Tammikuun lopulla päivän pituudessa huomaa jo rohkaisevan venähdyksen. Valolle omistettuja lisäminuutteja on suotu etenkin iltapäivälle, kukonlaulun oltua pitkään vain kangerrellen aikaistuva. Maiseman syttyessä kaamoksen syvimmän alhon jälkeen herää halu astua ulos, vetää keuhkot täyteen ja nähdä ympärilleen. Että onko se ulkomaailma vielä siellä, paikallaan.
Tässä kuvakatsauksessa palaamme pyhäpäivän rattoisaan retkeen, joka suuntautui pääkaupungin länsipuolelle, Espooseen ja Kirkkonummelle. Katsastamme esimerkit kahdenlaisesta kulttuuriympäristöstä, joista toinen liittyy huvilaelämään ja toinen kaivannaisteollisuuteen. Molempia leimaa pysähdyksen armollisuus, tilapäisyyden kosketus. Vaikka ihmislapsen "talviuni" olisi tässä vaiheessa ohitse, on se eräillä paikoilla ympärivuotista.
Espoon Suvisaaristossa käyneiden silmään on saattanut osua isolla puistomaisella tontillaan seisova linnamainen huvila. Se on poikkeuksellisen ylväs ja jotenkin keisarillinen, mutta ilmiselvästi kauan oman onnensa nojassa nuokkunut. Huvila on nimeltään Villa Björkstrand, mutta on tunnettu myös Carolinelundina. Tiettävästi sen rakennutti itselleen venäläinen rautatietarkastaja Alexander Feodoroff ensimmäisen maailmansodan aikana. Huvilassa on pietarilaisempiren ja italialaisen huvila-arkkitehtuurin vaikutteita, ehkä siksi, että Feodoroff oli runsaasti matkustellut herra.
Huvila, vaikka onkin muhkean herraskartanomainen, antaa hauraan eteerisen vaikutelman. Se on kuin ilmestys, joka ei kuulu tähän aikaan. Tai kulissi, joka on tehty pahvista elokuvaproduktiota varten ja sitten unohdettu paikoilleen. Vaikuttaa, että rakennus on ollut tyhjillään ainakin kaksikymmentä vuotta.
Syytä hylkäämiselle voi vain arvailla. Yhden huhun mukaan omistajana on riitaisa mustalaissuku, joka ei ole päässyt yhteisymmärrykseen huvilan käytöstä. Toisaalta usein tällaisen tapauksen takana on grynderi, joka odottaa suojellun rakennuksen rapistumista korjauskelvottomaksi saadakseen arvotontin uudisrakentamiseen; malliesimerkkinä menettelystä on Kruunuvuoren huvilayhteisön alue. Emme tiedä. Mutta vaikutuimme näkemästämme.
Emme ole ensimmäisiä emmekä viimeisiä, jotka ihmettelevät tämän luomuksen rappiota.
Sauna, liiteri ja huussi ovat ihan eri paria päärakennuksen kanssa. Katto on tullut sisään.
Puutarhan rakenteet esittäytyvät vain osittain lumen alta.
Viimeinen silmäys face-to-face.
Läntisestä Espoosta on luonteva jatkaa Kirkkonummelle, ja näin juuri teimme. Kuljimme aina Upinniemelle asti, syvälle maaseudulle, Susisuon alueelle. Ystävällinen lukijavinkki kertoi siellä sijaitsevasta suljetusta kivilouhoksesta. Sen maisemallinen anti osoittautui omassa sarjassaan yhtä merkittäväksi kuin mitä Björkstrandin aavekarkeloille jätetty huvilavanhus oli suonut.
Hilan louhos sai alkunsa kun paikallisen Öfverströmin perheen huvilalla vieraili kesällä 1974 tuttu saksalainen arkkitehti. Isäntiä harmitti aiheesta se, mihin kuntoon suvun viljelysmaat ja metsät olivat neuvostoliittolaisten jäljiltä jääneet: kaatopaikoiksi ja raiskioiksi. Saksalainen oli vilkaissut talon perustuksissa käytettyä upeaa punaista graniittia ja sanonut, että jos tuollaista oli Öfverstörmien mailla, hän ei heinä kahdesti miettisi louhosbisneksen käyntiin pyöräyttämistä. Geologiset tutkimukset vahvistivat, että graniittia oli paljon ja se oli eheää. Louhinta päätettiin aloittaa. Työt saatiin käyntiin 1980-luvun alussa. Myyntiartikkeli "Porkkala Red" löysi tiensä niin New Yorkin kuin Lontoon arvorakennuksiin.
Paha kyllä, louhintaa ei voi tehdä ilman melu- ja pölyhaittoja. Räjäytyksissä sinkoilevat kivet ja rekkaralli ovat nekin harmillisia lisiä minkä tahansa kulmakunnan arkeen. Paikalliset asukkaat aloittivatkin sinnikkään valituskierroksen Hilan louhostoimintaa vastaan. Louhoksesta käyty "kolmikymmenvuotinen sota" on perusteellisesti käsitelty täällä:
Vuodesta 2002 louhoksen toiminta on ollut katkolla eikä tiedä käynnistyykö se enää koskaan. Tällä hetkellä louhinta olisi periaatteessa taas luvallista, mutta myönnetty viisivuotiskausi lienee liian lyhyt, jotta toimintaa kannattaisi käynnistää ja uusia asiakkaita metsästää. Kymmenen toimettoman vuoden jälkeen louhoksen maisema on ajaton, omalla tavallaan täydellisen upea. Siinä yhdistyvät luonnonkauneus ja kubistinen kulttuurikosketus.
http://finska.gsf.fi/redg5ref.htm
Vuoteen 2017 mennessä paikan pitäisi olla maisemoitu. On kyllä melko vaikea keksiä, miten sitä voisi kohentaa nykyisestä.
Tampereen teknillisen yliopiston diplomityössä louhokselle on laadittu uusiokäyttövisio ulkoilmanäyttämönä sen sijaan, että se hävitettäisiin:
