Kekri - kadonneksi ilmoitettu mahtijuhla

Kadotamme kaikenlaista. Kuulakärkikyniä, hansikkaita, avaimia, sateenvarjoja, sytyttimiä, tekohampaitakin. Mutta kun kokonainen kansa kadottaa tärkeimmän juhlansa ollaan jo aika ihmeellisillä vesillä. Mutta juuri näin on tapahtunut suomalaisille. Olemme hukanneet kekrin.

Kekrin aika on nyt. Juhlan tarkka ajoitus on vaihdellut pitäjittäin, kylittäin, jopa taloittain, mutta yleensä se on ollut lokakuun viimeisellä kolmanneksella tai näin loka-marraskuun taitteessa. Kekri juhlistaa vuodenkierron päättymistä perinteisessä maatalousyhteiskunnassa. Kaikki kauden työt on tehty, sato on huolellisesti tallessa, ei ole enää mitään keskeneräistä. Tässä vaiheessa myös luonto on lopullisesti kuihtunut kuluneen kasvukauden kukoistuksesta, puut varistaneet lehtensä ja riite hiipinyt vesistöihin. On loogista ja oikealta tuntuvaa, että vuosi vaihtuu nyt. Niin ennen ajateltiinkin, paikoin vielä 1800-luvulla. Kekri oli vuoden merkittävin juhla, ajankierron vedenjakaja. Ikivanha sana "kekri" on tarkoittanut vuoden viimeistä päivää.

Kekriin on kuulunut kekkeröinti: yltäkylläiset syömingit ja juomingit, pohjoisen kansan omat bakkanaalit. Ikiaikaisen vastaavuusmagian mukaan on ajateltu, että pitopöydän pitää olla mahdollisimman runsas kekrinä, jotta varmistettaisiin mahdollisimman runsas sato myös tulevalle vuodelle. Kaikenlainen kitsastelu ja nipottaminen on ollut vaarallista, kun on tarkoitus miellyttää sadon haltijoita. Lisäksi kekriin on liittynyt talosta toiseen kiertelevien kekripukkien (myös kekrittärien ja köyrihönttämöiden) traditio. Nämä naamioituneet ja taljaan kietoutuneet veijarit ovat hyödyntäneet vieraanvaraisuudelle omistettua juhlaa ja saaneet kupunsa täyteen ruokaa ja juomaa. Jopa emäntää on voitu pitää polvella ilman että tämä tai isäntä olisi rohjennut moista lähentelyä estää. Melko pelottavina olioina kekripukeissa on jotain halloweenin "karkki tai kepponen" -meiningin vivahdetta, rajun primitiivisessä alkumuodossa tokikin. Railakka juhlinta tuntuisi yhä kaikuvan nykyisissä pikkujouluissa. Mitä tulee kekripukkiin (samoin kuin myöhempään hahmoon, tammikuussa vaikuttaneeseen nuuttipukkiin), hänet on kesytetty joulupukiksi, jonka meille tutun punanuttuisen hahmon loi vuonna 1931 ahvenanmaalaista sukujuurta oleva yhdysvaltalainen mainospiirtäjä Haddon Sundblom Coca-Cola -yhtiölle.

Kekrin aikaan kuuluvan magian tehoa on lisännyt se, että ollaan vanhan ja uuden vuoden välisellä ei-kenenkään-maalla, tiibetiläisittäin "bardossa"; eräänlaisessa aukossa, hypyssä, välitilassa. Edellinen vaihe on jäänyt taakse, mutta uusi ei ole vielä alkanut. Kiinteää maaperää ei ole jalan alla; asiat ovat "irrallaan" ja niihin voi radikaalistikin vaikuttaa. Kekrisanastossa tätä viikon tai kaksi kestävää jaksoa on kutsuttu "jakoajaksi". Piioille ja rengeille jakoaika on merkinnyt vuoden ainutta varsinaista lomaa, "römppäviikkoa", jolloin he ovat lähteneet käymään kotona tai etsineet uutta pestiä.

Suurten mahdollisuuksien ohella vaikutuksille altis aika on merkinnyt tietenkin myös punaiselle hypänneitä riskikertoimia. Demoniset voimat ovat jyllänneet, ja niiden karkottamiseksi on poltettu kekrivalkeita. Martaan mustaamassa maisemassa ovat räiskyneet komeat liekit. Kekri onkin valon juhla, johon kaipuua näemmä nykyisin tulitaidetapahtumien ja jouluvalojen kaltaisissa ilmiöissä.

Kekrinä ja jakoaikana myös vainajien maailma on liipannut läheltä eläviä. Esi-isien hengille on katettu pöytä ja lämmitetty sauna: kuolleet ja elävät ovat syöneet ja kylpeneet vuoroissa. Tämä elementti on haaistuneena jäljellä pyhäinpäivässä, jolla kirkko pakanallisena tuomitun kekrin korvasi. Kaupallinen halloween, toinen kekrin yli kävelleistä tulokkaista, ottaa tietenkin kaiken irti kalmasta ja kauhusta - muovisen rekvisiittaroinan muodossa.

Summatkaamme: meillä on juhla, johon kuuluu yhdessä paketissa yltäkylläinen tarjoilu, anteliaisuus, railakkuus, naamiaiset, kuolleiden läheisten muistelu, lomailu, kokkojen polttaminen, luonnonkierron tiedostaminen, irtipäästäminen, myönteisten tavoitteiden asettaminen tulevaisuudelle, uusi alku. Tämäkö on kannattanut kadottaa? Ei muuta kuin kollektiivis-mentaalisen löytötavaratoimiston kautta kekrin viettoon!

Helsingin tuntematon saaristolaiskylä

Kaavoituksessa uhanalainen Vartiosaari edustaa pääkaupungin aidointa periferiaa
(Teksti julkaistu myös Elonkehä-lehden numerossa 8/2009)

”Kansallismaisema. Tästä pitäisi olla kuva viidensadan markan setelissä!”
Näin huudahti jokin kävijä vuosia sitten, kun kapusi ensi kertaa Helsingin Vartiosaaren muinaisaikaiselle vartiomäelle ja antoi katseensa levätä iäkkäissä kalliomännyissä ja horisonttiin asti saarien täplittämässä merimaisemassa.

Nyt valtio on myynyt markkansa, mutta Vartiosaari on jäljellä. Ainakin toistaiseksi, vaikka rima on huojunut usein. Neliökilometrin kokoisen saaren sijainti seitsemän kilometriä itään Senaatintorilta tekee siitä arvokasta, liiankin arvokasta rakennusmaata. Tämä ei ole jäänyt gryndereiltä huomaamatta. Helsingin yleiskaavaluonnoksessa 2002 Vartiosaari jätettiin selvitysalueeksi, kun suojelua ja rakentamista kannattavat tahot olivat uuvuttaneet toisensa ilman lopullista tulosta.

Vartiosaari on kummitellut asuntorakentamista ajavissa kaavoissa vuodesta 1943. Helsingin karttaa katsottaessa onkin pienoinen ihme, että se on välttynyt nykymalliselta ja –mittaiselta rakennustuotannolta ja infrastruktuurilta. Vain sata metriä erottaa sen mantereesta. Toisella puolella kohoavat elementtilähiöt (Laajasalo) ja formulakuskeistaan tunnetut kultahammaspytingit (Tammisalo), toisella puolella hamuaa lammas laidunta, paukkuu pölli klapeiksi ja kuiskaa piiloinen metsä.


Kokous Vartiosaaressa.

Metsänpeitossa Stadissa

Liki koko saaren kattava vihermatto näyttäytyy lehtona, vanhana puutarhana, hakamaana, niittynä, maatumisluhtana, mustikkatyypin sekametsänä, karuna mäntykankaana ja kallioylänkönä. Vartiosaaressa kasvaa ainoana tunnettuna paikkana Suomessa rantaruttojuurta. Lehtomaitikka, lehtoängelmä ja valkolehdokki tulkoon nekin jaloina kasveina mainituiksi.

Biotooppien runsaus, kuten topografian ja maiseman monipiirteisyys saa saaren tuntumaan isommalta kuin sen koko numeroina antaisi olettaa. Eksymisiä sattuu jopa hyvillä kartoilla varustautuneille ensikertalaisille, mutta ihmeellisen onnellisilta he silti vaikuttavat. Helsingin kaupunki on tehnyt saaren metsissä hoitotoimiaan, mutta kunniakseen sentään metsähevosten Eemeli ja Simeoni hirnumisen säestyksellä eikä kaikissa paikoissa muutenkaan. Onpa jokunen soppi jäljellä, jossa vanhan metsän tunnusmerkistö on pitkälle kehittynyt ja muun muassa Luonto-Liiton pääsihteeri Mauno Särkkä pääsee huokaisemaan: ”Jestas, ei kotipuolessani Keski-Suomessa oikeastaan koskaan näe tällaista”.

Aikakonemaista siirtymää täydentää se, että mikään Vartiosaaren liki kuudestakymmenestä talosta ei ole 1950-lukua uudempi. Valtaosa rakennuksista on 1900-1920 –lukujen huviloita, jotka aikoinaan muodostivat symbioosin saaren keskiosien varhaisemman torppariasutuksen kanssa. Saaren maa-alue oli jakaantunut keskiajalta lähtien Botbyn (Vartiokylä) ja Degerön (Laajasalo) kylien ja myöhemmin kartanoiden kesken. Muiden töidensä ohella torpparit rakensivat ja huolsivat talvisin huviloiden laitureita, kesäisin he viljelivät viljaa ja kasviksia. Tuotteita myytiin Kauppatorilla. Maidot pantiin aamun ensimmäisessä höyryveneessä kaupunkiin ja samalla saatiin päivän lehti. Varsinainen maatalous hiipui 1970-luvulla, mutta tälläkin vuosituhannella saaressa on ollut kanala, jossa kotkottivat Savitaipaleen maatiaiset.


Talli on vuodelta 1918. Täällä ei tiettävästi sodittu.

Rauhaa ja innoitusta hakemassa

Rikkomattoman rakennusperinnön ohella saaren kärrytieverkosto on alkuperäisasussaan. Saaren halki kyllä kaavailtiin 1968 Itäväylän veroista moottorikatua (Smith-Polvisen liikennesuunnitelma), mutta se on jo oma tarinansa. Vartiosaari voisi olla museo, vaan sitä se ei ole. Paikkoja ei ole muutenkaan syleilty hengiltä, puleerattu, siirappikuorrutettu ja alleviivattu. Saaressa ei ole metriäkään asfalttia eikä ensimmäistäkään katulamppua. Yö on yö, pimeä ja syvä, ei oranssina sirisevä keinopäivä. Shoppailemaan ei pääse (paitsi kuluneena kesänä Suomen viimeisimpään kauppalaivaan, sipoolaiseen Christinaan), mutta monella on ”plantaasinsa” hyötykasveille ja metsä puskee marjaa ja sientä. Paikallista puuta käytetään lämmitykseen, kesäveden katkettua kaivovesi on arvossaan, keväällä maistuu mahla.

Tokikin saari on muun maaseudun tavoin muuttotappioaluetta. Sen ympärivuotinen väkiluku on puolittunut 1960-luvulta ja on nykyisin noin kaksikymmentä. Helsingin saaristossa se on silti poikkeuksellisen paljon, varsinkin kun saareen ei kulje lossia (tosin kesäinen vesibussi Hakaniemestä). Talvikauden asukkailla on niksinsä kelirikkoa varten: pannaan lavereita heikoille jäille ja avitetaan kevätaurinkoa tuhkaamalla haluttu kanavanpaikka maalisjäälle. Ilmastonmuutoksen oikukkaaksi lietsoma rospuutto tiivistää kylätunteen, yhteisöllisyys on silloin henkikullankin asia. Saarelaisissa on kaiken ikäisiä. Eräs yhdeksääkymmentä käyvä rouva asuu yksin omaa synnyintölliään – eikä hänen ikinä ole kuultu valittavan.

Vartiosaaren potentian luovuuden ja latautumisen tyyssijana ovat huomanneet ainakin ne parikymmentä yhteisöä ja toimijaa, joilla on siellä tukikohta. Tällaisia ovat Kirjailijaliitto, Helsingin kaupunginteatteri, asunnottomien Vailla vakinaista asuntoa -yhdistys, Laajasalon piirin kesänuorisotalo, poikkitaiteellinen taiteilijatalo, valokuvaajien yhteisö, karmeliittanunnan vetämä ”luostari”, ympäristötaiteen yhdistys sekä veikeä vuohiklubi.

Saareen pääsyä on tasoittanut se, että noin kolmekymmentä rakennuksista on Helsingin kaupungin omistamia ja vapautuessaan vuokrattavissa. Vartiosaari on mainittu asiakirjoissa ainakin 1500-luvulta. Sen nimiasu oli vuonna 1577 niinkin tyylikäs kuin Wårdzhöö; nimi viitannee rooliin vahti- ja vainovalkeasaarena, Vartiokylän linnavuoren etuvartiona. Saari on kuitenkin yhä hämmästyttävän huonosti tunnettu. Yleensä syntyperäiset helsinkiläisetkään eivät siitä myönnä kuulleensa, saati että olisivat siellä käyneet. Eivätkö ihmiset katso yhtään ympärilleen?


Lämpöä luvassa.

Periferian itseisarvo ja keskuksen vaikeus nähdä se

Vartiosaaren voimana on, niin kirjoittaja uskoo, sen suitsimaton ja perkaamaton perifeerisyys, omanarvontuntoinen ja myönteinen takapajuisuus, arvoituksellinen sivullisuus. Aluehengeltään se muodostaa jokseenkin täydellisen vastakohdan ympäröivälle todellisuudelle, jossa asioiden mittana ovat teho, geometria, kuri ja taloudellisen hyödyn maksimointi.

Voimme verrata kaupungin hektistä ja systematisoitua ydinaluetta ihmisen loogis-rationaaliseen päivätajuntaan. Tällöin Vartiosaaren kaltainen periferia näyttäytyy irrationaalisena piilotajunnan maana, johon liittyvät sellaiset asiat kuin inspiraatio, oivallukset, tervehtyminen ja tunteet. Ei ole vaikea väittää, että ihmispsyyke tarvitsee tätä ”villiä” puolta ollakseen kokonainen ja terve. Tätä mieltä on etenkin jungilainen psykologia. Vain vasemmalla aivolohkolla operoiva ihminen olisi matemaattinen robotti, kone. Kysymys on universaalista polariteetista; vastakohtien liitosta, coniunctio oppositorum. Vuorokausi jakautuu yöhön ja päivään. Paristo ilman toista napaa olisi virraton. Meitä ei olisi ilman miestä ja naista eikä materiaa ilman atomiydintä ja elektronipilveä.

Vallitseva aluesuunnittelu ei kuitenkaan tunnista eikä tunnusta periferian itseisarvoa keskuksen tasa-arvoisena vastapoolina, saati sitä että keskukseen nähden mahdollisimman erilainen periferia lisäisi koko aluejärjestelmän vitaliteettia. Päinvastoin, periferiaa pidetään vain keskuksen negaationa; tilana, josta keskuselementit toistaiseksi puuttuvat. Mitä salamyhkäisempi ja kajoamattomampi (suunnittelukielellä ”jäsentymättömämpi”) periferia on, sitä punaisempi vaate se on keskukselle ryhtyä operoimaan sitä: läpivalaisemaan, koodittamaan, hallitsemaan, muokkaamaan – sanalla sanoen ”keskustamaan”. Tämä nähdään tietenkin hyveenä: keskushan vain auttaa kömpelöä ja vähälahjaista pikkuveljeään kehittymään itsensä kaltaiseksi.


Kirjailijaliitto viihtyy pusikoissa - niin luovuuskin.

Aluekastraatit ja elvyttävä hallitsemattomuus

Keskustaminen johtaa ani harvoin oikean keskuksen syntyyn. Näin kävi Manhattanin saarelle, joka 1626 ostettiin manhette-intiaaneilta 24 dollarin hintaan. Tuhannesti tavallisempaa on silti, että keskustamistoimia kohdannut periferia ei ole enää oikein periferia eikä keskuskaan. Siitä on tullut pseudosentraalinen periferiatorso, alue-eunukki, jonka voima keskuksen vastakkaisena polariteettinapana on latistunut.

Näin käy, kaupunkitason esimerkkejä mainitaksemme, kun puutaloalueiden hiekkatiekujat oiotaan ja päällystetään ja pittoreskit rakennukset puretaan, kun lähimetsä parturoidaan harvaksi, silvotaan väylillä ja valaistaan katulampuin, kun kaiken sallivat seikkailuiden villit joutomaat siistitään ja kesytetään design-puistoksi. Samaan listaan istuu se, että pääkaupungin sisään jäänyt kategorioihin istumaton saariyhteisö ja suojaavan rehevä luontokeidas nähdään vain hyödyntämättömänä rakennusmaana ja soveliaana sijoituspaikkana sadalle kerrostalolle ja supermarketille.

Perifeerisyyden mitätöimisen juurisyy on ihmisen pelko omaa irrationaalista puoltaan kohtaan. Tämä heijastuu ulkoisen ympäristön muokkaamiseen ja kun ympäristö heijastaa todellisuutensa takaisin, vahvistaa ihmispsyyken ylirationaalista vinoumaa, on noidankehä valmis. Vallitsevassa ilmapiirissä on nähtävä ongelmana myös se, että periferian arvoa omana itsenään on vaikea perustella rahan kielellä. Jotain muutosta on silti ilmassa.


Sammallattiainen sanatorium.

Fyysisesti kaupungin hierarkiatasolla perifeerisyys voi tarkoittaa lähiluontoa. Sen vaikutus ihmiseen on nykyisin tieteellisen tutkimuksen aihe: puhutaan luonnon elvyttävästä, terveyttä lisäävästä vaikutuksesta. Suomessa asiaa tutkivat etenkin Metlan tutkija, professori Liisa Tyrväinen sekä psykologian dosentti Kalevi Korpela. Heiltä kuulemme saman, mikä on todettu useissa kansainvälisissä tutkimuksissa 1980-luvulta lähtien. Luonnonympäristössä verenpaine ja pulssi normalisoituvat, stressihormoni kortisolin eritys vähenee ja lihasjännitys hellittää. Myönteiset tuntemukset voimistuvat ja kielteiset vähenevät.

Luonto on kansanterveydellisesti arvaamattoman tärkeä terapeutti. Eikä samaa hoitotehoa saa, kuten Tyrväisen uusimmat tutkimukset vahvistavat, rakennetusta puistosta, josta näkee läpi ja metsäntuntu puuttuu. Näin periferian aineeton arvo omana itsenään on yhdellä saralla tunnustettu. Myös mallinnukset sen tuottamasta taloudellisesta hyödystä ovat tekeillä.

Siihen on matkaa, että perifeerisyys nähtäisiin kokonaisvaltaisesti voimavarana ja itseisarvona, ja että sitä varjeleva asenneilmasto läpäisisi suunnitteluportaan, päättäjät ja viranomaiset. Valveutuneelle silmälle jo yksi silmäys pääkaupungin karttaan osoittaa, että aluejärjestelmässä on aivan liian vähän vihreää, mutkikasta, villiä ja kätköistä. Uuden periferian kaipuu ajoi kyllä kaupunginisät Länsi-Sipoon kaappaukseen, mutta sekin tehtiin vain keskustamishimossa.

Helsingin viihtyvyydelle ja luovuusvoimalle jäsentämättömät ja elämänrouheat paikat ovat happea. Ei mitään vikaa Esplanadissa ja Senaatintorissa, mutta niillä on jo paikkansa.

Vartiosaaren kaavoitus on auki. Myös silmien ja korvien on syytä olla auki.


Vartiovuorelta näkee kauas.

Välihuomio: Kun hullu ihminen sytytti lyhdyn kirkkaana aamupäivänä

Näet nämä autot, koska niillä on valot päällä; muuten et niitä näkisi.

Kun filosofi Friedrich Nietzsche kirjoitti teostaan Iloinen tiede ja mietti osuvaa kielikuvaa hullulle, päätyi hän siihen, että hullu on sellainen, joka sytyttää lyhdyn kirkkaassa päivänvalossa. Syntyi legendaarinen Jumalan kuolemaa julistava aforismi 125, nimeltään Hullu ihminen, joka alkaa näin:

Ettekö ole kuulleet siitä hullusta ihmisestä, joka sytytti lyhdyn kirkkaana aamupäivänä, juoksi torille ja huusi huutamistaan: Minä etsin Jumalaa! Minä etsin Jumalaa! (suom. J.A.Hollo)

Nietzschellä oli ehkä jo tuntumaa hulluuteen, sortuihan hän myöhemmin itse parantumattomaan mielenvikaisuuteen. Lyhdyn sytyttäminen ympäröivästä päivänvaloista huolimatta on kieltämättä yhtä absurdi teko kuin se, mikä kuullaan lentävässä lauseessa ”myydä jääkaappeja eskimoille”. Mutta Suomessa ei tarvitse kuin astua minkä tahansa kadun tai tien varteen, ja saa heti huomata, että hullut ihmiset kansoittavat maan. Nietzschen symboli äärikummallisuudelle, täydelle omituisuudelle on muuttunut todellisuudeksi ja lainalaisuudeksi. Käytännössä jokainen autoilija pitää ajovaloja päällä, oli taivas miten kirkas tahansa, aurinko miten hymyilevä vain.

Miten moinen friikkeys on mennyt läpi?

Ajovalojen päiväkäyttöpakko esiteltiin meille holhousvaltioiden epävirallisen maailmanmestarin Ruotsin esimerkistä 1970-luvulla (Ruotsissa ilmiö luultavasti puhkesi vuonna 1967 tapahtuneen vasemmanpuoleisesta liikenteestä oikeanpuoleiseen siirtymisen post-traumaattisena reaktiona). Meillä sitä runnoivat läpi autolehdet Tuulilasi ja Tekniikan maailma, jotka ajoivat ja valokuvasivat testiautonsa aina valot päällä. Mieleen muistuu eräästä TM:n 80-luvun numerosta toimituksen sepittämä propaganda-aforismi Hyökkäys auringosta, joka kuului kuin zen-arvoitus: "Esko säästi valoa taajamassa. Pekka kääntyi suoraan eteen". Vaikka niinhän se jo melkein silloin oli; ehdollistuma "valo = auto, ei valoja = ei autoa" oli läpäisemässä kansan konnista herroihin. Jopa joissain 30-lukua kuvaavissa tv-elokuvissa körröteltiin hopilla valot päällä päiväsaikaan; jopa menneisyys haluttiin, tiedostaen tai tiedostamatta, muuttaa mieleiseksi niin kuin Stalinin valtakoneiston retusoimissa valokuvissa.

Lakiin valopakko ujutettiin vaiheittain. Aluksi se koski aluksi vain talvikuukausia taajamien ulkopuolella, sitten kuukausia hivutettiin aiemmiksi syksyllä ja myöhemmiksi keväällä, ja kohta säädettiin ympärivuotisesta valostelusta. Viimein, jokunen vuosi sitten pakko laajennettiin myös taajamiin. Jo parikymmentä vuotta on myös useimpien Suomessa myytyjen autojen valokytkimet räplätty maahantuonnin yhteydessä sellaisiksi, ettei valoja edes saa pois muutoin kuin poistamalla sulakkeen konepellin alta. Terhakka valoviiksen "prits"-ääni, joka syntyy kun liikkeelle lähtevä kuski (yleensä pavlovinkoiramaisesta selkäydinrefleksistä) vääntää ajovalot päälle, alkaa olla nostalgisen katoavaa äänimaisemaa ja sopisi Suomen akustisen ekologian seuran (http://www.akueko.com/) taltiointikohteeksi.

Maailmassa on 194 valtiota. Näistä pitkälti yli 180 ei ole vielä velvoittanut kansalaisiaan toimimaan Nietzschen hullun ihmisen tavoin. Pohjoismaiden lisäksi valopakkoidea saatiin 1990-luvulla lobatuksi (epäilemättä suomalaisten ja ruotsalaisten liikenneneuvojien toimesta) juuri itsenäistyneisiin balttitasavaltoihin, jossa oltiin herkkäuskoisen vastaanottavaisia kaikelle läntisille vaikutteille. Myöhemmin mukaan saatiin myös Unkari ja jostain ihmeellisestä syystä Slovenia.

Päivälamppuilun argumenttina on, kuinkas muuten, turvallisuus. Voidaan kuitenkin kysyä, että jos autoilija ei erota päivänvalossa auton kokoista esinettä ilman erikoistehosteita, niin onko hän ihan varmasti ajokuntoinen ja näin ollen itse turvallinen toisille? Ja miksi samaiset ihmiset eivät logiikkansa mukaan pidä otsalamppua päässään, kun kävelevät päivällä kaupungilla? Näkyisi paremmin, olisi tosi turvallista. Miksi katulamppuja ei pidetä ympärivuorokautisesti kytkettynä? Tai tuulilasinpyyhkimiä aina päällä? Kipsiä varmuuden vuoksi jalassa? Miksi hampaita ei harjata taukoamatta? Listaa voisi jatkaa loputtomiin, sillä absurditeetti ja pöhköys ovat ehtymättömiä luonnonvaroja, ja "turvallisuus" tehokkaampi yleisavain kuin konsanaan Sesam aukene! mitä tulee kaikenlaisten ehdotusten läpimenoon.

Kirjoittaja tietää purnaavansa turhaan. Vene menee virtaan kuin ajopuu eikä sitä voi enää kääntää. Viime vuonna läpimenneen, pohjoismaalaisvetoisesti ajetun EU-direktiivin mukaan kaikissa vuodesta 2011 alkaen EU:ssa myytävissä uusissa henkilöautoissa ja kevyissä pakettiautoissa täytyy olla pakkovalot. Erilaiset ajoneuvojärjestöt esimerkiksi Iso-Britanniassa ja Saksassa ovat protestoineet ”hulluudeksi” kuvattua päätöstä, joka lisää polttoaineen kulutusta (3-5%) ja heikentää jarruvalojen efektivaikutusta. Vastarinta on synnyttänyt erilaisia kampanjoita ja pelkästään asialle omistautuneita järjestöjäkin. Näin esimerkiksi Englannissa (http://www.dadrl.org.uk/). Britit ovat laskeneet, että jo pelkästään heidän tuottamansa ilmakehän hiilidioksidikuormitus kasvaisi pakkovalojen myötä 1,85 miljoonaa tonnia vuodessa. Myös maan hallitus on ilmoittanut vastustavansa EU:n valodirektiiviä.


Englantilaisjuliste on sitä mieltä, että valojen häikäisy tekee jalankulkijoiden huomaamisesta vaikeampaa.

Ajovalojen päiväkäytön kaltainen kikkailu merkitsee näennäisturvallisuutta, tuudittavaa lohduketta, joka vie huomiota pois siitä, että liikenteessä tarvitaan oikeasti huomiota ja valppaana oloa. Erityisen ärsyttäväksi pakon tekee se, että sulkee pois oikeuden terveeseen harkintaan. Sumulla, sateella ja kaamossynkällä valot voivat oikeasti olla hyödyksi päiväsaikaankin. Toinen ja liian tuttu esimerkki on auringossa seisova autojono Helsingin ruuhkassa: jokaisella on lain mukaan pakko olla valot, vaikka aivan jokaisen kuskin on pakko tajuta, ettei valoilla siinä tilanteessa ole minkään valtakunnan merkitystä.

Mainittakoon, ettei kirjoittaja halua edistää yksityisautoilua, sen enempää valollista tai valotonta. Hän luopui autosta 1990-luvun alussa pitkälti sen vuoksi, että ilman valoja ajaminen aikaansai säännöstään rasittavan show’n vastaantulevien valopäiden räpsytellessä kilvan lamppusiaan. Teknistyvä maisema on ilman tarpeettomia valojakin tarpeeksi levoton ja ruma aistiärsykkeiden tulva. Esoteerisen maantieteen näkökulmasta lamppujen polttaminen päivänvalossa on pieni mutta kuvaava osoitus siitä sairaalloisesta kollektiivisen psyykeen epätasapainosta, joka näyttäytyy luonnostaan suojaisten ja salaperäisten periferiaelementtien ”keskustamisena” ja on tehnyt maailmastamme yksikärkisen teknis-matemaattiseen baabelintornin. Läpivalaisua, kontrollia ja huutomerkkitehoa korostetaan kaikessa. Ei riitä, että yö on keinovalaistu. Myös päivä pitää valaista, viis siitä että ihmislampun esittämä haaste auringolle on siinä määrin toivoton, että liikutaan reippaasti hölmöläistarinoiden tasolla.

Yhdysvalloissa, autoilun pioneerimaassa, ajovaloja on pidetty perinteisesti päällä päiväsaikaan vain yhdessä tilanteessa: kun ajetaan hautajaissaattueessa. Oloihimme sovellettuna se on hyvin kuvaavaa. Kun ihminen sytyttää auringossa lampun tekoaan kyseenalaistamatta ja sen tarpeellisuutta punnitsematta, hautaa hän samalla terveen järkensä.