaisema. Rosoisten lohkareiden keskellä on yksi pyöreälinjainen kivi, joka kummastuttaa erilaisuudellaan. Se lienee luonnon hiomakivi, sillä käytävän jälkeen kääntyy ylös vasemmalle nouseva onkalo, joka on seiniltään hiidenkirnumaisesti pyöristynyt.

Mätikän luolan ihastuttavin yllätys on parinkymmenmetrisen kyykistelyn ja ryömimisen jälkeen paljastuva kattoterassi. Luola siis nousee ylös ja päätyy kallioparvekkeelle. Maisemat ovat nykyisin melko umpeenkasvaneet, vaikka katse horisontin tavoittaakin. Muinoin mäen alla on ollut merenlahti.

Mätikänvuori on pirstana laajemminkin. Kun kallio näyttää tältä, on aina perusteltua katsella ympärilleen luolan toivossa.

Vainoilta piileskelleiden lisäksi Mätikänvuoren lymypaikka on toki kelvannut niillekin, jotka ovat vältelleet lain pitkää kättä. Luolan kuuluisin käyttäjä on taparikollinen Kustaa Mikonpoika Nummelin alias Sika-Kyösti, joka lyhyen elämänsä aikana 1800-1836 ehti levittää nimensä koko eteläisen Suomen tietoisuuteen. Hän oli "varkaitten kuningas" ja moninkertainen, väkivaltaa kaihtamaton vankikarkuri, joka tarinoiden mukaan jakoi robinhoodmaisesti rikkailta anastamaansa omaisuutta köyhille ("tavarantasaaja") ja tarjosi suojelustaan naisille ja lapsille. Toisinaan hän istui vankina Turunlinnassa tai oli ruoskittavana Turun Tuomiokirkolla, toisinaan suoritti pakkotyörangaistusta Viaporin linnoituksessa, Kronstadtissa tai Pietarin vankikomppanioissa - mutta aina hän palasi kotiseudulle Varsinais-Suomeen, ja vain entistä hurjempana - puukko, pistooli, viinapullo ja tiirikka taskussaan, pimeitä maanteitä vaeltaen ja koplaa kooten.

Sika-Kyöstin maallinen vaellus päättyi vappuyönä 1836 Raision kirkolla, jossa hänet ampui undercover-tehtävissä liikkunut Liedon nimismies August Wilhem Landzett. Myöhemmin raisiolaiset keräsivät tälle rahalahjan, koska hän "päästi maakunnan senlaisesta waarallisesta ihmisestä ja suuresta pahantekiästä". Paitsi että eräänlainen spagettiwestern-tyylinen ambivalentti antisankari, oli tarinoiden Sika-Kyösti myös noita ja paholaisen kätyri, jonka tappamiseen tarvittiin hopealuotia. Hänen liikanimelleen on erilaisia selityksiä; yhden mukaan hän oli ihmeellinen silmänkääntäjä, joka osasi muuttaa itsensä sian näköiseksi. Sika-Kyöstin viimeinen leposija on kuulemma Raision kirkon seinustalla, jotta räystäiltä tippuva vesi häiritsisi hänen kalmanuntaan.

RYÖVÄRINLUOLA, KAARINA

Rosvotarinoista emme pääse, siitä kertoo jo seuraavan luolan sijanintipaikan nimi. Kaarinan Ryövärinholma on pieni saari, joka on nykyisin liitetty siltayhteydellä mantereeseen. Vehreä ja vauras huvila-alue oli muinoin pelätyn merirosvoliigan tyyssija. Siihen Ryövärinholma sopi, sillä se hallitsee Turkuun etelästä johtavaa purjehdusreittiä. Perimätiedon mukaan konnat käyttivät kevyitä nahkaisia veneitä, jotka sai näppärästi taitettua kasaan. Näin he saattoivat nopeasti laittautua vesille, iskeä onnettomaan laivan kimppuun ja sitten taas roistontyönsä tehtyään kadota; millään rannalla ei näkynyt ihmisoleilusta kieliviä veneitä. Ilmaisu "kadota kuin maan nielemänä" on harvoin niin perusteltu kuin Kaarinan merirosvoista puhuttaessa: he painuivat kamaran halkeamaan, joka jatkuu noin satametrisenä ollen vuoroin kapea rotko ja vuoroin luola.

Ryövärinholma on rehevä saari, jonka kallioperä kielii kalkkipitoisuudesta.

Jälleen kerran kallio antaa vihiä, että alueella voisi olla luolamuodostelmia.

Kaamea rosvokanjoni on löytynyt.

Retkikunta laskeutumassa aliseen.

Pohjalla on vihertävää ja ylhäältä riippuu satunnaisia pensaiden juuria. Paikoin kanjoni on kymmenisen metriä syvä.

Luonto on taiteilijoista suurin ja sen jokaisessa yksityiskohdassa olisi tutkittavaa ihmisiäksi.

Salamavalo on tarpeen, kun ikuistetaan painumista yhä syvemmälle ryövärikätköön.

Luola aukenee välillä katottomaksi saliksi.

Yleisnäkymää halkeamasta, etualalla erään luolaosuuden aukko.

Katon virkaa voi ajaa isokin paasi.

Raskasta palapeliä on koottu.

Voisiko täällä kummitella? Tarinan mukaan rosvot olivat kaapanneet lähikylästä itselleen orjaksi naisen, joka synnytti heille kuusi lasta. Nämä tapettiin turhina ruokittavina, mutta köpelösti kävi rikollisille itselleenkin, heidän hirtettiin luolansa päällä olevalla kalliolla ja osa tuli ammutuiksi, kun virkavilta viimein paikallisti ja valloitti tukikohdan.

Ryövärinluola päätyy aivan meren partaalle.

Käydessämme Ryövärinluolalle kohtasimme paikallisen varttuneen herran, joka kertoi etsineensä lapsena kuusi vuosikymmentä sitten luolasta rosvojen kulta-aarretta. Hän oli juuttunut johonkin luolan ahtaaseen sopukkaan kiinni ja vain vaivoin vapautunut ahdingostaan. Tätä ei olisi kannattanut kertoa vanhemmille, mutta niin hän teki ja sai vuoden kiellon mennä luolaan. Sen jälkeen aarteen etsinnät jatkuivat. Ja yhä armon kesänä 2012 luola sytytti hänen silmänsä loistoon. Kuka on kerran saanut luolakuumeen, ei siitä liene hevin parane. Eikä ihme, sillä luolat ovat jotain, mikä koskettaa suoraan ihmislajin kaukaista menneisyyttä ja piilotajunnan konkreettisena symbolina myös syviä kerroksia itsessämme.

Kuten olemme huomanneet, ovat luolat tarjonneet suojaa, mutta olleet myös kauhistuttavien olentojen - usein lihaa ja verta olevien - lymypaikkoja. Tämän lisäksi luolat ovat olleet kansanperinteen mukaan tietäjien "kirkkoja", voimapaikkoja. Suomen kuuluisimmat tietäjäluolat ovat Kolilla, Ukko-Kolin luola ja Pirunkirkko. Näissä vaikuttivat 1700-luvulla ja aiemmin sellaiset tietäjälegendat kuin Ukko-Kinolainen, Vaara-Jaska Eronen ja Höljäkän-noita Eskelinen. Olivat kuulemma sellaisia äijiä, että nostattivat vainajia kirkkomaasta, saivat lähteet kuohumaan ja tuulen komentoonsa. Ukko-Kinolainen hillui kuoltuaankin: hänen ruumiinsa katosi arkusta ja hänet nähtiin myöhemmin taas Pirunkirkon luolassa.

Suomalainen mytologia tuntee käsitteen "vuorenväki", millä tarkoitetaan mäkien ja kallioiden (usein henkilöidyksi miellettyä) voimaa. Vuorenväki saattoi suojata esimerkiksi sairauksilta ja väkeä varten oli omat invokaationsa (Anna vuori voimiasi /Kallio kavehtijoitasi /Avuksi vähä väkisen /Kunnottoman kumppaliksi jne.) Luolissa vuorenväki on ollut ymmärrettävästi tiheimmillään, ollaanhan oltu aivan väen sylissä. Toisella tapaa voitaisiin sanoa, että luolissa sulkeudutaan maaelementin sisään, maan energioihin. Mutta olipa käytetty terminologia mikä tahansa, tuhannen taalan kysymys kuuluu, voiko nykyihminen voimaantua luolassa? Tähän pitää jokaisen löytää oma kokemusperäinen vastauksensa, mutta selvää on, että kunnon luola tarjoaa melko automaattisesti puitteet hiljentymiselle ja sisäänkääntymiselle.

Ahvenanmaan Getan luolan kolusimme viime kesänä:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2011/08/getan-grotto-luonnonluoliemme-aatelia.html

Tosissaan luonnonluolista innostuneiden iloksi on olemassa Suomen luolaseura:
http://caving.fi/