Pistohiekan lentokentän intiaanikesä

Elokuun viimeisinä päivinä koitti harvinainen intiaanikesä. Lämpö kautta eteläisen Suomen nousi hellerajalle. Aiemmin vallinnut koleus tuntui olevan poispyyhitty kivenkoloja myöten. Kuihtuneen kesän kuloontuneen heinän keskellä tunnelma oli välimerellinen, itse ilman ollessa kuin kehon ympärille kietaistu lämmin peite jossa on aavistus hedelmällistä kosteutta. Hehku kuiski tilapäisyyttään. Oli lähdettävä, mentävä eikä meinattava.

Mihin silloin mennään, kun mennään kokemaan kesää? Kesän huipentumapaikalle, eli kirkkaan veden äärellä sijaitsevalle leirintäalueelle. Mielessä kaikui maagisen arvoituksellinen nimi, Pistohiekka. Puumalassa Saimaan rannalla sijaitseva Pistohiekka on ollut Suomen kenties suosituin ja legendaarisin leirintäalue Porin Yyterin ohella. Sen kulta-aikana suomalaiset kansoittivat mäntykankaita Sopu-telttoineen, jotka Volkkareiden ja Kusiaisten katoilla kulkivat ristiin rastiin maata.

Niin aika kuitenkin muuttui ja koitti päivä, jona Pistohiekan leirintäalue pani lapun luukulle. Kansasta oli tullut liian mukavuudenhaluista kömpiäkseen telttoihin (riippumatta siitä, että nykytelttojen ominaisuudet päihittävät mennen tullen vuosikymmenien takaiset mallit). Kuluvan vuoden keväänä Pistohiekasta purettiin kaikki leirintäaluetoimintaan liittyvät rakennukset ja rakenteet lukuunottamatta säännön vahvistavaa poikkeusta (metsän keskellä sijaitsevaa yksinäistä lomamökkiä).

Se mitä ei ollut, paljasti oleellisen. Pistohiekka oli suosittu leripaikka jo kivikaudella. Se on ominaisuuksiltaan täydellinen viettää vuorokausi jos toinenkin. Etelään avautuva mäntykangas, hiekkainen maaperä, laajat tasaisesti syvenevät hiekkarannat, suuri vesistö yhteyksineen.

Elokuinen yö viileni, mutta pysyi silti leutona. Kirkas sääala pysyi paikallaan kuin henkeään pidätellen. Kaukana mainittavista taajamista taivas oli vapaa havaittavasta valosaasteesta. Linnunrata levittäytyi Saimaan ylle. Tutkimusretkeläiset näkivät pieneltä kallioniemekkeeltä kirkkaimman tähdenlennon koskaan. Pistohiekan sannoilla oli heidän lisäkseen vain venäläisten eräilijöiden leiri, jossa tuli oli hiipunut ja hiljaisuus laskeutunut.

Leirintäalue ei ole kuitenkaan ainoa Pistohiekan kadonnut infrastruktuuri.

Jokunen askel rannasta pohjoiseen on jotain, mitä ei rakennettu huoletonta joutenoloa varten, vaan elämän ja kuoleman kysymys mielen päällä. Tarkoitamme toisen maailmansodan sotalentokenttää.

Aamun tultua vaelsimme kentälle. Mitä olisi löydettävissä? Siitä kertoo seuraava kuvallinen osio.

Sotakentän alueelle tietää saapuneensa kun näkee tulipesäkkeen. Se on voinut palvella it-konekiivärin suojana tai maahyökkäystä torjuvaa lähipuolustusta.

Etualalla portti kuoppaan, jossa on ollut puurakenteinen korsu maavallien suojaamana. Ylempänä kohoaa mäki.

 Sama korsujäänne toisesta suunnasta.

Seinämissä on näkyvillä metalliosia ja mahdollista maatunutta hirttä.

 Toinen korsu.

Mäntykukka on aina erikoinen näky. Kasvilla ei ole lainkaan lehtivihreää eli klorofyllia, sillä se ei yhyeytä itse elintoimintoihinsa tarvittavia sokereita, vaan ottaa täysloisena ravintonsa männyltä.

Laajempi suojakuoppa, joka on vallitettu hevosenkenkäisesti. Tämä on lentokoneen säilyttämiseen tarkoitettu sirpalesuoja. Mahdollisesti se on ollut suojaverkolla katettu. Vastaavia, paremmin hahmotettavia on Porkkalan Friggesbyn entisellä lentokentällä (Neuvostoliiton vuokra-aikaan liittyvä), josta on tässä blogissa toisaalla raportti.

On huomion arvoista miten luonnonmukaisesti rakenteet tehtiin maaston muotoja hyödyntäen. Nyt niiden ohi kävelisi tietämättä - jollei tietäisi.

Lentokonesuojan perä. Aukkoa suihkuhävittäjän takaliekille ei vielä tarvittu, toisin kuin Porkkalan kentällä.

Mäen vieressä avautuu laaja hiekkakangas, ja siellä sijaitsee itse kenttä. Sitä ovat raivanneet viitisentoista vuotta sitten Kotkan siipiveikot, jotka harrastivat paikalla varjoliitoa.

Paikallisille salainen areena kaahata autoilla. Tällainen pieni ihmishäiriöstä syntynyt hiekka-aavikko palvelee myös paahdeympäristöstä riippuvaisia eliöitä, joita Suomen umpeenpusikoituminen uhkaa. Vastaavan ympäristön lippulaivaesimerkki on Säkylänharjun taisteluharjoittelualue, josta blogissa oma raporttinsa.

Yllätys selviää vasta vanhasta ilmakuvasta. Kenttä (noin 700 metriä halkaisijaltaan) on ollut alkujaan pyöreä muodoltaan! Näin se mahdollisti laskeutumisen mistä suunnasta tahansa hyödyntäen vastatuulta. Tätä nykyihmisestä omituiselta vaikuttavaa kenttämallia vailla erillisiä kiitoratoja harrastettiin muun muassa Iso-Britanniassa. Aiemmissa kuvissa esitelty mäki näkyy kentän vasemmassa laidassa ja sittemmin tulleen (ja menneen) leirintäalueen sijainti kentän yläpuolen rannoilla.

Leirintäalueen tilalle on kaavailtu uutta massiivista lomakylää ja lentokentänkin henkiin herättämistä sitä palvelemaan on väyläytelty. Aika näyttää. Tässä kohtaa ilmiömaailman tanssia Pistohiekka lepää suvannossa, auvoisassa suvannossa.