Perusteita: esoteerinen maantiede ja sen sovellus periferiaterapia

Tätä tiivistelmää käytettiin alunperin 2.8. 2008 Romantic Geographic Societyn ja Esoteerisen maantieteen koulun yhteisseminaarissa Helsingin Vartiosaaressa.

Juuret

Perustin esoteerisen maantieteen koulukunnan Helsingin yliopiston maantieteen laudatur-seminaarissa 1992, jossa esitin esoteerisen maantieteen ohjelmanjulistuksen. Kehitin aihetta pro gradu –tutkielmassani Periferiaterapia – keskus- ja periferiaproblematiikka esoteerisen maantieteen tutkimuskohteena (1994), jossa esittelin jungilaiseen syvyyspsykologiaan pohjautuvan esoteerisen maantieteen sovelluksen, periferiaterapian.

Polariteetti

Esoteerinen maantiede perustuu polariteetin teoriaan. Sen mukaan kaikki dynaamiset ilmiöt koostuvat toisiaan täydentävien vastakohtien liitosta. Kuten esimerkiksi vuorokausi yöstä ja päivästä, sähkövirta plus- ja miinusnavoista tai puu juuristaan ja maanpäällisistä osistaan. Myös tuntemamme todellisuuden perimmäinen rakennuspalikka, atomi, koostuu ytimestä ja elektronipilvestä. Tunnettu esimerkki polariteettisesta lähestymistavasta on eräs ihmiskunnan vanhimmista teksteistä, noin 5000 vuotta sitten Kiinassa laadittu "Muutosten kirja", I Ching, jossa maailmankaikkeuden perusvoimista, toisiaan ylläpitävistä ja toisistaan riippuvaisista vastakohtanavoista käytetään nimityksiä Yin ja Yang.

Yin symboloi muun muassa feminiinisyyttä, negatiivisuutta, pimeyttä sekä passiivisuutta ja Yang vastaavasti miehisyyttä, positiivisuutta, valoa sekä aktiivisuutta. On tärkeää huomata, että polariteettiteorian, kuten siihen nojautuvan esoteerisen maantieteen mukaan, vastakohdat ovat samanarvoisia, molemmat yhtä lailla oleellisen tärkeitä muodostaakseen toimivan kokonaisuuden. Toinen ei siis ole toista parempi tai arvokkaampi. Samoin katsotaan, että mitä suurempi kontrasti eli etäisyys vastakohtaparien välillä vallitsee, sitä suurempi on niiden muodostaman kokonaisuuden voima.

Näin summaan polariteetista gradussani:
”Vastakohtien yhtyminen toisiinsa, coniunctio oppositorum, on elämää synnyttävä ja ylläpitävä universaali reaktio, jota ilman jo ihmisen eksistenssi jäisi toteutumatta; antaahan miehen siittiö puolet geeneistä ja naisen munasolu toiset puolet. Myöskin aivojen anatomia edustaa universaalia polariteettia: vasen aivolohko vastaa loogis-analyyttisestä ajattelusta, oikea abstrakteista ja taiteellisista kyvyistä. Ilman polariteettia ei olisi elämää eikä ajatuksia, saatikka tieteitä tai taiteita.” (Periferiaterapia, s. 32).

Mutta miten tämä liittyy alueisiin, maantieteeseen?

Hypoteesini on, että samoin kuin ihmisen olemassaolon, myös hänen aluejärjestelmiensä tulisi noudattaa polariteettista perusprinsiippiä. Luonnon ja kulttuurin, samoin kuin keskuksen ja periferian (eli laita-alueen) suhde voi nähdäkseni toimia tasapainoisesti vain jos molempia osapuolia kunnioitetaan yhtä oleellisena osana kokonaisuutta. Vaaka ei ole kuitenkaan tasapainossa. Teknispainotteinen aikamme korostaa Yangia (tehoa, tuottoa, iskuvoimaa) Yinin (myötäilevä, ”pehmeä”, salaperäinen, tulosvastuuton) kustannuksella.

Psyyken ja ympäristön tanssi

Esoteerinen maantiede – kuten muun muassa stoalaiset, keskiajan hermeettinen traditio, Paracelsus (1493-1541), kabbalistit, kaikki klassiset kiinalaiset filosofiset suuntaukset ja myös nykyaikainen systeemiteoria – katsoo, että ihminen on mikrokosmos makrokosmoksessa, ei erillinen, sisäsyntyinen, itseriittoinen, tyhjiöön pakattu anomalia. Periferiaterapia tuo kuvaan ihmisen ja ympäristön kaksisuuntaisen, aktiivin vuorovaikutussuhteen psykologisena prosessina: pitää ilmeisenä ja toteennäytettynä sitä, että ihminen heijastaa sisäistä todellisuuttaan muokkaamaansa ympäristöön ja että ympäristö toisaalta vaikuttaa ihmisen sisäiseen todellisuuteen, mieleen.

Periferiaterapian esittämän analogian mukaan rationaalinen tajunta (päivätajunta, järki) rinnastuu keskukseen, irrationaalinen (piilotajunta, unet, vietit) periferiaan. Eräs sovelluksen keskeisistä innoittajista on sveitsiläinen psykiatri ja analyyttisen psykologian perustaja Carl Gustav Jung (1875–1961), joka kirjoitti ihmistietoisuuden häiriintyneestä jakaantumisesta ja tämän kahdensuuntaisesta heijastumasta konkreettisen ympäristön kanssa. On huomattava, että hän piti piilotajuntaa aarrearkun kaltaisena kun taas Sigmund Freud (1856-1939) likaviemärin. Periferiaterapia seuraa Jungin näkemystä, vallitseva aluesuunnittelu Freudin.

”Uskon ja tiedon eroaminen on oire tietoisuuden jakaantumisesta, mikä on luonteenomainen piirre uudemman ajan häiriintyneelle mielentilalle… Lääkärin on tarkoin harkittava, miten hän suhtautuu potilaansa persoonallisuuden kumpaakin puoliskoon, sillä vain molemmista hän voi koota ehjän ja täysarvoisen ihmisen. Hän ei saa kokonaisuutta toisesta puoliskosta painostamalla toista, sillä näinhän on potilas itse menetellyt koko ajan. Potilaalle se oli ainoa yleisen nykyaikaisen katsomuksen tarjoama keino. Hänen yksilöllinen tilanteensa on periaatteessa samanlainen kuin kollektiivinkin tila. Hän on yhteiskunnallinen mikrokosmos, joka heijastaa pienemmässä mittakaavassa suuren yhteiskunnan ominaisuudet, tai päinvastoin: hänestä, pienimmästä yhteiskunnallisesta yksiköstä, on muut samanlaiset tilat yhteenlaskemalla lähtöisin kollektiivinen jakaantuneisuuden tila.” (Nykyhetki ja tulevaisuus, Kirjayhtymä, Helsinki 1960).

Tämä pitkähkö sitaatti Jungilta on mielestäni perusteltu, siksi osuvasti periferiaterapian olemusta valottava polariteetin vaatimus, samoin kuin sen multihierarkinen pätevyys tulevat siinä ilmaistuksi.

Periferian oikeus olemassaoloon – ja keskuksen vaikeus nähdä se

Esoteerisen maantieteen ja sen sovelluksen, periferiaterapian, mukaan keskuksella ja periferialla on siis yhtäläinen itseisarvo. Kuten Yin Yangin rinnalla, on periferiakin perustavaa laatua oleva voima, ei vain keskuksen negaatio: tila, josta keskus puuttuu. Reaalimaailmassa (ja tyypillisesti myös kulttuurimaantieteessä) periferia nähdään kuitenkin ongelmallisena; keskuksen jälkeen jääneenä pikkuveljenä. Raukkana ja kömpelyksenä, joka tulisi mahdollisimman pian saattaa edes osittain keskuksen kaltaiseksi, keskustaa.

Tätä päämäärää ajavat kaikki ”kehitysalueohjelmat”, joilla laita-alueita pyritään saattamaan osallisiksi keskusstandardien määrittelemästä edistyksestä. Alueellisten elementtien perimmäistä tasa-arvoisuutta on keskusvinkkelistä vaikea nähdä. Tärkeä syy tähän on vallalla oleva tapa arvottaa asiat rahallisen mittarin kautta. Luonteensa mukaisesti piilossa, epämääräisenä ja taka-alalla olevasta periferiasta ei saada silloin kuin sen sallitaan olla oma itsensä välitöntä taloudellista hyötyä. Paikallinen poikkeus on ehkä matkailubisnes, mutta muutoin periferia alkaa soittaa kassakonetta vasta kun se on otettu käyttöön raaka-aine- tai rakennusmaareservinä (mikä tietenkin merkitsee sen ominaisolemuksen uhraamista). Pieni mutta merkitsevä viime vuosien askel on ollut luonnossa oleskelun tutkittujen terveysvaikutusten löytäminen: luonnontilaisilla alueilla - periferian arkkimuoto - on huomattavaa kansanterveydellistä arvoa.

Romanialainen filosofi ja kirjailija Mircea Eliade (1907-1986) näki polariteetin kieltämisessä yhtymäkohdan alueisiin liittyvän pyhyyden tunteen menettämiselle. "Profaanille [eli maalliselle] ihmiselle sen sijaan tila on kaikkialla yhtäläinen, homogeeninen, ja neutraali, hänelle siinä ei ole laadullisesti erilaisten osien välisiä murtumia. Geometrinen tila on joka suunnassa jaettavissa ja rajattavissa, mutta sen rakenne ei salli mitään laadullista erilaisuutta tai suuntautumista." (Pyhä ja profaani, Loki-kirjat, 2003).

Rivo kuriympäristö ja keskustaminen

Periferiaa (piilotajuntaa) leimaava toiseus ja salamyhkäisyys oudoksuttaa ja pelottaa keskusta (tai päivätajuntaa), joka ei tunnista vastapoolinsa itseisarvoa. Periferian (Yin) luontainen epämääräisyys halutaan keskuksen toimesta kaulita auki, siitä halutaan tehdä filosofi Jean Baudrillardin (1929-2007) sanoin ”rivo”, eli jotain ”näkyvää, liian näkyvää, näkyvääkin näkyvämpää”. Aluetasolla tämä näkyy taipumuksena tehdä alue täysin näkyväksi, hallituksi, läpivalaistuksi. Periferiaterapia puhuu tässä yhteydessä ”rivosta kuriympäristöstä”.

Periferiaterapia näkee filosofi Jeremy Benthamin (1748-1832) suunnitteleman Panopticon-vankilamallin toteutuvan myös maantieteellisellä tasolla. Panoptisessa pakkolaitoksessa keskellä olevaa valvontatornia ympäröi sellien kehä. Selleissä on kaksi ikkunaa, toinen kehän ulko- ja toinen sisäpuolella, jolloin valo pääsee niiden läpi. Keskuksen valvontatornista nähdään mitä selleissä tapahtuu. Valvonta perustuu paitsi konkreettiseen näkyvyyteen myös ja ennen kaikkea krooniseen nähdyksi-tulemisen tunteeseen. Juuri jälkimmäinen ominaisuus tekee siitä pirullisen tehokkaan.

Keskus tekee periferiaa näkyväksi eri tavoin riippuen siitä, millä alueellisen toiminnan hierarkiatasolla se operoi. Esimerkiksi kaupunkitasolla katuvalaisu ulotetaan kaupungin laidan metsiköihin ja kohotetaan teholtaan leikkaussaliinkin riittäväksi. Hiekkakadut levitetään, päällystetään ja oiotaan, vaikka jokainen kadun asukas rusikointia vastustaisi (virkakieli puhuu luonnonmukaisen katuverkon olevan ”jäsentymätön” ja että se pitää siksi ”jäsentää”). Autioksi jääneet rakennukset ja rakennelmat puretaan kiireesti, vaikka niiden paikalle ei edes rakennettaisi uutta. Pusikkoiset ”ryteiköt”, kuten luonnontilaisia muistuttavat metsiköt, raivataan avaran puistomaisiksi ja silvotaan ulkoiluteillä, kalliorinteet aidataan, ”vaaralliset” lammet tai lahdet peitetään, mudankin upottavuudesta parutaan varoituskyltein. Kaikkiaan luonto nähdään vain rakentamista odottavana tyhjiönä, ellei aluetta ole varta vasten kooditettu ja varustettu jonkinlaiseksi puistoksi.

Suomalaisella valtiotasolla eräs mielenkiintoinen ja vaikuttavan tehokas aluepanoptinen hanke puskettiin läpi 1990-luvulla. Tuolloin toteutettiin Postin, Kuntaliiton, Väestörekisterikeskuksen ja Tielaitoksen gigalomaaninen byrokratiahanke: jokainen Suomen polunpätkä nimettiin ja merkittiin maastoon kyltillä. Periferiaterapian näkökulmasta tämä osoittaa jo patologista torjuntaa laita-alueiden hallitsemattomuutta kohtaan.

Rivon näkyväksi-tekemisen ja valvonta-arkkitehtuurin saattaminen aluetasolle on yksi muoto keskustamista. Keskustamisessa periferiaterapia erottaa neljä eri vaihetta, jotka on nimetty provokatiivis-havainnollistavasti ”rappiovaiheeksi” (lähtökohta, periferia on keskuksen silmissä hunningolla), ”sillanpäävaiheeksi” (alue stigamtisoidaan, asetetaan kehityslistalle), ”totaaliseksi sodaksi” (varsinainen voimaperäinen toimenpidevaihe) ja ”lopulliseksi voitoksi” (periferiasta tulee keskus). On huomattava, että viimeinen vaihe on äärimmäisen harvinainen reaalimaailmassa. Tavanomaisesti keskustamistoimet – joita ei edes yritetä sopeuttaa perifeerisen alueen ominaishenkeen – johtavat siihen, että perifeerinen alue ei ole enää kunnolla periferia, mutta ei toisaalta keskuskaan. Se on latistettu, kastroitu, puoskaroitu. Siitä on tullut ”pseudosentraalinen periferiatorso”, keskinkertaisuuteensa nääntyvä alue-eunukki, joka ei voi enää toimia elinvoimaisena vastapoolina keskus-periferia -polariteetissa. Tässä kohtaa voi huudahtaa William Blaken (1757-1827) tavoin: ”Uhraa Osat – Miten Käy Kokonaisuuden?”

Ei ole harvinaista, että tietty perifeerinen alue tai elementti tuhotaan kokonaan. Näin tehtiin esimerkiksi Tampereen Pispalaa muistuttaneelle Helsingin Pasilan puutaloalueelle, jonka 1970-80-lukujen ”saneerauksessa” vanhasta ei sallittu jäävän edes kirkkoa tai katuverkon muotoa jäljelle. Pasila oli sietämättömän irrationaalinen keskuksen insinöörimielille, ja tämä sanottiin suoraan. Toisaalta joku ekofilosofi Henryk Skolimowskin (1930-) kaltainen herkkäsielu sanoisi ja sanoo, että ”elävässä elämässä koemme lineaariset kaupungit ja muut geometrisen suunnittelun sääntöjä ilmaisevat asuinympäristöt epätyydyttäviksi, ehkä suorastaan hämmentäviksi, koska ne tekevät väkivaltaa biologiselle perinnöllemme…” Periferiaterapia lisäisi, että ihmisyksilön viihtyvyyden ja kehittymisen kannalta on avaintekijä elinympäristö, joka virittelee mielen seikkailullista, historiallista ja romanttista puolta.

Lopuksi

Loogisesti loppuun ajateltuna nykyisen keskusoffensiivin ideaalinen kaukotavoite ja lopullinen voitto olisi globalipoli. Koko maapallon kattava yksi keskus, jolla ei olisi mitään muuta todellista periferiaa ympärillään kuin kylmyyttä huokaava avaruus. Tietysti jo kauan ennen tätä periferia on kompensoinut pakolla asemiaan. Käynnissä oleva ilmastonmuutos ja muut ympäristön suurkatastrofit ovat valitettava merkki tästä, keskuksen "luonnon kostoksikin" nimeämästä heilurin liikahduksesta.

Summa Summarum: esoteerinen maantiede ja sen sovellus periferiaterapia näkee aluejärjestelmien harmonisen toimivuuden kannalta oleellisena, että jännite säilyy osa-alueiden välillä elinvoimaisena. Keskuksella ja keskuselementeillä on paikkansa itseisarvona, mutta niin myös periferialla kaikessa sille luontaisessa syrjäisyydessään ja kätköisyydessään. Jos keskusvetoinen politiikka ja aluesuunnittelu hyväksyisi tämän, rauhoitettaisiin perifeerisiä alueita ja elementtejä kokonaisuuden toimivuuden nimissä ja hyväksi, johtotähtimottona vaikkapa ”sillä mitä on korkeus, josta puuttuu syvyys; mitä valo, joka ei luo varjoa”.

Esoteerinen maantiede noudattaa itse samaa vaatimusta ja ideaalia: se pyrkii ymmärrykseen, jota ei korota jalustalle sen enempää puhdasta kvantitatiivista tiedettä kuin irrationaalista tietoa, vaan pyrkii ruutupaperille laskettavan ja kontemplatiivisesti oivallettavan yhdistelmään. Esoteerisen maantieteen ja periferiaterapian tavoitteena on keskustelun avaus ja pitkällä tähtäimellä maantieteilijöiden valmennus ”alueiden psykiatreiksi”.

Aiheesta lisää myös tässä tekstissä:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2010/12/100-teksti-esoteerinen-maantiede.html