torstai 12. maaliskuuta 2015

Adiós, Fastholma

Yli sata vuotta ehti Fastholma seistä sijoillaan.

Teknokraattinen vinkkeli maailmaan on terävä ja kapea. Steriilinä ja mekaanisena se ei kuule, näe, haista, maista eikä tunne ilmiömaailman vivahteikasta sinfoniaa. Sen vähän minkä se siitä pystyy havaitsemaan, asettaa se yksiulotteiseen hyöty- ja riskianalyysiin. Missä se kohtaa hallitsemattomuutta, ryhtyy se automaattisesti neutralisoimaan sitä.

Eräs esimerkki teknokraattisesta offensiivista nähtiin tiistaina 10.3.2015, kun Helsingin kaupunki purki Herttoniemen Fastholman vallatun huvilan. Doosan-hullujussi päästettiin irti välittömästi sen jälkeen kun sloganilla Squat Mummola toimineet talonvaltaajat - joista toki voi olla montaa mieltä - oli pakattu maijoihin. Seuraavana päivänä kaupunginvaltuustossa kävi parku potentiaalisen asukastalon äkkipikaisesta tuhoamisesta. Jälkipyykki jatkuu, mutta mitäpä se auttaa, kun maito on jo maassa.

Vielä hetki sitten eräät toiveikkaat - Fastholman kesähuvila ry, Herttoniemi-seura, Lasten ja nuorten puutarhayhdistys ja Hukkatila Oy - olivat nähneet huvilan ja sen puutarhan oivana paikkana "kesäkahvilalle, yhteisviljelmille, hedelmätarhalle, saunalle, kaupunkilaisten kesäpaikaksi, juhla-, kokous- ja työtilaksi, treenipaikaksi, taidegalleriaksi sekä lasten ja nuorten ryhmien retkikohteeksi".

Fastholman purkaminen kustansi veronmaksajille rapiat 70 donaa. Tästä ei ole tarvis sanoa enempää, sillä johtopäätökset ovat liiankin ilmeiset jokaiselle ajattelevalle ihmiselle.

Esoteerisen maantieteen koulu vieraili Fastholman huvilalla keväällä 2011, kun siinä vielä asui antropologi Jöns Carlson. Lämminhenkistä ja syvämietteistä visiittiä varjosti jo huoli talon kohtalosta; kaupunki oli päättänyt irtisanoa vuokrasopimuksen. Säälittä ruhjotun talovanhuksen muistolle jaamme nyt kyseisenä huhtikuisena iltana otetut kuvat.

Fastholman huvila oli rakennettu noin vuonna 1910. Perimätiedon mukaan sen pystyhirret olivat peräisin Hakaniemen Ympyrätalon kohdalla sijainneesta talosta. Talossa asui aikoinaan Sörnäisten vankilan vartija, joka souti duuniinsa Vanhankaupunginlahden ylitse. Kaupungin omistukseen talo päätyi Lohikosken suvulta 1980-luvulla.

Ruovikoituneen lahden rannalla seisoi rujo piharakennus, kai jonkinlainen tallin ja venevajan yhdistelmä. Perifeerinen tunnelma oli Helsingin oloissa poikkeuksellisen voimakas.

Rouhea oli klapiliiterikin.

Iltarusko 26.4.2011.

Helsingin kaupunki on aiemminkin antanut ymmärtää, että se kokee riesaksi omistamansa vanhat puutalot. Sivuseikaksi virkamiesvallalle jää se fakta, että kyseessä on kaupunkilaisten yhteinen omaisuus ja rakennusperintö. Niin oli tässäkin tapauksessa, vaikka Fastholman syrjäinen ja kätköisä niemi lienee jäänyt noin 99 prosentille helsinkiläisistä tuntemattomaksi. Nyt se on pitkälle tulevaisuuteen tunnettu - mekanistisen pikkusieluisuuden muistomerkkinä.

Metsänvartijan mökin hyvästelimme Kalliossa elokuussa 2013:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2013/08/metsanvartijan-mokkia-hyvastelemassa.html

sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Haaskuun goljatteja: Puntarikosken ja Kimolan uittokanavat

Pihtileuat seisovat, suvi havisee.

Fossiilisten polttoaineiden räjähdyksenomainen yltäkylläisyys on pyörittänyt maailmaamme muutaman perättäisen ihmisiän. Kyllin kauan, että tuo silmänräpähdys tuntuu jo ainaisuudelta. Olemme voineet viuhtoa ympäriinsä kulloisenkin kuningasajatuksen mukaan, seurata mielihaluja ajokoiran vimmalla ja todella muuttaa merkittävästi planeettaa.

Halpa energia ei ole rohkaissut suunnitteluun, sitoutumiseen tai pitkänäköisyyteen. Pikemminkin tuntuu olleen niin päin, että fossiiliset ovat vieneet meidän vikistessä.

Rohmuamisen ja kulutuksen sykli on kiihtynyt niin nopeaksi, että se on rikkonut kirjoittamattoman soveliaisuuden. Rikoksentekijää kalvava tunne on painettu syrjään. Mutta siellä se on, katso sisällesi. Ja ulos: kituliaisiin rämeisiin, jotka käännettiin ylösalaisin miljoonia vuosia sitten eläneiden planktonien voimalla; kerrostalojen ja liikenneramppien mattoon, jota kollektiivinen paisumuksemme ja levottomuutemme edellyttää; hammastahnan hintaisten massalentojen pyörryttäviin jonoihin; metsäautoteiden eksyttävään hiussuonistoon peruskartalla; kiinalaisen katinkullan kimallukseen lähimmässä tarjoushallissa.

Kulutuksen väistämättömänä vastaparina pois heittämisen, hylkäämisen kehä on kiihtynyt ihmiskunnan historiassa ennen näkemättömään vauhtiin ja mittakaavaan. Jos uusi käyttöesine päätyy jätteeksi keskimäärin muutamassa vuodessa, on odotettavissa oleva elinikä jättimäisiä luonnonvararesursseja vaativilla laitoksilla pääsääntöisesti muutama vuosikymmen.

Tässä kuvamatkassa palataan viime kesään, auringon ja veden läheisyyteen. Käymme kahdella kauniilla uittokanavalla: Pohjois-Kymenlaakson Kimolan kanavalla ja Pohjois-Karjalan Puntarikosken kanavalla. Niissä molemmissa näemme mahtavat rakennelmat, joiden ohitse aika ajoi pian. Jäljelle jäivät nippunosturien luurankosormet. Ja linnunlaulu, joka oli paikalla jo ennen niitä.

Konnijärven ja Pyhäjärven yhdistävä Kimolan kanava on seitsemän kilometriä pitkä. Sen rakentamisella lyhennettiin uittomatkaa Päijänteeltä Kymijoen varren tuotantolaitoksiin vajaa 30 kilometriä. Tukeilla oli hoppu, valtio tuki kehitystä.

Vesistöjen välisen vedenpinnan korkeuseron tasaamiseksi tehtiin 12 metriä korkea pato. Ja nosturi siirtämään tukit sen yli.

Tie- ja vesirakennushallituksen tilaama luomus valmistui 1962-66 ja kaikki oli valmista tukinuitolle 1969. Uitto päättyi vuosituhannen taitteessa.

Nostureissa on valtavan teknohyönteisen fiilistä.

Vanhalla löhiöostarilla arvovaltaisen pankin entinen liiketila voi saada uusiokäytön kirpputorina. Mitä uusiokäyttöä on seisautetulla kanavalla, jonka läpi edes veneliikenne ei ole mahdollinen? Sen luona mainitaan järjestettävän onkikilpailuja.

Nostokapasiteettia piisasi tässä ammattiylpeydellä valmistetussa laitteessa.

Vaikka tarra hapertuu ja häilyy pois, on rakennelmaa hallinnoiva uittoyhdistys yhä hengissä. Se sanoo sulkeneensa kanavan toistaiseksi. Viitisentoista vuotta kestänyt toistaisuus on jäänyt soimaan ilmaan kuin urkuaarian viimeinen sointu katedraalin korkeuksiin.

Konehuoneen vaijereita.

Konsulttiyhtiö Pöyry on suositellut runsaan kahdeksan miljoonan euron hanketta, jossa kanava muutettaisiin matkailuliikennettä palvelemaan. Sillä piristettäisiin - niin on perusteltu - muun muassa rantarakentamista. Nyt mökkiläisten veneet kohtaavat padolla umpikujan.

Kopista on voinut tarkkailla tukkien heivausta alavirtaan.

Maantien alittava tunneli.

Toimettomuuden komeutta.

Aina niin armelias ruoste.

Sähkökaappi on kelvannut linnunpesäksi.

Hylätty tielinjaus kanavan kupeella.

Kanavanäkymä idän suuntaan.

Tukkijuna Heinolan sillalla. Selitys kanavan hylkäämiselle?

Olemme siirtyneet Puntarikoskelle.

Höytiäinen on iso, yhä 280 neliökilometriä laaja järvi. Ammoin 1800-luvulla paikalliset isännät keksivät, että suurta järveä sopisi laskea jotta saataisiin lisää heinämaita karjataloudelle. Höytiäisen kanavaa alettiin kaivaa 1854. Viisi vuotta heiluivat lapiot, kunnes eräänä elokuisena päivänä järvi murtautui hallitsemattomasti keskeneräisen kanavaan. Parin viikon raamatullinen vuoksi laantui vasta, kun itselleen tietä syönyt virtaus iski hampaansa massiiviseen kalliokynnykseen. Järven pinta putosi melkein kymmenen metriä.

Puntarikosken voimalan uittoränni nippunostureineen valmistui 1958. Toiminta lakkasi 1976.

Mykistävää kalustoa.

Allas oli noin metriä vaille piripintaan täynnä, toisin sanoen Höytiäisen pinnankorkeuden mukaisesti.

Käsisaippuasäiliön tyyliä.

Konehuone.

Kanavan viehkeyttä.

Valmetin Rautapohjan tehtaalta tämäkin, tosin nostovoimaa "vain" 17 tonnia.

"Modern and modest", 1950-luvun pelkistetyn tyylikästä asiallisuutta.

Näkymä padon suuntaan.

Puntarikosken alue on muuttunut sitten 1970-luvun. Kyläyhdistyksen mukaan talot ovat nyt puun sijaan usein tiilestä, pellot metsitetty ja maatalouseläimet vaihtuneet lemmikeiksi. Lienee niin, että uittokanava nippurinostureineen on punaposkisemman ja habamman maailman jäänne.

Rooman valtakunnan akveduktit toimivat tuhat vuotta ja niitä on yhä voitu ottaa kunnostamalla käyttöön. Millaisia ovat oman aikamme elinkaaret? Kuinka pitkälle näemme? Voiko mitään valmistaa edes viisikymmenesosalla siitä perspektiivistä, mikä länsimaisella sivilisaatiolla oli ihanteiden täyttämässä nuoruudessaan?