Talvennavan kuu kumottaa käänteisjuhannusta

Iltayöstä puoli kahdeltatoista hän vetää takin niskaan ja astuu ulos. Kiertää vanhan puutalon ja menee etupihan terassille, jonka reunat on kylmämuurattu luonnonkivistä ja joilla kiemurtelevat lehdettömät tuoksuköynnöskuusamat. Kenkien alla kirskahtelee sora. On tammikuun 8. Jos se jostain muistetaan, niin Elvis Presleyn syntymäpäivänä.

Tammikuun ”tammi” tulee hämäläismurteesta eikä viittaa puulajiin, vaan napaan. Tammikuu on perinteisesti ollut vuodenkierron kylmin, ankarin aika; talven ydin, hyinen napa. Talvennapa on kuitenkin siirtynyt sadassa vuodessa tammikuulta helmikuun puolelle, toisin sanoen talvi alkaa nykyisin myöhemmin kuin muutama sukupolvea sitten.

Tänä talvena terminen talvi ei ole vielä edes alkanut Elviksen syntymäpäivänä.

Sulan maan yllä puhuu tuuli, lounaan sykloni, toistaen Atlantin maininkien kostean lauhkeaa kumua. Syksy on kasvanut yli-ikäiseksi. Sen olisi pitänyt jo päästä päätökseen, raueta talveksi. Se on käynyt levottomaksi, huonoina päivinään silkan hurjistuneeksi. Turhautuneisuudessaan se kaataa puita juurineen ja repii kattopeltejä, ollen kuin teini, jolta puuttuu luonteva tie aikuistumiseen ja itsenäistymiseen. Jonain päivinä jylhät havumetsäiset mäet kohisevat puuskissa niin, että sitä voisi erehtyä luulemaan suihkukoneen ääneksi.

Terassilla palvottiin kesällä, siis joskus hyvin kauan sitten, aurinkoa. Oltiin kuin sisiliskot halkopinon eteläsivun parvekkeilla. Nyt ei ole aurinkoa, ei päivää, ei kesää. Mutta on kuu ja kuunottoa. Sydäntalvella kuu kumottaa kirkkaimmin ja kauemmin kuin missään muussa kohtaa vuodenkiertoa. Täyteytensä hetkillä se loistaa samoilta korkeuksilta kuin kesän aurinko. Siinä luonto näyttää meille täydellisen peilikuvan, jos hoksaamme katsoa.

Sydänkesällä kuu roikkuu matalamietteisenä ja ruosteenkarvaisena puiden latvojen tuntumassa, horisontin läheisyydestä johtuen kömpelön isolta näyttäen ja jo pian piiloon painuen. Siis kuin keskitalven aurinko. Mutta talvella kuun kaari kohoaa särmän voimakkaana kuin nuoli atleetin jousesta. Valokiekko loimottaa liki taivaanlaelta kesäauringon elkein: etäisenä, jalona, valkeudessaan puhtaana. Se on melkein liian pistävä katsoa silmästä silmään. Puiden varjo, oma varjosi; ne ovat nyt lyhyet kuin suven kultaisimmassa kilossa.

Puolikuukin on talvitammella muiden vuodenaikojen peilikuva, ilmentäen kulkuradallaan niitä korkeuksia, joilla aurinko syksyisin ja keväisin tekee taivaltaan.

Talvikuutamon harmaanhopea maisema on graafinen ja pelkistetty, ja silti siinä on mysteerin mustia aukkoja enemmän kuin muulloin. Vain jokunen tähti pitää kuulle seuraa, muut se on syönyt. Armeliaasti täysikuun tienoon vuorokausiin liittyy usein kirkastuva sää. Keskitalvella tämä on tyypillisimmillään. On kuin poissa-olevan kesän hopeisia käänteispäiviä ei olisi tarkoitettu hunnutettavaksi.

Jänikset tanssivat ja painivat kuutamossa, kunhan niiden kiima alkaa helmikuussa. Ne ovat yön lapsia, ehkä eivät tosin vapaaehtoisesti. Monen nisäkäslajin arvellaan evoluutionsa aikana mukautuneen päiväaktiivisesta hämärä- ja yöaktiiviseksi välttääkseen lajeista kummallisinta ja vaarallisinta, ihmistä. Talvennapa ei kuitenkaan tue villiintymistä. Silloin pöllökin vaikenee. Villiintymiseen tarvitaan lupaus, jos kohta kuinka pieni sellainen, keväästä.

Talvennavalla ihmisluonto kääntyy sisäänpäin muun luonnon mukana. Jos kesäpäivässä hilpeät ja lämmöstä rentoutuneet äänenalat heijastuvat lempeinä ympäröivästä vehreydestä, keskitalven kuutamon kajossa luontevimpana narskuvat yksinäiset askeleet. Ajatuksissa on vakautta ja ajattomuutta, kylmyyden kirkasta selkeyttä. Talvea. Näin ajastaika - kuten vanha itämerensuomalainen sana kutsuu vuodenkiertoa - hiipii meihin.

Tammikuutamon lainavalossa sädehtii salainen juhannus, vasen keskikesä. Sen huomaaminen ja juhlistaminen on palkitseva askel matkalla sinunkauppoihin vuodenkierron kanssa. Koskaan yö ei ole ollut niin kirkas, teräksinen ja loistokas, kuin Pohjolan uinuessa pimeintään. Taajamien valosaaste on kuin mielen myrkkyä tehdessään talviöistä oranssina vellovaa mönjää. Viisas olisi ihminen, joka laskisi itse pystyttämänsä mitättömyyden verhon kauneuden ja ylevyyden edestä. Kauhu luontoa kohtaan on kauhua todellisuutta kohtaan.

Kivimuurin tuoksuköynnöskuusamat teeskentelvät kuolemaa kätkiessään surkeisiin risusuikeroihinsa huumaavan mausteisen itämaisen tuoksun. Mutta siellä se on, kesän ydinmehu, limittäytyneenä talviyöhön, likeisempänä kuin voisi uskoa.