Kuljin heinäkuun 20. tuttua metsäpolkua omilla tiluksilla, kun havaitsin erään kuusen tyvellä purua. Se muistutti vaaleapaahtoista kahvijauhetta. Tiesin heti mistä oli kyse. Kirjanpainaja oli iskenyt puuhun. Kyseinen kaarnakuoriaislaji oli onnistunut synnyttämään saman kesän aikana jo toisen sukupolven, mikä on hyvin poikkeuksellista.
Kuori oli täynnä pieniä reikiä, joista
hissukseen varisi alas purua. Kun kuunteli hiljaa korva kaarnan lähellä, kuuli
eräänlaista kosmista taustaritinää, alastonta ja kauhistuttavan tehokasta elämänkiihkoa;
nilaa nakerrettiin kuoren alla. Pikainen katselmus lähiympäristössä paljasti
noin viidentoista kuusen olevan samassa jamassa. Kirjanpainajan rynnäkön edessä
olivat antautuneet jopa vanhat ja isot kuuset, jotka olivat vuosikymmenissä
sentään kokeneet yhtä ja toista. Kesän 2021 helleputken olosuhteet olivat
mahdollisimman huonot kuuselle ja mahdollisimman hyvät sen viholliselle.
Parin hehtaarin metsäkokonaisuus on huomattavan
monimuotoinen, ja siellä on totuttu vain yksittäisten puiden kuolemiin. Samoin
kun yksittäisiä ihmisiä kuolee siellä täällä, on se yhteisötasolla normaali
asiantila, mutta jos jossain kuolee yhdellä kertaa koko kulmakunnan asujaimisto,
soivat hälytyskellot.
Metsätilamme on osa Sipoonkorpea, joka on Helsingin
luoteispuolella sijaitseva kuusivaltainen metsämanner. Kun samoilin korven
pohjoisosien komeimmilla salomailla kuluvana syksynä, odotti siellä pelätty ja
samalla ennakoitu näky: kuolleita kuusia huomiota herättävissä määrin,
kokonaisia puuryhmiä tai jopa ”kuvioita”, käyttääksemme metsänhoidollista
termiä.
Kokemus oli tavallaan ylevä. Sivu
Pohjolan luonnonhistoriassa on kääntymässä, ja sellaisen prosessin rinnalla
ihminen tuntee pienuutensa.
Varvikkoa täplittivät kaarnan
kappaleet. Kuuset oli laajalti revitty tikkojen toimesta. Kuihtuneet neulaset
olivat karisseet lempeän ruskeaksi matoksi maahan. Outona paistoi martaan valo
läpi riivittyjen viuhkojen. Tuhruisina ja puruisina, paljas vaalea puu
pilkottaen pitivät rähjäiset jättiläiset kohtalontovereilleen seuraa,
viimeiseen asti yhtenä joukkona seisten.
Mieleeni nousivat takavuosikymmenien
kuvat Keski-Euroopan happosateisiin kuolleista havumetsistä. Ja vielä
relevantimmin taannoiset kuvat Pohjois-Amerikan taigametsien massiivisista
tuhoista sikäläisen kaarnakuoriaisen, vuoristonilurin käsittelyssä. Tunsin
yhteyttä ihmisiin, jotka samalla tavalla olivat järkyttyneet tutun metsän
äkillisestä muutoksesta planeetan toisella puolella.
Koska kirjanpainajan toukkien kehitys
hyötyy lämmöstä, ensimmäisenä sen tappamiksi päätyvät aurinkoisten kohtien
reunakuuset. Tällaisia kasvaa esimerkiksi karun kalliorinteen alapuolella. Kun
reunuskuusikko kuolee eikä enää varjosta sen takana olevia kuusia, ne
puolestaan altistuvat tuhohyönteiselle. Kuusikon kuolema vastaa
valotaloudellisesti miltei avohakkuuta, vaikka kuuset jäisivät sijoilleen niin
kuin ne suojelualueella jäävät.
Kuusimetsien kuolema-aalto etenee
kuin kaatuvat dominopalikat. Nyt kenties on kaatunut vasta yksi tai kaksi
dominopalikkaa.
Mutta siitä se lähtee – eikä
prosessia pysäytä muu kuin ihme.
Kuusi on väistymässä Etelä-Suomesta. Metsätutkijat ovat
osanneet sitä ennakoida, ja nyt sen voi nähdä omilla silmillään jos vain käy
metsissä.
Kuusen sietokyvyn raja-arvo on noin
1400 astevuorokautta vuotuisessa lämpösummassa. Lämpösumma tarkoittaa
lämpöasteiden summaa niiltä vuorokausilta, joina keskilämpö ylittää viisi astetta.
Etelärannikolla kuuselle sovelias lämpösumma on jo ylitetty ja se tulee mitä
ilmeisimmin ylittymään lähivuosikymmeninä kaikkialla Etelä-Suomessa.
Kuusen perääntymistien traaginen
kuvaelma on piirtyvä syvälle niiden mieliin, jotka ovat ehtineet kasvaa tutun
boreaalisen havumetsän maisemissa ja elävät vielä jonkun vuosikymmenen
nähdäkseen tapahtuvan. Tilaisuus on itsessään ainutlaatuinen, mutta auttamatta
kolkko. Etelärannikolla on yhdestoista hetki todistaa kuusimetsiä niiden
kaikessa mahtavuudessa, vielä ylväinä ja terveinä. Ne on syytä ikuistaa
mieliin, sanoihin, kirjaimiin, säveliin, kuviin, perimätietoon.
Sipoonkorven pohjoisosissa sijaitseva
”Metsäisin metsä” (eniten runkokuutioita sisältävä neliökilometri Suomen
metsissä) koostuu ennen kaikkea jättimäisistä kuusista. Pohjoisempaa saapuvat
ihmiset päivittelevät syystä etelän puitten korkeutta. Ja korkeista puista
ylenpalttisin on silkan biomassansa puolesta kuusi. Kuusessa on jähmeyttä
hyvässä mielessä, se ei hötkyile eikä vipata.
Upseerikoulutuksessa tähdennetään,
ettei komentajan pää saa liikkua puhuttaessa. Uskottavan johtajan tulee olla
vakaa ja vähäeleinen; sellaista kuunnellaan ja sellaiseen luotetaan. Tämä
ominaisuus on eräs roomalaisista hyveistä, nimeltään gravitas, mikä parhaiten kääntyy sanaksi ”painoarvo”. Sitä on
kuusitaatolla valtiaan viitassaan: arvokkuutta huokuvaa hillittyä mahtavuutta, taitoa
kantaa itsensä tyylillä. Iäkästä kuusta, joka on seissyt kunnialla monet
myrskyt, kunnioittaa vaistomaisesti. Itse näin sellaisia lapsuudenkotini
yläkerran ikkunasta, joka oli vuoteeni vieressä. Ensimmäisenä asiana aamulla ja
viimeisenä illalla saatoin katsoa puutarhan ja niityn takana häämöttäviä
mahtikuusia, joiden latvat tuntuivat keskustelevan taivaan kanssa.
Näkymä kuusen tummista sahalaitalatvoista
taivasta vasten lienee vaikuttanut monia tämänkin tekstin lukijoista. Yhtä
lailla perituttu on kuusen tyven hämyisä kellari, joka sankkojen oksien
reunustamana on tarjonnut lukemattomille eränkävijöille yösuojan. Mielikuvaan
kuusimetsästä ei liity hellejakson paahde, vaan lapsuuden ilmanala koleine
kesineen ja narskuvine pakkaslumineen, ja se loputtomalta tuntunut odotus nähdä
asfaltti jääkerroksen alta.
Kuusi hiipi Suomen alueelle idästä
kivikauden lämpöjakson päätyttyä viitisen tuhatta vuotta sitten. Se tuli
viileyden ja kosteuden kutsumana. Ahvenanmaalle se ehti vain kaksi tuhatta
vuotta sitten. Kuusen myötä metsä sai kahdet kasvot: toisaalla avaran männikön
(ja lehtimetsän) valoisuuden ja toisaalla juron kuusikon synkeyden. Ympäristön
polariteetti voimistui. Tunnelma muuttui koko luonnossa, mikä vaikutti väistämättä
pohjoisen ihmisen mielenmaisemaan. Sisäänpäin kääntynyt syvämietteisyys
varmasti lisääntyi, kun se sai vastinpintaa ulkoisesta todellisuudesta. Kuusi
myös voimisti suojan tuntua ympäristössä ja samalla se luonnollisesti tarjosi
myös konkreettista suojaa, niin näkösuojaa kuin säänsuojaa.
Ehkä on kuusen ansiota, että
tutkitusti selvä enemmistö suomalaisista mieltää metsän turvapaikaksi, johon
liitetään kohdun ja sylin tuntua.
Kuusikon katveessa olemme kohdanneet
niin kirpeän happamia sammalsaleja kuin vehmautta uhkuvia lehtolaikkuja, mutta
ennen kaikkea mustikkatannerta, jonka tummansiniset aarteet ovat osa
auvoisimpia metsämuistoja. Ei ole sattumaa, että Cajanderin metsätyyppiopissa
tuoreen kankaan nimitys on ”mustikkatyyppi” (Myrtillus-tyyppi, MT). Se on
Etelä-Suomen yleisin metsätyyppi, johon kuuluu 35 prosenttia alueen
metsämaasta.
Jos kuusi on kirjoituksen päätähti, tutustutaan myös
kirjanpainajaan sen elämän avainhetkinä.
Jonain lämpimänä kesäpäivänä ilmoilla
parveilee suuri määrä mitättömän pieniä suikeita kuoriaisia, jotka laskeutuvat
yksi toisensa jälkeen kuusten rungoille. Ne tonkivat kaarnan saumoja kuin siat,
kunnes alkavat porautua läpi. Kuoriaiset ovat kaikki koiraita. Ne kaivavat kaarnan
alle pariutumiskammion. Kun se on valmis, ne kutsuivat kemiallisin viestein
naaraita. Daameja kömpii tupatarkastukselle kahdesta neljään per kammio.
Puitteet hyväksyttyään ne parittelevat koiraan kanssa. Hedelmöityksen jälkeen
naaraat kaivavat kuoren alle omat emokäytävänsä, jonka reunoille ne laskevat munansa.
Munista kuoriutuvat toukat syövät kuusen elävältä, ellei se onnistu
eliminoimaan hyökkääjiä pihkallaan.
Kuusensurmista ainoa ei toki ole
kaarnakuoriainen. Juurikääpä eli maannousemasieni aiheuttaa kohtalokasta
tyvilahoa. Sen vaivaama kuusi näyttää usein ulkoa terveeltä, mutta sitten se
katkeaa kovalla tuulella ja paljastuu sisältä pehmeäksi hötöksi. Juurikääpä
leviää puusta toiseen paitsi juurien välityksellä, myös itiöinä ilmateitse
kaikenlaisiin kuusen haavoihin mukaan lukien tuoreeseen kuusikantoon. Itiöitä
on mainittavasti ilmassa kun vuorokauden keskilämpötila ylittää viisi astetta
eli kasvukauden rajan. Toisin sanoen mitä enemmän kasvukauden päiviä sisältyy
vuoteen, sitä enemmän juurikäävän itiöitä tarjolla.
Edelleen mitä vähemmän routapäiviä,
sitä enemmän kuusi altistuu tuulen vaikutukselle syyssateiden pehmentämässä
maassa. Kuusia siis kaatuu enemmän kuin talvi ei ota tullakseen ja Atlantti
paiskaa kaatosateisen myrskynpoikasen toisensa perään päin kaamosajan mustana
humisevaa metsämuuria. Kuusen tuuhea ja runsas neulasto, joka tähän mennessä on
ollut sen kilpailuetu, on enevissä määrin riskitekijä, fysikaalisten
tuhovoimien maalitaulu.
Kun Lapin kynttiläkuusi on muodoltaan
sopeutunut lumitaakan minimointiin, on sen eteläinen serkku saanut kasvattaa
valtavat oksansa lähes vaakasuoraan. Märkä lumiräntä yhdistettynä navakkaan tuuleen
voi täyttää laveat latvustot liian raskaalla taakalla ja rysäyttää ne poikki.
Kun näin tapahtuu, metsässä voi kuulla toistuvia pamauksia ja rytinöitä. Kuolettavia
monimetrisiä törrökeihäitä iskeytyy loskaiseen maahan. Näin tapahtui Sipoonkorvessa
joulukuussa 2017.
Porottavan kuumina ja ritisevän
kuivina kesinä kuusi voi yksinkertaisesti menehtyä janoon niillä kuivan ja
tuoreen kankaan välimailla, jotka ovat sille tähän asti – haihdunnan pysyessä
tietyn raja-arvon alla – kelvanneet. Näin kuusi perääntyy nääntymyksen kautta.
Kuusi ei väisty ainoastaan luonnonprosessien toimesta. Kuusikoita
hakataan lähitulevaisuudessa, joko tuhoa ennakoiden tai tuhon katkeran kalkin
kirvoittamana, aiempaa raskaammalla kädellä. Jos kuusimetsiä kuolee laajalti
kaarnakuoriaisten vuoksi, kuten esimerkiksi Ruotsissa on viime vuosina käynyt,
markkinat tukkeutuvat polkuhintaan myytävästä hätähakatusta kuusesta. Sellaisen
myyjäksi ei kukaan metsänomistaja halua päätyä.
Aikapommi
kuitenkin tikittää. Viimeisen neljännesvuosisadan Suomen metsiin on istutettu
selvästi enemmän kuusta kuin mäntyä. Suurin syy tähän on, että nuoren männyn
vuosikasvaimet ovat hirvien herkkua. Hirviä ja muita sorkkaeläimiä on metsissä
puolestaan luonnottoman paljon, koska avohakkuumallinen metsänkorjuu
vesakkoineen on luonut niille suunnattomat salaattipöydät eikä niitä saalistavien
suurpetojen ole suvaittu kasvattaa kantojaan. Samalla kuusen suosiminen
metsänuudistuksessa on johtanut siihen, että kuusta on istutettu sellaisillekin
kasvupaikoille, jotka eivät edes lähtökohtaisesti ole sille suotuisat.
Umpikuja
häämöttää myös talousmetsien yksipuolisuudessa. Yhdeksän kymmenestä
talousmetsähehtaareista on sellaisia, että niissä kasvaa vähintään
75-prosenttisesti vain yhtä puulajia, ja yli 95 prosenttia hakkuista on
uudistettu kuuselle tai männylle.
Ajatelkaamme kuusiviljelmää
juurikäävän kannalta: kun puiden välissä ei kasva muiden puulajien yksilöitä,
jotka sen etenemisen pysäyttäisivät, mikään ei estä juurikääpää levittäytymään
koko kuviolle. Samoin kirjanpainajan mahdollisuuksia rajoittaisi ratkaisevasti se,
että kuusi olisi metsässä vain puulaji muiden joukossa. Kuoriaiskantaa
kontrolloisivat myös tikat, jos metsään olisi jätetty kolopesintään sopivia
vanhoja lehtipuita.
Yksipuolisessa ekosysteemissä
tasapainottavat tekijät ovat vähissä. Se on hutera, valmis kaatumaan
ensimmäisestä kunnon tuuppauksesta.
Metsäpolkua reunustavat tiheinä nuoret pienet kuuset. Ne ovat
sopivan mittaisia siihen, että niiden latvushavuja saattaa pelmuttaa molemmilla
käsillä. Jäntevän joustavat taimet tiheine neulasineen ovat virheettömän elinkelpoisia.
Ne tuntuvat uhkuvan optimismia. Nuoret kuuset eivät kiinnosta kirjanpainajia
(ainakaan vielä) ja ne aikovat yrittää parhaansa tullakseen metsän
hallitsijoiksi. Kilpakentälle pyrkii kuitenkin moni muukin ja nyt aiempaa
paremmin mahdollisuuksin.
Tammi
on kyyristellyt kapoisella kasvuvyöhykkeellään, joka on kattanut etelärannikon
läntisen puolen, ollen syvimmillään noin 30 kilometriä. Tämän sillanpääaseman
se kivikauden ajoilta kuitenkin piti, ei tullut ajetuksi mereen, ja nyt se on
levittäytyvä kohti taantuvia kuusikoita. Tammen runsastuminen marginaalisesta
kuriositeetista valtapuulajeihin on toki oleva suhteellisen pitkä tie. Tammi on
kotimaisista puulajeista eniten muita eliölajeja elättävä, todellinen elämänpuu.
Miltei samanveroinen biodiversiteetin keidas on haapa. Se on valmiiksi varsin
yleinen puulaji, joka kaiken lisäksi leviää tehokkaasti juuriversoina. Haapa on
vain odottanut tilaisuuttaan, kuten tietenkin myös koivu ja muut lehtipuut pajuja
unohtamatta.
Entä mänty? Kuivuutta sietävänä
valopuuna se tulee pärjäämään paljon paremmin kuin kuusi eikä sillä ole
vastaavaa kuoriaisongelmaa – ainakaan vielä. Tulevaisuuden metsien voi siis
olettaa olevan mänty- ja lehtipuusekoituksia.
Kuusettuminen on tähän asti ollut lehtoluonnon uhka ja kuusta
on suojelualueilta poistettu. Näin on tehty Sipoonkorvessakin, jossa kuusia on
kaulattu pähkinäpensaslehdoissa. Lehdot ja lehtomaiset kankaat lähtevät uuteen,
loisteliaaseen kukoistukseen kuusten vähetessä. Vanhat sinnittelijälajit
runsastuvat ja uusiakin ilmaantuu. Luonnon monimuotoisuus lisääntyy, ellei
tapahdu odottamattomia yllätyksiä.
Viattomuuden aika on kuitenkin
ohitse. Enää ei koita vuodenkiertoa, jona metsänystävä ei miettisi: mitä olosuhteet
merkitsevät kuusille, ovatko ne valmiit, mitä niille tapahtuu?
Sinä joka ajatellessasi metsää näet
kuusten tummat hahmot, ole valmis. Ole valmis muutokseen; puhtaaseen, raakaan
muutokseen. Vaikka et sitä voi estää, ota muutos opettajana, anna sen puhua suoraan,
oivalla se.
Valmistaudu hyvästelemään läheiset kuusivanhuksesi. Ja muista pörhöttää niitä terhakoita kuusitaimia, jotka yhä reunustavat polkuasi.
