Itäväylän muinaishaudat

Itä-Helsingin halkaisee kahteen siivuun neljä-kuusikaistainen megabaana Itäväylä (tunnettu aiemmin myös nimillä Uusi Porvoontie ja Itäinen moottoritie, 1962 jopa futuroeuro-nimellä Itäinen Autostrada). Itäväylä ulvoo stadionin levyisenä kanjonina, joka mutkittelee halki maiseman kohmeisen kyyn loivakkuudella eikä ei ole erityisesti väistänyt mitään tielleen jäänyttä onnetonta luonnon tai kulttuurin edustajaa. Pari poikkeusta on täytynyt kuitenkin huomioida. Aivan kiinni Itäväylässä on kaksi pronssikautista röykkiöhautaa, jotka muinaismuistolaki rauhoittaa automaattisesti ilman eri toimenpiteitä.

"Kiinteät muinaisjäännökset ovat rauhoitettuja muistoina Suomen aikaisemmasta asutuksesta ja historiasta. Ilman tämän lain nojalla annettua lupaa on kiinteän muinaisjäännöksen kaivaminen, peittäminen, muuttaminen, vahingoittaminen, poistaminen ja muu siihen kajoaminen kielletty", sanelee laki. Se tuli voimaan 1963 korvaten muinaisaikaisten muistomerkkien rauhoittamista ja suojelua käsitelleen asetuksen vuodelta 1883.

Toinen Itäväylän partaalla roikkuvista haudoista on Herttoniemessä, toinen Kulosaaressa. Ne molemmat muodostavat erikoisen mikrosaarekkeen, joka on kaikkialta ympäriltä nakerrettu erilaisin maankäyttömuodoin. Ne ovat periferian enklaaveja raskaasti keskustetussa ympäristössä. Silti, ahtaalle ahdistettuina ja mitättömän kokoisinakin, niissä on oma maailmansa, joka on tunnelmaltaan tyystin erilainen kuin kymmenen metrin päässä. Molemmat haudoista sijaitsevat kumpareella, jonne keskimääräinen tallaaja ei vaivaudu poikkeamaan. Hautakummut ovatkin ihmeellisen rauhallisia. Jopa osin kätköisiä lymypaikkoja, jos ne suhteuttaa ympäröivään todellisuuteen.

Kurkistamme seuraavassa Herttoniemen ja Kulosaaren haudoille.

Herttoniemen hauta on mäenrippeellä, jota saarrostaa Itäväylä, teollisuusalue ja asuintalot.

Voimalinjan alla olevan hautakummun puuston ei anneta kasvaa, mutta kenttäkerroksessa sinnittelee yhä alueen alkuperäisestä metsäisyydestä muistuttava puolukka.


Urbaanilla hiidenkiukaalla kohtaavat ikivanha ja kerskauusi. Näkymä itään.

Näkymä länteen. Hauta-alue on rajattu kettingillä.

Hautakummun kuvetta kulkee ikivanha tienpohja. Sitä on ilmeisesti käytetty leiripaikkana.

Herttoniemen haudan vieressä on uusia taloja. Puissa on juhlaliputus.

Kulosaaren muinaishauta sijaitsee kapealla kiilamaisella kielekkeellä. Toisella puolella on Itäväylä metrokaistoineen ja -asemineen. Toisella puolella oli Shellin bensis. Se purettiin ja alue jäi epäviralliseksi parkkipaikaksi maalaisille, jotka haluavat tulla Helsinkiin autolla, mutta eivät viedä sitä keskustaan.

Sama kumpare toiselta puolelta.

Kulosaaren hauta.

Näkymä lännestä itään.

Hautaa voi katsella myös metrosta.

Joku on tuonut edelliskesänä kukkia.

Rauhoituskyltti.

Vanhan kansan hiidenkiukaiksi (Varsinais-Suomessa myös vareiksi ja Pohjanmaalla lapinraunioiksi sekä jätinroukkioksi) kutsumia kivisiä muinaishautoja on Suomessa kuutisen tuhatta. Ne ovat pronssikaudelta (1500 - 500 eKr.) tai pian sen jälkeen varhaiselta rautakaudelta, ja ne sijaitsevat rannikolla tai rannikon tuntumassa, Viipurinlahdelta Simojoelle. Niihin on haudattu yleensä poltettujen vainajien tuhkaa, joskus myös polttamattomia ruumiita. Joidenkin hautojen sisällä on paasiarkku, joissakin myös "aarteita" eli hauta-antimia, kuten astioita, koruja, solkia, miekkoja tai tikareita. Tästä syystä haudat on yleensä pengottu ja ryöstetty, virallisesti niitä on tutkittu ehkä prosentti (Suomen ensimmäinen virallinen muinaishauta-avaus on Laihialta 1869).

Hautaröykkiöt sijaitsevat tyypillisesti ympäristöään korkeammalla paikalla, jolta näkee tai ainakin on nähnyt omana aikanaan pitkälle. Sieltä käsin mahtipäällikkö on vainajanakin voinut hallita seutua ja muistuttaa mahdollisia ulkopuolisia heimon reviirirajoista. Kyse on jatkuvuudesta ja maan haltuun otosta, jota ei oltu pohjoisen ihmisen hämärässä historiassa aiemmin näin selvästi ilmaistu. Pronssikautinen ihminen oli alkanut kaskiviljellä merkittävän osan ruoastaan (ohraa ja vehnää) ja piti kotieläiminään nautoja, lampaita, vuohia ja sikoja, joten asutus oli kiinteästi ja pysyvästi paikallaan verrattuna aiempiin pyyntikulttuureihin. Varsinaisia kyliä ei kuitenkaan ollut. Pronssiesineisiin tarvittiin kuparia ja tinaa, jota Suomesta ei saanut. Oli siis jonkinmoisia kauppasuhteita meren taakse.

Röykkiöhautaperinne ja siihen liittyvä vainajien tuhkaus kesti yli 2000 vuotta. Tapa on skandinaavista lainaa; sisämaan "kalevalaisilla" mailla edesmenneet kuopattiin edelleen polttamatta maahan. Pronssikautisen ihmisen maailmankuvasta tai uskomuksista on niukkojen arkeologisten löydösten varassa ja kirjallisten aikalaislähteiden puuttuessa vaikea sanoa sen kummempia. Heidän päänsä sisään emme pääse, vaikka kuinka larppaisimme ja kävisimme shamaanikursseilla. Suurin ponnisteluin kasatut megaliittihaudat uhmaavat vuosituhansia mykkinä mysteereinä.

Itäväylän haudat ovat sijainniltaan todennäköisesti Suomen urbaaneimmat ja ahtaimmalle puristetut. Jopa Meilahden hauta sijoittuu paljon väljemmin ja luonnollisemmin rantakalliolleen. Kontrasti ympäröivään betoniin, teräkseen, pakokaasuun, metroon ja marketteihin buusteroi muinaiskalmistojen kuriositeettiarvoa, ja tekee niistä melkein protesteja voimaperäiselle, yksikärkisesti tehoa jumaloivalle ympäristönmuokkaukselle, jonka aikaansaannoksille ihmismielikään ei ole immuuni.

On pienoinen ihme, että Itäväylän leposijat säilyivät. Aivan Herttoniemen haudan tuntumassa Kipparvuorella sijaitsi ennen kaksi muutakin, pieni ja suuri, hiidenkiuasta. 1800-1900 -lukujen taitteessa nämä tuhottiin, sillä kivet kelpasivat ympärille nousevan huvila-asutuksen tarpeisiin. Suurempi Kipparvuoren haudoista purettiin höyrylaivalaiturin pohjiksi leskirouva Aina Alina Granfeltin tontille, pienempi uusiokäytettiin Stamerin villan jääkellarin rakenteisiin. Arkeologit toki älähtivät ja vaativat kivien palauttamista paikoilleen. Mutta 1910 arkeologi Hjalmar Appelgren-Kivalo saattoi vain raportoida, että haudat olivat yhä tärviöllä, pienempi jo lähes kadonnut. Nyt myös alueen lukuisat huvilat ovat viimeistä myöten haihtuneet aikojen tuuliin: viimeinen, arkkitehtuuriltaan friikisti upea kipparvuorelaisvilla paloi/poltettiin 1998.