Siksi paikoilla on väliä

Kirjoituksen kuvituksena on käytetty kivilatomuksia, joita jotkut ovat tehneet Vantaan Vaaralan kaakkoispuolella sijaitsevan Kehä III:n liittymätien laitaan. Vuonna 2014 tehty tie halkoi kahteen osaan alueen laajimman metsän. Turhaan, sillä vastaava yhteys Kehälle oli jo olemassa Fazerintien itäpäässä. Runsaista kivikeoista päätellen paikka koetaan edelleen merkitykselliseksi.

On paikkoja, jotka tekevät meille tavalla tai toisella hyvää. Ne säväyttävät ja elävöittävät, tuudittavat ja rauhoittavat, tuntuvat vastaukselta tarpeeseen. Ne puhuvat kieltämme, henkivät uskollisuutta.

Koti on tällainen – ainakin sen pitäisi olla.

Mutta ajatelkaamme kotia hieman laajemmin. Puhutaan kotiseudusta, siis aluekokonaisuudesta, jonka nipullinen kyliä kokee kollektiiviseksi piirikseen. Kotiseudulla voi olla omia kulttuurisia erikoisuuksiaan, mutta sen rakastetuimmat piirteet syntyvät eri paikoista. Yhdestä tai useammasta tunnusmerkillisestä yleismaisemasta, joiden ylle ripottautuu kruununjalokivinä joukko spesifejä paikkoja, joita kenties nähtävyyksiksikin mielletään.

Jokaisella meistä on myös yksilötason kotiseutumme. Siihen kuuluu tietty kivi niityn laidassa, polunmutka, tutusta mukista löytyvä hammasharja, maisema ikkunasta, pyöräkellari, lapsuuden leikkimetsä. Ja niin kuin on mieli rajaton, voi olla tunne kotiseudusta. Tiedämme niitä, jotka tuntevat selittämätöntä sukulaissieluisuutta johonkin tiettyyn mantereeseen tai valtioon, vaikka ovat syntyneet ja varttuneet aivan muualla. Jossain päin tuntuu kotoisalta, toisaalla ei niinkään. Tunnemme sen kyllä.

Onpa niitäkin, korkealle kehittyneitä ja vapautuneita, jotka ovat ilmeisen kotonaan kaikkialla. Silti heilläkin on erityiset paikkansa. Niitä ajatellessaan he tuntevat koti-ikävää eli nostalgiaa ja kyyneleet saattavat kihota viisaan myötätuntoisiin silmiin. Vanhaan kreikkaan pohjautuva sana ”nostalgia” yhdistää kotiinpaluun ja tuskaisuuden merkityksen. Ennen koti-ikävän uskottiin tuovan muuttolinnut takaisin pohjolaan joka kevät. Kukapa tietää vaikka näin olisi.

 

Paikkataju ei ole rationaalista. Kysymys on spontaanista, kokonaisvaltaisesta psykofyysisestä tuntumasta, joka vetää kohden tiettyä paikkaa tai työntää siitä pois – tai jossain eritystapauksissa näitä molempaa yhtä aikaa. Tuntuma ei kaipaa pohdintoja, mutta jälkikäteen sitä voi olla hyvä analysoida. Siinä voi oppia paljon.

Paikkataju (vai pitäisikö sanoa -vainu) on ikiaikainen ja hiottu kyky. Harjoitusta se silti tarvitsee, käyttöä – sitä se suorastaan janoaa. Aina ihminen, hänen 350 000 sukupolven jatkumonsa, ja sitä edeltäneet apinamuodot ja näitä edeltäneet muihin eliöihin kuuluvat kaukaiset esi-isämme ovat tukeutuneet erilaisiin paikkoihin. Suotta ei ole aivoihin kehittynyt palkitsemismekanismi: dopamiiniannos tarjotaan sille, joka lähtee tutkimaan ympäristöään. Mieli virittyy etsimisestä – jopa enemmän kuin löytämisestä.

Kaikkia eliöitä koskee resurssien rajallisuus, tärkeimpien resurssien ollessa aika ja kalorit. Mihin tahansa paikkoihin ei voi käyttää energiaa eikä kallisarvoista päivää. Puhtaan evolutiivisesti nähden, paikan olisi syytä tarjota jotain henkiinjäämistä tukevaa.

Universaalina voi pitää mieltymystä paikkoihin, jotka tarjoavat suojaa tai näköalaa, mieluiten molempia. Suojan ja näköalan paikat ovat voimakkaasti hengissä pysymistä tukevia. Kaikki Suomen muinaiset mäkilinnat ovat paikkoja, joista voi katsella kauas samalla kun itse pysyy piilossa. Metso hakoo (eli syö talvimuonaansa, neulasia) mieluiten kalliomäellä kasvavan vanhan männyn tuuheassa lakkapäässä, josta avautuu hyvä näkyvyys ympäristöön.

Ihmisen mieltymyksissä erityistä arvoa on myös paikoilla, jotka herättävät voimakkaan tunnetilan ilman ilmeistä henkiinjäämisen tukea. Jane Goodallin havaintojen mukaan simpanssitkin saattavat nauliintua tuijottamaan jymisevää vesiputousta pitkäksi aikaa. Paikka on dramaattinen ja sävyttävä, ja vaikka se on potentiaalisesti vaarallinen, käy veto sitä kohden. Tämä siksi, että se tarjoaa ylevän kokemuksen.

Ylevä on mielelle ravintoa, eräs sen tärkeistä vitamiineista. Ylevä jalostaa mieltä, kasvattaa ihmistä.

Amerikassa, jossa kaikki on suurta, on myös suuria ja vaikuttavia luonnonnähtävyyksiä, siis paljon ylevän kokemista. Siksi siellä on tutkittu erityisen ahkerasti ylevän vaikutuksia ihmiseen. Kokemus ylevästä on havaittu muun muassa elimistön tulehdustilaa vähentäväksi ja altruismia lisääväksi.

Esteettinen nälkä, veto kauniiseen, ei ole sekään mitätön tarve.

Kauneus on tietenkin katsojan silmissä, mutta ajatelkaamme eloa pelkässä betonikuutiossa, jossa kyllä olisi tilaa kuljeskeluun ja hyvin varusteltuun kuntosaliin eikä ruokakomeron tai vesihanan suhteen olisi huolimista, mutta mikään ikkunanäkymä eikä mikään ulkona horisonttiin asti tarjoaisi muuta kuin loputtoman keinotekoisuuden. Janoaisimme mitä tahansa näkymää todellisesta, elävästä maailmasta, vaikka sitten nettivideoiden kautta. Tukeutuisimme mielikuviin, jossa kulkisimme vapaana luonnossa. Hellisimme lapsuuden muistoja, joissa todelliseen maailmaan sijoittuvat mielipaikkamme edelleen eläisivät.

Oikeuslääkäri Ursula Vala kertoo muistelmissaan, että kurjimmassakin luukussa, mistä haetaan epäselvissä olosuhteissa kuollutta vainajaa, on aina jotain yritystä luoda kauneutta elinpiiriin. Ehkä se on lehdestä saksittu hapristunut Lapin-kuva tupakansavun kellertämällä seinällä, ehkä kuivuneet ruusut säilykepurkissa – jotain kuitenkin.

Kauneus hivelee aivoissa runsaasti opioidireseptoreita sisältäviä hermoratoja ja tuottaa mielihyvän aallon. Huumeista pehmein ja vaarattomin kuljettaa henkiinjäämisen suuntaan. Jopa kimalainen käyttää kauneustutkaa. Symmetrinen kukka tuottaa enemmän siitepölyä kuin epäsymmetrinen. Harmoniaan – mikä on hyvä synonyymi kauneudelle – liittyy siis siihenkin palkitsemismekanismi. Sillä täytyy olla tarkoituksensa – Aristoteleen sanoin: luonto ei tee mitään turhaan.

Looginen tulkinta on se, että evolutiivinen kehityskulku tavoittelee – niin kuin se tekee – täydellisyyttä, ja osa täydellistymistä on kauneudentajun herääminen ja kehittyminen eri lajeilla. Ihmisellä kauneudentaju on ilmeisen pitkälle kehittynyttä. Mutta paikkatajun tavoin, ja siihen oleellisesti kuuluvana, se tarvitsee harjoitusta, aktivointia, voidakseen tavoitella todellista potentiaaliaan.

 

Ihminen on muokannut paikkoja tunnetuin ja tuntemattomin seurauksin. Voimme havaita, että kielteistä ja myönteistä on saatu aikaan; harmillisen paljon kielteistä. Mikään tietokone ei voi mitata mitä kaikkea yhden ainoan paikan muokkaamisesta seuraa. Esimerkiksi metsäpalstan muokkaaminen vaikuttaa miltei äärettömään eliömäärään ja niiden koko keskinäisriippuvaiseen vaikutusverkostoon.

Kuka hoitaa metsää, eikä mitä tahansa metsää vaan terveysmetsää, ihmisen ja luonnon maksimaaliselle kukoistamiselle omistettua maa-alaa, ei voi välttyä kuolemaan liittyviltä ajatuksilta. Ennemmin tai myöhemmin hän mietiskelee jotain rakkaan palstansa näkymää, visualisoiden kuinka nyt vähäiset vaahterat ja tammet ovat varttuva majesteetillisiksi ilmestyksiksi ja nykyisin ylispuina hallitsevat kuusijärkäleet ovat kellistyvä ja lahoava juhlavaksi sammalpeittoiseksi hautajaissaliksi, jonka lattialta taimet nousevat valokaivon virvoittamina. Tällöin paikan hoitaja tajuaa, että se kuinka hän nyt terveysmetsää käsittelee ja jättää käsittelemättä, kantaa suurimmat hedelmänsä tulevaisuudessa, jota hän ei ole näkemässä.

Ajatus on surumielinen, mutta todellisuus on parempi oivaltaa kuin olla oivaltamatta – katkeran kalkin takana väikkyy nektari.

Metsä ilmentää tilapäisyyttä. Se ilmentää syyn ja seurauksen lainalaisuutta. Suuria ja konkreettisia opetuksia se antaa elämän ja kuoleman karusellista, tietoisten olentojen leiskahtelusta, vanhan muuttumisesta uudeksi ja uuden vanhaksi. Ikuisesta syklistä. Metsällä, vuorilla ja valtamerillä on voima lievittää ihmisen kuolemanpelkoa.

Palattakoon vielä yllä mainittuihin tammeen ja vaahteraan. Nirsojen jalopuiden maineesta huolimatta ne kasvavat suotuisissa olosuhteissa hämmästyttävän nopeasti ja voivat jo ennen 15. kesäänsä olla huiskeita dandyja, jotka rehvastelevat ja leventelevät nuoruuden uhossaan ja tulevat kyllä huomatuiksi.

Paljon lyhyemmässäkin ajassa tapahtuu isoja juttuja. Hyvin lyhyessä. Jopa siinä välissä, joka jää hengityksen suunnanmuutoksen väliin. Silmänräpäyksessä tallentuvat ne hetket, eräänlaiset pysäytyskuvat, jotka voivat poiketa mieleemme vuosikymmenien päästä. Muistikuviin liittyvä tuttuus vahvistuu joka kerta niiden noustessa. Mieluisa muistikuva tuntuu ystävältä.

Harva meistä ei muutu metsässä piirun toverillisemmaksi. Sellaiseksi muuttuu laboratoriorottakin, joka pääsee häkkiin jossa on maata kaiveltavaksi ja karahka kiipeiltäväksi ynnä muita luontoympäristön tekijöitä. Metsässä on helpompi jutustella niin tutun kuin tuntemattoman kanssa. Ajatukset ovat avomielisempiä, luottamukseen ja toiveikkuuteen kallellaan. Mieliala kohoaa ja se tuntuu hyvältä (jälleen palkitsemismekanismi). Mieli on syyllä luontohakuinen. Tämä koskee kaikkia mieliä, siis tietoisia olentoja, joiden määrä on lukematon ulottuen alkueliöihin ja kenties niiden taaksekin.

Ihminen alistui kaupunkilaiseksi vain sillä ehdolla, että luonnon vehreys pitäisi hänelle yhä seuraa uudessa ympäristössä. Tämä vaikuttaa päteneen jo kaupungeista ensimmäiseen, sumerilaiseen Urukiin, joka perustettiin kuutisen tuhatta vuotta sitten. Urukin arvellaan olleen kaavoitettu siten, että yksi kolmasosa alueesta oli viljelmiä, yksi kolmasosa muita viheralueita ja yksi kolmasosa rakennettua.

Antiikin urbanismi jatkoi samalla periaatteella, rus in urbe, maaseutu kaupungissa, mutta jossain vaiheessa suuntaus heitettiin historian romukoppaan. Sieltä sitä on kaivettu takaisin vaihtelevalla puhdilla ja menestyksellä. Tässä yhteydessä kunniamaininnan ansaitsee 1800-luvulla vaikuttanut amerikkalainen puutarha-arkkitehti Frederick Law Olmsted, jonka huomiot luonnonelementtien vaikutuksesta ihmiseen niin biologisena kuin sosiaalisena olentona olivat yhtä aikaa ikivanhoja ja aikaansa edellä.

 

Suhtautumistavat maailmaan voidaan pohjimmiltaan jaotella seuraavasti: havittelu, välinpitämättömyys, karttaminen. Jostain pidetään ja siihen halutaan olla kytköksissä, jokin ei herätä kiinnostusta ja se lähinnä suodatetaan mielestä, ja jotain taas jotain vältellään, pelätäänkin. Vastaavasti paikalla voi olla sädekehä ja imu, tai toisaalta se voi olla mitätön ohikuljettava tai sitten herättää torjuntaa, kammoakin.

Paikkavainumme on modernisaation myötä ruostunut. Sitä ei ole tarvittu. Ruoanetsintä- ja leirinsiirtovaellukset rakentamattomassa ja kartattomassa maailmassa ovat jääneet kauas taakse ja tulleet korvatuiksi paikallaan asumisella ja rutiininomaisilla päivittäissiirtymillä muutaman tarkoin opastetun kiintopisteen välillä. Navigaatiolaitteisiin tukeutuminen syö lajityypillistä suunnistustaitoamme, jopa fyysisesti surkastuttaen taidosta vastaavaa aivojen osaa, hippokampusta. Paikoista ei yksinkertaisesti tarvitse välittää, jos toimii kuin silmät sidottuina talutettavaksi antautunut.

Paikkavainumme on kuitenkin olemassa. Se odottaa kärsivällisesti, että huomioimme sen.

Jos jokin paikka vetää puoleensa, varsinkin toistuvasti, ja jos se tuntuu merkitykselliseltä, joltain keskimääräistä paikkaa erityisemmältä, on kulkija paikkaan kutsuttu. Joidenkin paikkojen kohdalla veto on kollektiivinen – moni askel on käynyt maineikkaille näköalavuorille ja koskentöyräille. Joistakin paikoista vain harva, ehkäpä vain yksi, tunnistaa erityistenhon. Sellainen paikka ansaitsee yhtä kaikki huomion. Niin kehittyy paikkasuhde. Kuten ihmissuhteisiin, siihen pitää satsata, jos sen haluaa kukoistavan.

Kieli tuntee ilmaisun paikan henki. Siitä on kyse kuin joissakin paikoissa on vain ”se jokin”, vaikeasti sanoiksi puettava erityistuntu. Antiikin maailmassa paikan henki eli genius loci ymmärrettiin tietoiseksi olennoksi, jolle saatettiin tehdä uhrauksia. Mistä uhrauksissa on pohjimmiltaan kyse? Huomiosta ja arvostuksesta, toisin sanoen läsnäolosta ja kunnioituksesta. Nämä mielentilat riittävät yhteyden solmimiseen paikan hengen kanssa, ulkoisten riittien ollessa sinällään tarkoituksenmukaisia symboleja.

Paikkamieltymyksiä eli ympäristöpreferenssejä on tutkittu jonkun verran. Tietyt piirteet, kuten vesistön läheisyys, ovat universaaleja vetovoimaisen ympäristön tunnusmerkkejä. Eri kulttuurien paratiisikäsityksiä on niin ikään analysoitu ja vertailtu. Paratiisin keskeisin paikkakuvasto toisintaa tiettyjä teemoja, muodostaen kollektiivisen tai pitäisikö sanoa arkkityyppisen tunnusmerkistön ihmisen ihanneympäristölle.

Keidas on keidas kaikille, kukkula kutsuu näkemään vehmaan monilajisen laakson, jossa eläimistö kukoistaa ja kasvit menestyvät runsaslajisina ja kauniita, ja jossa kirkas väri kielii alkukesän voimasta, ja kaukainen horisontti huokuu resurssien runsautta, silkan tilan avartaessa kokijan mielen.

Mitä ikinä tapahtuu, se tapahtuu kuitenkin mielessä. Niinpä yksikään paikka ei voi ilmetä missään muualla kuin mielessä. Paikan ja mielen suhde on yhden suhde yhteen. Paikat ovat dynaaminen, sykkivä vuorovaikutusverkosto, jossa tietoisuudet kokevat maailmoja ja itseään.

Ihmisen paikkavalinta – olipa se miten tietoista tai tiedostamatonta – peilaa hänen sisäistä maailmaansa. Samoin hän muokkaa ympäristöään sisäisen maailmansa kuvaksi: tiedostamattomaksi omaelämänkerrakseen, kuten maisematutkija P.F. Lewis muotoili. Jos haluaa tietää ihmisyhteisön mielentilan, riittää kun katsoo millaisessa paikassa se elää ja mitä se paikalle tekee. Sama pätee yksilöön. Miltä jonkun kotona näyttää, siinä näkyy hänen mielenmaisemansa. Ensivaikutelma kiteyttää paljon.

 

Kun aineen anatomiaan sukelletaan, paikat hälventyvät tilassa tanssiviksi hiukkasiksi. Nuo hiukkaset voivat olla joko valoa tai energiaa tai näitä kumpaakin samanaikaiseksi. Lopulta paikka on määriteltäviksi mahdoton spontaanien prosessien sikermä. Niin kuin mielikin on.

Buddhalaisen viisausopetuksen mukaisesti muotoiltuna: minä ja paikka ovat ”tyhjiä” siinä mielessä, että mitään kiinteää ja muuttumatonta ydinolemusta niistä ei voi löytää. Mutta juuri siksi ne voivat olla toimivia agentteja.”Tyhjyys” on ilmiömaailman koskaan ehtymätön runsaudensarvi, koska se mahdollistaa muutoksen – uuden tulemisen ja vanhan väistymisen. Jos ”tyhjyys” puuttuisi, olisi kaikki paikoilleen jäätynyttä. ”Tyhjyys” merkitsee sitä, että asioita tapahtuu ja niillä on merkitystä.

Kaikki tapahtuu tilassa. Siitä nousevat ajatuksemme ja tunteemme, samoin paikoiksi hahmottamamme aisti-impulssit. Kaikki kokemamme liittyy paikkoihin: kaikki ylevä ja alhainen. Unillammekin on tapahtumapaikkansa. Me olemme paikoissa, paikat meissä. Paikat ovat, tahdoimme tai emme, kotimme ja kotiseutumme.

Siksi paikoilla on väliä.

Paikkateemasta lisää allekirjoittaneen artikkelissa ”Rakkaudesta paikkaan ja elämään”, Porvoon Kipinä numero 3, 2023. Suositeltava lehti muutenkin!

Takaniitty

Siellä jossain oleskelee pienesti ja hiljaa takaniitty.

Takaniitty on laidalla, sivullinen, poissa silmistä. Se lymyää kuin jänis, juroilee kuin umpeenkasvava lahdenperukka, hehkuu haalistuneen valokuvan lailla. Vesakkovyön takana se saa olla luonnon oma; salainen puutarha, rauhan ja arvoituksen tyyssija.

Kesällä takaniitty kukoistaa. Biomassalla se uhoaa, ruoholla ja kukilla. Karhunputket nousevat korkeina ja niiden kukinnot riippuvat hyönteisten painosta. Vuoden loppua kohden vehmas kasvillisuus lakoaa ruskeanpuhuvaksi matoksi, jossa talventörröttäjät seisovat totisina luurankoina. Lumisena takaniitty hohkaa kuin metsän pitoja varten kiillotettu sali.

 

Kärsivällinen samoaja kohtaa ennen pitkää takaniityn.

Metsän läpi häämöttävä aukio valpastuttaa. Välittömästi sitä saattaa epäillä avohakkuuksi. Mutta aukio huokuu asettuneisuutta. Se on unelmoija, ei vereslihainen uhri.

Onko se neva, kulkija kenties vielä aprikoi ylärinteen haavikossa, kun hän jo havaitsee mistä on kyse. Hän haroo niitynlaidan vesoja kuin avaisi verhoa.

Ihminen on raivannut aukioita siitä lähin kun kivikirveet ja tulentekotaito sen sallivat. Siksi kulkija ei voi olla tuntematta syvien juuriensa häivähdystä takaniitylle osuessaan.

 

Takaniitty raivattiin aikoinaan tarpeeseen, tuottamaan heinää elikoille. Sirpit ja viikatteet olivat käyneet jo pihoilla, pientareilla ja keskeisimmillä niityillä. Vaivannäön väärti oli silti kaukainenkin raivio. Sen laidalle tehtiin lato, johon kuivattu heinä kerättiin odottamaan hakua. Joskus varustuksiin kuului niittysauna.

Työnsä lomassa heinäväki makasi tantereella ja katsoi taivaalla vaeltavia pilviä. Vain yhden eliniän päässä olisi aika, jona suihkukoneet lentäisivät paikan ylitse, mutta tällaisesta väki ei tiennyt raskaiden raajojen sulautuessa helläsyliseen maahan ja hikikarpaloiden kuivuessa paarmojen surahteluun.

Sitten takaniitylle asteli karja. Takaniittyjä otettiin laidunkäyttöön erityisesti 1950–60-luvuilla, kun aiemmin yleinen metsälaidunnus päättyi. Kehityskulun tähän voi katsoa alkaneen jo 1860-luvulla. Tuolloin toteutettiin sellainen kerta heitolla tehty uusjako, kun että kun ennen ihmiset aitasivat pihapiirit ja viljelmät laiduneläimiltä, aidattiin nyt laiduneläimet ja ihmiset saivat vapaaksi piirikseen kaiken laitumien ulkopuolisen maailman.

Lopulta karja katosi, kuten enimmät piikkilangat. Takaniitty jätettiin silleen.

 

Monin paikoin maapalloa on käynnissä metsätransitio (forest transition) eli metsän paluu. Tropiikin metsät vähenevät edelleen, mutta muiden ilmastovyöhykkeiden metsät yleisesti ottaen lisääntyvät. Ne kasvavat sekä biomassassa että pinta-alassa. Metsiä syntyy juuri takaniityn kaltaisten syrjäpaikkojen vuoksi, olipa kyse sitten passiivisesta metsittymisestä tai aktiivisesta metsittämisestä.

Kilveksi laonnut ylivuotinen heinä hidastaa takaniityn metsittymistä. Ammoiset ojantapaiset kuitenkin pajuttuvat ja jokunen sinnikäs kuusi nostaa päätään mesiangervon ja sanajalan lomasta. Metsän reunaa hiippailee vuosi vuodelta likemmäksi. Paljon elämää pyrkii samaan paikkaan, kilpailu on kovaa.

Takavuosien peruskarttaan takaniitty on merkitty kulttuuripiirin keltaisella värityksellä, moderneissa kartoissa valkoisella, siis metsäiseksi alueeksi. Usein tämä vastaa todellisuutta. Ehkä takaniityllä on edelleen kartassa nimensä. Sen loppuosa voi joskus olla mielikuvitusta villitsevä, muinaisuuteen vivahtava ”niittu”. Allekirjoittaneen takaniityt sijaitsevat Uudenmaan rannikkovyöhykkeellä pyörämatkan päässä Itä-Helsingistä. Ne kulkevat yleensä ruotsinkielisellä nimellä, joka päättyy sanaan ”ängen”. Sellaisella on paettu sonneja suurelle kivelle kuin Seitsemässä veljeksessä, ala-asteikäisenä perhoskavereiden kanssa.

Lapsuusmuistojen takaniittyjen kasvillisuus ei ollut erityisen korkeaa. Koulupoika haavin kanssa mahtui vaivatta sekaan, kuten hänen yhtä lailla nälkää, kastumista ja väsymystä uhmaavat retkitoverinsa. Enää ei ole näin. Kun kesällä 2021 havainnoitiin niittyjen ja ketojen kasvillisuuden keskimääräistä korkeutta, ilmeni että se oli kaksinkertaistunut niinkin lyhyessä ajassa kuin kahdessakymmenessä vuodessa.

Koulupojasta ei olisikaan enää mukavaa kahlata vyötäröön ulottuvassa kasvillisuudessa. Nyt varoiteltaisiin punkeista. Sellaisia ei ollut ennen kukaan omin silmin nähnyt, vaikka legenda kertoi lepistä pudottautuvista ja korvan taakse pyrkivistä myyttisistä otuksista. Lisäksi kasvillisuus olisi yksipuolistunut ja kukkivat mesikasvit vähentyneet, mikä laimentaisi intoa astua niitylle. Pöheikköniityn kasveista vain horsma on merkittävissä määrin perhoskukka, parhaimmillaan iltayön kiitäjä- ja yökköskukkana.

Rehevöitymisen syynä lienee ilman kautta tuleva typpilaskeuma. Erityisesti niityt, siis kosteammat ja luontaisesti kasvuvoimaisemmat heinikkobiotoopit, ovat kasvaneet tukkoon, muutaman ylivaltiaslajin tyranniaksi. Luontaisesti karuilla ja kuivilla niityillä eli kedoilla kasvilajisto on voinut sen sijaan jopa lisääntyä, mutta myös siellä kasvillisuuden keskimitta on parissa vuosikymmenessä tuplaantunut.

 

Niin luulee ja kuuleekin, että nykyinen lapsi, teini tai nuori aikuinen ei yleensä vietä pitkiä kesiä takaniityillä kuljeskellen. Perinteisen pienipiirteisen maatalouden maisematyypit ovat pitkään olleet katoamissuunnassa. Väheneviä takaniittyjä löydetään entistä vähemmän. Se on sääli, sillä takaniityn kaltaisten perifeeristen paikkojen määrittelemättömyys kätilöi unelmointia, luovuutta ja oivalluksia.

Allekirjoittanut tapasi nuorena kulkea alkukesän öinä Mustavuoressa; sen mammuttimaisia kuusitaattoja tervehtimässä, ensimmäisen maailmansodan linnoitusta tunnelmoimassa ja lehdon keltavuokkoja herkistelemässä. Vantaan kunnan alueella sijaitsevan kartanon läänityksillä oli metsät jätetty luonnontilaan – huhujen mukaan kartanonherran päätöksellä, jota hän puolusti oikeudessa avohakkuuvaatimusten edessä.

Mustavuoren lehtokupeita kulkiessa keskiaikainen viljelyslaakso vilkkui puiden takaa. Vainiot olivat alkuun laajat, mutta haarautuivat sitten metsäkaistaleiden reunustamiksi, kapenivat ja päättyivät takaniittyihin. Asetelma havainnollisti maalauksellisen kauniina keskuksen ja periferian luontaista dynamiikkaa. Keskuksen ote on lujin ytimen lähellä, mutta heikkenee laita-alueille mentäessä.

Kesäillan ja -yön venyvässä taitekohdassa takaniitty hohti himmeästi kuin se olisi itsevalaiseva. Askel keveni, mutta olo valpastui. Lähestyttiin paikkaa, joka kiinnosti muitakin metsän kulkijoita. Siellä itse kukin tulisi esille.

 

Ensimmäisessä tapaamisessa ihminen ja hirvi olivat molemminpuolisen varautuneita. He tähyilivät toisiaan lehtometsän lehdesliepeen läpi, haluten kumpainenkin säilyttää kunnioittavan välimatkan. Toisella kerralla oltiin hitusen tuttavallisempia. Hirvi silmäili valppaana hitaasti lähestyvää ihmistä. Kohta ihminen kuitenkin jo vetäytyi, jotta hirvi voisi jatkaa murkinointia. Se lienee kaivannut myös rauhallista hetkeä vanhalla karjalähteellä, jossa vesi pulppusi paineella ruosteiseen maahan työnnetystä putkesta.

Kolmannella kerralla oli ilta, jolloin ihminen tunsi että Mustavuoreen olisi mentävä, mutta kaverit ruinasivat baariin. Yksi heistä, Oraakkeliksi kutsuttu (R.I.P.), jopa lupasi tarjota. Jengin kiihkeyttä saada mukaansa yöelämän sykkeeseen oli vaikea vastustaa. Kuitenkin ihminen sanoi että hänellä oli tapaaminen. Niin kuin olikin.

Tällä kertaa hirvi suhtautui kanssakulkijaan tyynesti. Kun he siinä katselivat toinen toisiaan iltaöisellä takaniityllä, eläin rupesi välillä syömään ruohoa. Se jauhoi annostaan rauhallisesti, ja sitten taas kumartui uutta varten.

Hirvi höyrysi ja sekoittui näin niityn usvaan. Se oli takaniityn ruumiillistuma.

Ihminen viipyi tuokion, ei kiirehtinyt pois. Hän aavisteli – aivan oikein – että tapaaminen olisi viimeinen.

 

Jokainen paikka vihkii meidät itseensä omalla tavallaan. Mikään paikka ei ole vaikuttamatta meihin. Myös me teemme paikasta jonkinlaisen. Mielessämme paikka lopulta tapahtuu, olipa kyseessä reaaliaikainen kokemus, muisto tai muu visiointi.

Takaniityn runollisuus on tyhjentymätöntä ja niin kuin on takaniityssä ilmenevän muutoksen esteettisyys. Takaniitty on keskuksen ja periferian konkreettista kosketuspintaa; fyysinen näyttämö, jossa tapahtuu coniunctio oppositorum, vastakohtien yhtyminen. Siitä syntyy virtaa niin kuin pariston plus- ja miinusnavoista.

Takaniityllä luonto ja kulttuuri syleilevät toisiaan ehkä harmonisemmin kuin missään muualla. Yhteydessä oleminen takaniittyyn, merkitsee osallisuutta tähän syleilyyn.