Metsäauto ja lähde: miete maastoisesta suunnassa-olemisesta

Näsiäportti.

Korkeuksista tippuva vesipisara lätsähtää karttalehteen, joka on taitoksistaan kulunut. Käsi pyyhkäisee veden pois miltei hellästi. Suojuotti vastaa askeliin kimmoisasti. Sakeakuusikkoinen laakso kapenee, molemmille puolille työntyvät kalliot. Niiden välistä luikertaa syvään uurtunut puro. Se on selkeä maamerkki. Suunta on oikea.

Onko suunnan-haku metsässä jotain vanhanaikaista ja jopa säälittävää? Miksi vaivata pollaa kartoilla, kompassilla ja maaston tarkkasilmäisellä "lukemisella; miiksi altistua harha-askelille, kun käytössä on vaivattomuudessaan vallankumoukselliset metritarkat satelliittinavigaatiosovellukset - eikä korpeen itse asiassa muutenkaan ole pakottavaa syytä ängetä?

Eräkansa on lihonut huoneenlämmössä ja käynyt itselleen myyttiseksi. Sekä keho että mieli kärsivät evoluutiossa osaksemme optimoidun ympäristön ja olotavan deprivaatiosta. Keräilijä-metsästäjän geenit janoavat pienintäkin viitettä luonnosta - tuuletusikkunaan ajautunutta koivunlehteä, kurkiauran kailotusta taivaalta, sateen jälkeistä hapekkuutta.

Sitten se tapahtuu: ihminen jättää rakennetun ympäristön taakseen. Miksi vasta nyt?, hän kysyy itseltään.

Korpimaa.

Pesä.

Kivet penkalla.

Arvoitus.

Eräs geologi - mukava ja maastokelpoinen mies - oli antanut vinkin. Korven keskellä olisi vanha metsittyvä takalaidun. Ja siellä jotain odottamatonta: ammoinen autonhylky, kaukana tiestä uinuva kummajainen. Se on nyt tarkoitus löytää.

Aukeaa ei vielä näy. Sen sijaan puron laitaa kävellessä tulee huomatuksi, että penkka on täynnä sammaloituneita kiviä. Ne on aikoinaan kammettu ylös purosta. Jääkylmässä vedessä on selkä vääränä äristy, koska puro on haluttu perata, muuttaa se ojaksi. Nyt kivet tahtovat takaisin veteen. Kulkija alkaa vääntää niitä irralleen ja vierittää niitä virtaan. Hän tekee sen laskematta kertoja, malttamatta lopettaa. Puro tuntuu heti muuttuvan. Sen soliseva ääni voimistuu. Vedenpinta rypistyy selvemmille uurteille, kuohahteleekin. Muuttunut on kulkijakin. Hänessä on äkkiä enemmän tilaa ja autereisuutta, vaikka paita tuntuu hikiseltä selkää vasten.

Suunnan löytäminen maastossa on useissa tapauksissa silkka välttämättömyys. Mutta puhtaan käytännöllisyyden ulkopuolella se on paljon muutakin. Suunnan löytänyt kokee kulkevansa kokonaisuudessa. Hän on sekä antautunut että orientoitunut; hänellä on perusteltu luottamus askeliinsa. Silloin kun suunnassa pysyminen vaatii jatkuvaa uudelleenarviointia, on todellisuus läsnä purevasti. Karaisten niin kuin samsara vain voi, se vaatii vastuunottoa ja skarppausta, mutta myös onnistuminen - sikäli kuin se tapahtuu - on alastoman voimakas kokemus. Siinä on hartautta, ylväyttä, henkiinjäämisen makua.

Vainun ja johdatuksen tuntemukset eivät ole tyystin vieraita metsämaata kulkevalle. Ylisukupolvisuus hänessä yltää omaa lajiakin taaemmaksi, faunan jaettuun alkusumuun. Mutta yhtä lailla voi raottua räppänöitä yksilöevoluution korkeimmille portaille; pilkahduksiin mielen aavasta potentiasta, jota sanat eivät voi lähestyä hajoamatta. Metsä on viisauden ja myötätunnon esiintymiselle otollinen ympäristö.

Viimein maisema avautuu. Hapan havumetsä vaihtuu hempeämmäksi, lehtomaiseksi. Haapojen, leppien ja koivujen holvisto hohtaa vapun valoa. Vallitsee kevätaspekti, toisin sanoen metsän pohjakerros on kukkaloistossa. Valkovuokkoiset ovat kunnaat, joilla se näkyy: metsäauto. Onpa se antiikkinen, kulkija ajattelee. Se on jo enemmän luontoa kuin autoa. Se tuntuu kuuluvan paikkaan, olevan sen täysivaltainen jäsen. Se herättää kunnioitusta.

Maaksi takaisin.

Hoppa mikä hoppa.

Ikkunakampi.

Ohjaamo.

Haavan kanssa.

Suuntana myötävirta.

Perusteellinen on kulkijan kyläily metsäauton luona. Mutta on hänen mielessään vielä toinenkin kuultu vinkki. Jossain lähistöllä sijaitsee lähde, jossa pitäisi oleman vanhoja ihmiskäden laatimia rakenteita ja joka olisi yhä hyvävetinen. Lähteet ovat metsänsilmiä, joita on syytä huomioida käynnillä. Onpa kulkijan vesipullokin jo tyhjänpuoleinen. Mutta missä lähde oikein sijaitsee?

Kulkija muistaa vain suuntaa-antavasti mitä kohtaa kartalla geologin sormi osoitti. Niin hän lähtee etenemään vanhojen sarkaurien rytmittämässä lehtipuuholvistossa. Norja laakso osoittautuu pitkäksi. Laidoilla tummistelee jylhää vanhaa kuusikkoa, jonka lattiaa peittää syvänvihreä sammalmatto. Korvella on monta märkää juottia, mitä epäillä lähteiköksi. Mutta mikään kohdista ei ole metsänsilmä.

Askeltaa kulkija pitkään, edestakaisinkin. Hän päättelee, vaistoaa, antaa jalkojen viedä. Välillä hän tuntee väsymystä ja ajattelee luovuttamista, mutta suurimman osan aikaa hän on eräänlaisen huolettoman valppauden tilassa, jopa onnellinen. Kenties lähteen löytääkseen pitää ihmisen olla sille jollain tapaa valmis.

Läpitalon huoneisto.

Kantokääpä.

Tuulenkaatojuurakon akkuna.

Niinipuu.

Lähteikköjen kasvi, kevätlinnunsilmä.

Legendat kertovat metsän johdattamista. Yksi heistä oli Ranskan rakastetuin kuningas, 1200-luvulla elänyt Ludvig yhdeksäs. Pyhäksi tituleerattu hallitsija auttoi kaiken ikänsä vähäväkisiä ja puolusti näiden oikeuksia. Jos lääninherroina toimineet ylimykset olivat tuominneet rangaistuksen tai veron talonpojalle, saattoi tämä - oli hän miten kurja tahansa - viedä tuomion kuninkaan tarkistettavaksi. Etenkin kesäisin tapasi kuningas istua metsässä tietyn tammen juurella. Vähäväkiset pelkäsivät vaistomaisesti linnoja, mutta metsään heidän oli helppo tulla ja tämän kuningas tiesi. Vanha tammi näki oikeamielisyyden tapahtuvan niin aamulla kuin vielä illalla. Spontaani virta kulki uomaa, joka oli yksittäistä minää laajempi.

Olemme aina menossa johonkin suuntaan. Pysähtymisen mahdollisuus - onko sellaista olemassa? Metsässä suuntaan-menon kokemus on konkreettisin mahdollinen. Suppakuopilla, mäntykankailla, lehtorinteillä, rämeillä on kaikilla oma tapansa ilmaista - ja kätkeä - suuntia. Kulkijan näkökulmasta ne ovat erottamattomia suunnan ideasta itsestään. Ne ovat suuntaa.

Kevätlinnunsilmien laaja kukkamatto ei jää huomaamatta. Kasvillisuuden lomassa kimaltelee vesi. Sitten metsä katsoo kulkijaa silmästä silmään. Lähde.

Lähellä lähdettä.

Pulppuaminen. Metsän silmä.

Täyttymys.

Kohdallaan. Kaikki.

(Kuvat ovat eteläisestä Sipoonkorvesta, kohteet geologi Antti Sallan vinkkaamia, retken ajankohta vappupäivä 2015).

Polkujen merkityksestä kirjoitimme syksyllä 2011:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2011/10/polulla-mietteita-maaston-suonista.html