Luontosuhteen syventämisen välttämättömyydestä ja ihanuudesta

Mitä luontosuhteelleni kuuluu? Jokaisen kannattaa esittää tämä kysymys itselleen. Se on aikamme ratkaisevimpia niin omamme kuin planeetan hyvinvoinnin kannalta.

Teknologia kasvaa volyymiltaan kumulatiivisesti. Se saa yhä hienostuneempia, monimutkaisempia ja levittäytyvämpiä muotoja. On entistä helpompaa, houkuttelevampaa ja pakottavampaa olla liikkumaton ja viihdytetty. Digitalisoitumisen ja robotisoitumisen myötä valtaosa töistä tapahtuu istuen hygieenisissä sisätiloissa näyttöpäätteen äärellä. Samanaikaisesti maailmanlaajuinen urbanisaatio keskittää suuret joukot tiiviisti rakennettuun ympäristöön, myös Suomessa.

Ihmissuvun kahden miljoonan vuoden perspektiivistä kaupunkiasuminen on äärettömän tuore ilmiö; se alkoi kuutisen tuhatta vuotta sitten, mikä tarkoittaa että noin 99.7 prosenttia sukumme evolutiivisesta taipaleesta on kulunut yksinomaan luonnossa. Tähän lukuun ei ole edes laskettu mukaan varhaisempia vaiheitamme apinaihmisinä. Ilman mitään moraalista kannanottoa, on tieteellinen fakta että urbaani teknoympäristö on meille (niin kuin kaikille eliöille) luonnoton, kirjaimellisesti.

Aivotutkijat pystyvät näkemään ihmisen aivoista fyysisesti, jos kyseinen henkilö on varttunut kaupungissa. Etuotsalohko (DLPFC) on massaltaan vähäisempi kaupungissa kasvaneilla. Tämä on tulkittu seuraukseksi jatkuvasta stressistä eli taistele tai pakene -reaktioista. Muutokset etuotsalohkossa ovat yhteydessä skitsofreniaan, joka onkin – muiden mielenterveyden ongelmien ohella – urbaaniympäristössä huomattavasti yleisempää kuin maaseudulla. Kehon ja mielen perustavaa laatua olevien toimintamekanismien evolutiiviseen uudelleenmuokkautumiseen tarvittaisiin kymmeniä ellei satoja tuhansia vuosia. Valitettavasti ihmiskunnan nykyinen elämänmalli ei lupaa menestyksellistä tulevaisuutta edes sadaksi vuodeksi.

Washingtonin yliopiston psykologian professori Peter H. Kahn Jr. on esitellyt ilmaisun ”sukupolvellinen ympäristömuistinmenetys” (environmental generational amnesia). Sillä hän tarkoittaa prosessia, jossa uudet sukupolvet määrittelevät ympäristön tilaa koskevan normaalinsa sen mukaan, millaisissa olosuhteissa ne varttuvat lapsena. Useita sukupolvia jatkunut suuntaus on ollut, että normaalina pidetään yhä vähäisempää, rikkonaisempaa ja etäisempää luontoa. Yleisenä normaalina esimerkiksi pidetään nykyisin sitä, että tähtitaivasta ei voi nähdä, tieverkosto halkoo tiheänä maan, äänimaisemaan kuuluu taustamelu ja metsäluonto on muokattu puuviljelmiksi. Kaupunki koetaan normaaliksi.

Luonnoton voidaan siis mieltää normaaliksi yksilöperspektiivin kapeasta räppänästä. Tällainen normaalius on eräänlaista puudutusta, jonka teho yltää psyykemme välittömään pintakerrokseen. Hermostomme on kuitenkin muinainen. Jos kaikkein urbaaneimmankin ihmisen aivoja havainnoidaan aivokuvantamismenetelmillä, huomataan että kaupunkimaiseman näkeminen aktivoi ahdistukseen ja stressiin liittyviä aivoalueita kun taas vihermaisema levollisuuteen ja onnellisuuteen liittyviä alueita. Tällaisia tuloksia tukevat neljä standardia fysiologista stressitestiä: sydämen syke, systolinen verenpaine, kasvolihasten jännitys ja ihon sähkönjohtavuus.

Maailman arvostetuimpiin luonnontieteilijöihin kuuluvan Edward O. Wilsonin hypoteesin mukaan ihmisellä on synnynnäinen taipumus muodostaa yhteys luontoon, muihin elämänmuotoihin. Tätä vaistonvaraista vetoa luontoon hän kuvaa termillä biofilia. Se kääntyy suoraan ”elämänrakkaudeksi". Biofilian selitys on evoluutiopsykologinen: elämän runsautta kohden suuntautuminen parantaa henkiinjäämismahdollisuuksia. Kun keräilijä-metsästäjä muinoin astui harjanteelle ja näki allaan vehreän laakson kirkkaine vesineen, monilajisine kasveineen ja eläimineen, koki hän autuutta. Myöhemmin tämä tunne sai hahmon paratiisiuskomuksien muodossa. Biofilia on perimmäinen syy siihen, miksi ihmiskuntaa kiehtoo kysymys elämästä muilla planeetoilla. Traagisesti samaan aikaan omalla planeetallamme tapahtuu aiheuttamamme kuudes sukupuuttoaalto. Se kytkeytyy liikakansoituksen ja taloudellisen kasvupyrinnön vyyhtiin eikä kenelläkään vaikuta olevan kontrollia siihen.

Voimme ajatella, että sekalaisten öttiäisten, kasvien ja sienten häviäminen on sinällään ikävä juttu, mutta että sillä ei kuitenkaan ole sen kummempaa merkitystä. Tällainen ajatusmalli on todellinen hyppy tuntemattomaan. Biodiversiteetin eli luonnon monimuotoisuuden merkitystä on havainnollistettu seuraavanlaisella esimerkillä. Olemme sairaalassa ja sidotut elintoimintojamme ylläpitävään hyvin hienostuneeseen ja monimutkaiseen laitteeseen. Lisätäkseen sairaalan taloudellista tulosta työntekijät ruuvailevat irti osia elintoimintojamme ylläpitävästä laitteesta ja myyvät ne eteenpäin. Kukaan ei tunne laitteen kokonaismekaniikkaa ollakseen tietoinen eri komponenttien poistamisen vaikutuksesta laitteen toimintaan. Sallisimmeko levollisesti laitteen nakertamisen jatkua? Tämä on juuri se tilanne, jollaisessa olemme. Elämäämme ylläpitävästä globaalista mega-ekosysteemistä poistetaan ihmisen toimesta tuhatkertaisella vauhdilla osia verrattuna sen luonnolliseen kulumiseen (sukupuutot).

Eliölajit ovat arvokkainta mitä on olemassa – ainakin elämän näkökulmasta. Mitä suurempi monimuotoisuus, sen enemmän on joustokykyä ja vakautta. Jos haluamme kulkea samaan suuntaan elämän kanssa, on ekosysteemien tila sydämemme asia. Tämä on sekä loogista että tieteellisesti perusteltua. Ihminen marssi aikansa tietä, jossa hän näytti kykenevän erottamaan oman hyvinvointinsa ja luonnon hyvinvoinnin. Kuitenkin lisääntynyt tietämyksemme pelkästään kehoamme kolonisoivista mikrobeista ja niiden moninaisesta roolista fyysisen ja psyykkisen terveyden kannalta on johtanut oivallukseen, että ihminen itsessään on ekosysteemi. Kahdella jalalla kulkeva ekosysteemi, joka kytkeytyy lukemattomin tavoin ympäristön ekosysteemeihin ja metagenomiin eli geeniperimien kokoelmaan. Jos ympäristön ekosysteemit sairastuvat, sairastuu myös kaksijalkainen ekosysteemi, niin kuin ei-tarttuvien kroonisten tulehdussairauksien hyöky urbanismin vanavedessä kertoo.

Muutto ulkoavaruuteen ei ole ihmisen pelastus, vaan biofilian pikainen ja systemaattinen aktivoiminen. Wilsonin ja muiden tutkijoiden esittämien teorioiden mukaan biofilia täytyy aktivoida luontokontaktien kautta. Ilman niitä se voi jäädä täysin piileväksi. Aktivoimiselle tehokkain aika on lapsuus, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä. Toisin sanoin, kysymys on luontosuhteesta. Syvän luontosuhteen on havaittu olevan yhteydessä onnellisuuteen, vähäisempään ahdistukseen, elinvoimaisuuteen, elämän merkitykselliseksi kokemiseen ja ympäristövastuullisuuteen. Luontosuhdetta on mahdollista herätellä, ylläpitää ja kasvattaa myös kaupungissa, kunhan aluesuunnittelu ja muut tekijät tätä tukevat. Kaupunkien olemassa oleva luonto on suojeltava aarteena ja muita viherelementtejä lisättävä. Tarvitaan ”landea stadiin”, niin kuin emeritusprofessori, lääkäri Tari Haahtela on aiheesta kiteyttänyt. Vastaavasti on Yhdistyneiden Kansakuntien viimeaikaisissa kokouksissa ilmaistu, että pääsy ekologisesti tasapainoiseen ympäristöön on ymmärrettävä ihmisoikeudeksi.

Ihminen on sopeutuvainen, mikä on ollut eräs menestystekijämme. Lajityypillisiä tarpeita ja taipumuksia rajoittaviin olosuhteisiin sopeutuminen ei kuitenkaan lupaa kukoistusta ja terveyttä. Ylempänä viitattu professori Kahn esittää vertauskuvana eläintarhassa elävän norsun. Se kyllä pystyy sopeutumaan pienen parkkipaikan kokoiseen betonivaltakuntaansa, mutta osoittaa neuroottista turhautumista ja sulkeutuu emotionaalisesti; se on vain varjo siitä, mitä se olisi vaeltaessaan oikeassa ympäristössään. Sama pätisi norsun poikaseen, jos sille sellainen eläintarhaan syntyisi. Vaikka se ei muuta ympäristöä olisi koskaan kokenut, eli eläintarha merkitsisi sille normaaliutta, kokisi se vaistonvaraisesti jotain oleellista puuttuvan ja kärsisi.

Ihmisen muodostamassa psykofyysisessä ja sosiaalisessa kokonaisuudessa ei liene ainuttakaan osaa tai osa-aluetta, joka ei lähtökohtaisesti hyötyisi luontoaltistuksesta. Samalla, kaikin mittarein arvioituna, 2000-luvun ihmisen luontosuhde on valtavan haasteen äärellä. Luonto ei ole koskaan ollut yhtä loitolla ihmisestä, yhtä vaarantunut ja yhtä kipeästi tarvittu. Biofilia, jolla on myös hehkuva myötätuntoinen ja suojelullinen ulottuvuus, herää luontosuhteen ruokkimisen kautta. Luontosuhteemme ei kuitenkaan ala syventyä, jos emme itse sitä halua.

Se on valinta, priorisointikysymys.

Meidän on päätettävä astua ulos, mennä lähimetsään ja välillä myös kauemmaksi. Kilpailevien ajankäyttömuotojen painaessa toisessa vaakakupissa meidän täytyy tehdä uhrauksia hakeutuaksemme yhä uudestaan, monipuolisemmin ja syvemmin luontoon. Mutta pian oivallamme sen mitä geeniperimämme "asetukset” ovat yrittäneet meille alusta asti sanoa: olemme luonnossa kotona. Eikä kotona oleminen ole uhrausta, vaan huojennusta, vitaliteettia ja onnea. Halu kodin vaalimiseen ja puolustamiseen nousee selkäytimestä.

On siis sytytettävä palo, ja se lähtee kipinästä. Pitää vain mennä, heittäytyä. Hiipiä, herkistyä, rymytä, koluta, haahuilla, poistua mukavuusalueelta, kunnioittaa, karaistua, hiljentyä, leikkiä, oppia, ymmärtää, antautua. Olla yltä päältä luonnossa.

Silloin alkaa tapahtua. Itsestään kuin kesäkuinen heinä voimistuu biofilia. Ja biofiliaan liittyy takaisinkytkentä: elämän rakastaminen on vahvinta elossa oloa.

Luovuttakaamme viimeinen sana Zacharias Topeliukselle. Hänellä oli taito kuvata paitsi luontoa myös kytkeytymistä luontoon sen monivivahteisessa palkitsevuudessaan.

”Rakastan metsää ja merta, kumpaisenkin syvää rauhaa ja raivokasta myrskyä. Aurinkoa, tähtiä ja pilviä, revontulia, salamaa, rankkasadetta, korkeinta, ihaninta, taistelun, voiton ja valon täyttämää, kaikkea mahtavaa ja suurta taivaassa ja maassa, kaikkea kaunista ja suloista tässä elämässä, kastetta laakson kukilla, kevään lumoavaa kaipausta – niitä minä rakastan ja siksi ne ovat minun. Kuka on yhtä rikas kuin minä?”

Lisää aihepiiristä: Leppänen, M. & A. Pajunen. Terveysmetsä - Tunnista ja koe elvyttävä luonto. Gummerus, 2017.