Uutisoitiin, että Helsinki lopettaa koulujen väliset urheiluskabat. Tilalle tulee kilpailua kännykkäpeleissä.
Aivojen hermoyhteydet kehittyvät nousevalla sukupolvella uudenlaisiksi. Plastisena elimenä aivot mukautuvat ulkomaailman lisääntyvään informaatiosyöttöön. Syntyvästä uudesta ihmistyypistä tiedetään sen verran, että se reagoi nopeasti ja vaihtaa jatkuvasti fokusta. Se leikkaa huomion useaan siivuun lähes samanaikaisesti ja turhautuu impulssivirran suvannoissa. Millainen uusi ihmistyyppi on kehityskaarensa huipulla, sen kertovat vasta tulevat vuosikymmenet. Kännykkäpelit ovat joka tapauksessa sellaista mentaalista ruokaa, jota se haluaa kasvaakseen. Ja urheilukisoja ja kännykkäpelejä yhdistää ainakin kilpailuvietti.
Ainoa urheilukilpailu mihin allekirjoittanut on itse tullut osallistuneeksi oli monen koulun välinen hiihtokisa. Se käytiin joskus 1970-80 -luvun taitteessa Vesalan ja Mellunkylän välisellä soisella ja metsäisellä alueella, johon myöhemmin kohosi kaupunginosa nimeltä Länsimäki. Numerolaput olivat kaulassa ja ilmapiiri vakava kunnian puolueellisen viitan varjossa. Tiedä sitten, miten moiseen tilanteeseen tuli jouduttua, koska kisoihin koottiin liikkujien eliittiä, vauhkon hirven lailla rynnistäviä atleetteja. Verkkaiseen tunnelmointiin jo snadina mieltynyt kertojanne ei muista sijoittumistaan, mutta se oli epäilemättä jostain häntäpäästä.
Muisto hiihtokisasta on huvittava unenkaltaisessa hämäryydessään. Se nousi, kun käteen sattui pari karttaa Helsingin ammoisesta latuverkostosta.
Kartat vievät kauas kännykkäpeleistä. Eri maailmankauteen, aina 1950-luvun jälkipuoliskolle, jolloin Suomessa oli ehkä pari huoneen kokoista tietokonetta. Helsingissä oli kunnon kaupungin tavoin nokista ja rosoista, niin kronikat kertovat, mutta vastapainoksi luksukseen asti luonnonympäristöä. Sen villi kosketuspinta hamusi kaupunkia heti raitiokiskon päässä. Talven tullen säihkyvät ladut avasivat periferian oven. Taianomaisesti ne lennättivät ihmisen halki sankkojen metsien, viehkeiden hakamaiden ja laajojen peltojen. Ylitse upottavien rämeiden, tummakuusisten lähteikköjen ja ruovikkoisten sisälahtien ne veivät - taa kalliojyrkänteiden ja harjujen, horisonttiin.
On syytä huomata, ettei tuolloin ollut olemassa erityisiä ulkoilutieverkostoja, jotka olisivat sulan maan aikana houkutelleet tallustelijoiden suuria joukkoja Stadin tiheäharsoiselle ulkokehälle. Tykkiteiden, kaatopaikkojen, lehmälaumojen, kuralammikoiden ja haulikkoa heiluttavien jyväjemmareiden takana levisi vihreä autenttinen laajuus. Harva sen kunnolla tunsi. Se vaati löytäjältään vihkiymyksen. Talvi myönsi tuon vihkimyksen kollegoitaan helpommin.
Toki talvi kisailutti ihmistä myös keskellä kaupunkia. Posket ovat punaisimmat ja nenät räkäisimmät talvella. Kirjailija Toivo Pekkasen sanoin: "Pohjolan ihminen ei tunne itseään koskaan niin reippaaksi kuin talvella pakkassäillä ulkona liikkuessaan. Talvi on hänen vuodenaikansa, hänen elämänsä oikea kehys. Talvella hänen voimansa ja arvonsa punnitaan."
Katsokaamme karttaa vuodelta 1959. Siitä on kokokuva artikkelin ylälaidassa.
Pasilassa ja Laaksossa huomaamme hiihtomajat, puhumattakaan kaukaisemmista alueista. Mustikkakeittoa ja lieden lämpöä tarjoavien huoltoasemien verkosto on ollut inhimillinen edellytys sille, että ihmisiä on voitu lähettää sokaisevan valkeisiin etäisyyksiin. Pasilan asemalta on ollut varmasti juhlavaa asettua ladulle, joka vei Taivaskallion, Pikkukosken, Viikin ja Paukkulan (Malmin ampumarata) kautta aina etäällä Westerkullan kartanon takana sijainneeseen Leirikallioon (aikoja sitten tyhjiin kadonneeseen lomakylään). Sieltä saattoi palata - jos lumimyrskyiltä ja eksymisiltä selvisi - Mellunkylän, Vartiokylän ja Herttoniemen kautta Kulosaaren kartanolle. Tällöin takana oli noin 32 kilometrin kierros. Jos pimeä ehti yllättää, oli se oikeasti pimeää - ja Linnunradan timanttiharso ja kuutamoiden kylmä palo matkan seuralainen.
Lisää huomioita seuraavissa kuvateksteissä.
Keskuspuisto oli tuolloin nykyistä paljon pulskempi keskiosiltaan. Maunulan hyppyrimäki kummastuttaa kartasta (1959) puuttumisellaan.
Aluehengeltään Helsinki eli kultakauttaan 1950-luvun jälkipuoliskolla. Sen jälkeen kaupungin ilme ja luonne ovat pääpiirteissään degeneroituneet, prosessin ajajana - Waltarin sanoin - "kehityksen sokea pakko". Katsaus menneisiin hiihtomahdollisuuksiin ei hälvennä näkemystä. Lähiluonnon ja muun vapaan tilan jatkuva huvennuttaminen metropoliutopian suihin näyttäytyy entistä kestämättömämpänä heijastuessaan menneisyyden peilipintaa vasten. Se uhraus ei voi mitenkään tuottaa arvoltaan vastaavaa määrää onnellisuutta, kukoistusta ja hyvinvointia.
Aluehengeltään Helsinki eli kultakauttaan 1950-luvun jälkipuoliskolla. Sen jälkeen kaupungin ilme ja luonne ovat pääpiirteissään degeneroituneet, prosessin ajajana - Waltarin sanoin - "kehityksen sokea pakko". Katsaus menneisiin hiihtomahdollisuuksiin ei hälvennä näkemystä. Lähiluonnon ja muun vapaan tilan jatkuva huvennuttaminen metropoliutopian suihin näyttäytyy entistä kestämättömämpänä heijastuessaan menneisyyden peilipintaa vasten. Se uhraus ei voi mitenkään tuottaa arvoltaan vastaavaa määrää onnellisuutta, kukoistusta ja hyvinvointia.
Yhä pääkaupungissa on kuitenkin hienoa, vahvaa ja kannattelevaa ympäristöä. Siivu siellä, siivu täällä. Ne siivut ovat nousseet arvoon arvaamattomaan. Jopa kännykkäpeli voi olla kompassi niiden löytämiseen, jos niin halutaan. Metodistahan on kyse - ja voi sitä, joka tekee siitä itsetarkoituksen.
Helsingin latukartan 1959 kääntöpuolta eli Espoon latukarttaa toivoi lukija näytille. Tässäpä vielä tämä.
Lisää hiihtoaiheista nostalgointia:
Stadin hyndat ennen ja nyt:
VastaaPoistaPukinmäen - tai myöhemmin Pihlajamäen, Maunulan ja Pohjois-Haagan hyppyrimäet torneineen olivat paikoillaan 1980-luvun alkuvuosiin asti, vaikka ei niissä enää juuri järjestyneemmin hypitty 1970-luvullakaan. Samanlaisia pikkumäkiä vielä oli 1970-luvulla myös Puotinharjun-Vartiokylän välissä, Laaksossa, Meilahdessa ja Lauttasaaressa. (Larun mäki oli muita isompi)
VastaaPoistaVartiokylän hiihtomaja on todennäköisesti ns Valtin maja nykyisen Kukkaniityntien pohjoispään länsipuolisella mäellä. Saman mäen länsireunalla oli Vartiokylän hyppyrimäki. Maja on edelleen olemassa.
Kiitokset kommenteista. Olisipa hauska tietää, miksi juuri mäkihyppy kärsi lajina niin suuren suoneniskun Helsingissä (mäkien määrä romahti paristakymmenestä yhteen). Kansahan kuitenkin seurasi innolla lajin televisioituja arvokisoja.
VastaaPoistaMitä tulee Vartiokylän hiihtomajaan, niin kartan merkintä ei tosiaan ole kommentoijan tarkoittaman Kontionmajan kohdalla, vaan pohjoisemmassa. Siinä kohdin on ollut kartan ilmestymisaikana maatila nimeltä Torsäng (jos nimen oikein muistan). Niin sanottu Valtin maja oli puolestaan Naulakallion lähellä Mellunkylässä. Se poltettiin joskus 1980-luvun loppupuoliskolla.
Todella kiehtovia karttoja. Saattaa olla kuitenkin, että esim vuoden 1959 tilanteesta Helsingin latujenmäärä kilometreissä ei ehkä ole sittenkään paljonkaan vähentynyt? Tänä päivänä, jos olisi tarpeeksi lunta stadissa latuja olisi yhteensä noin 200 km. Nykyään Itä-Helsingistä pääsee hiihtämään Vantaajoen vartta pitkin pohjoiseen ja itään. Tuossa 59-kartassa se tapahtui jostakin Maunulan kulmilta, joten kilometrejä tulee nyt lisää Helsingin poikkihiihdossa.
VastaaPoistaKummastuttaa myös kartoissa Herttoniemen harjun ympäristön latujen vähyys, olihan se kuitenkin Helsingin merkittävin hiihtokeskus noihin aikoihin, siellä jopa sauvottiin nuorten Suomen mestaruuksista jossain 1960-luvun taitteessa. Ja tarina kertoo myös kovista talvikisoista siellä, jotka olivat hieman ennen tai jälkeen Salpausselän kisoja.
J Styrman
Kiintoisia huomioita, parahin J.S., kiitokset.
VastaaPoistaNiin, latuja on runsaasti myös nykyisin ja hyvä niin Niinä talvina kun tulee kunnon jäät, on virallisia latuja myös merenjäällä, jotka lisäävät mukavasti verkoston kilometrejä.
Kokemuksellisesti ratkaiseva muutos entiseen verrattuna on, että kaikenlainen teknohäly - johon tässä lasketaan rakennetun ympäristön matto, äänimaisema ja raskaiden liikenneväylien ylitykset ja alitukset - ovat vähentäneet dramaattisesti mahdollisuutta kokea "loppumaton kiito" latuja pitkin etäisyyksiin. Lannistava epävarmuus liittyy myös arvatenkin keleihin. Itsellänikin ovat ladut yhä tämän talven osalta korkkaamatta.
Herttoniemen "mysteeriin" voisi olla selityksenä se, että ehkä sikäläinen latuverkko oli paikallisen urheiluseuran vastuulla ja noihin karttoihin on merkitty vain kaupungin puolesta avattava latu. Tämä veikkauksena.
Kirjoitit, että sinulla on vastaava kartta myös espoosta. Laittaisitko sen, olisi kiinnostava.
VastaaPoistaOlenkin ihmetellyt betonisia tolppia Pohjois-Haagassa Eliel Saarisen tien varressa, mutta nyt löytyi selitys- hyppyrimäen anturat. Kartassa ei ole myöskään Pasilan, eikä Alppilan hyppyrimäkiä, joista on yhä anturat olemassa.
Jep, jalkojen perustat ja hyppyrin kärki ovat usein jääneet todisteiksi kadonneista hyndista. Ja joissain tapauksissa (kuten Kontionmäellä) myös selvästi erottuva alastulorinne.
VastaaPoistaEspoon latukartta on vuoden 1959 Helsingin latukartan kääntöpuolella. Se jäi valokuvaamatta, mutta yritän muistaa korjata asian lähiaikoina.
Muistin väärin Kukkaniityntien pohjoispään viereisellä mäellä olevan majan omistajaseuran; siis sillä samalla, jossa on edelleenkin mm Kehä I:lle näkyvät hyppyrimäen jäänteet. Siellä on edelleen jonkun seuran maja, mutta ei yleisökäytössä. Naulakallion viereisen Valtin majankin toki muistan. Matti Virtanen: Ne Eliel Saarisen tien varressa olevat betonitolpat eivät ole hyppyrinmäen vaan hiihtomajan, alun perin nykyisen Teuvo Pakkalan tien kohdalla olleen ampumaradan paviljongin, perustukset. Pohjois-Haagan hyppyrimäki oli ns Peikonhampaan (Aku Ankasta lainattu nimi) eli Orapihlajatieltä luoteeseen olevan kallioharjanteen koillisreunassa.
VastaaPoista
VastaaPoistaMäkihypyn väheneminen johtui varmaan ainakin osittain välineiden erikoistumisesta; mäkisukset levenivät ja latusukset kapenivat. Toki tosissaan kilpailevilla oli ollut erikoisvälineet jo kauan, mutta 1950-60-luvun leveähköillä yleissuksilla pystyi niin hiihtämään kuin hyppäämään "hupitasolla" ja jos lahjoja ja intoa oli, jatkamaan sitten enemmän tosissaan.
Kiitokset, Harri Kaijansinkko, monista valaisevista tiedoista ja näkemyksistä. Etenkin tuo suksissa tapahtunut muutos on kiintoisa pointti, jota ainakaan itse en ole tullut ajatelleeksi.
VastaaPoistaKukkaniityntien pohjoispään vieressä oleva metsäinen mäki on nimeltään Kontionmäki ja siellä sijaitsee Kontion Maja, jonka omistaa Mellunkylän Kontio. Hiihtomajana se ei enää toimi latuverkoston kadottua, mutta sitä vuokrataan erilaisille käyttäjille. Majan ensimmäinen osa valmistui 1952 ja sitä laajennettiin 1955 juhlasalilla. Kesällä 1974 maja kärsi pyromaanin tuhopoltosta, mutta korjattiin talkoovoimin. Kontionmäestä on ollut tässä blogissa oma artikkelinsa huhtikuussa 2009.
VastaaPoistaVartiokylän hiihtomajana latukarttaan merkitty maja lienee tuo Kontion maja, vaikka se ei aivan paikallaan olekaan. Perustan näkemykseni latukartassakin näkyviin Klamintien ja Herttoniemen satamaradan etelään kääntyvän kaarteen sijaintiin. Molemmat näkyvät esim vuoden 1950 ilmakuvassa, jossa Kehä I ja Myllypuron ja Kontulan tiestö ei vielä näy. V 1964 ilmakuvassa näkyvät jo Kehä I:n ja Myllypuron katuverkon linjaukset http://dev.hel.fi/ilmakuvat/#7/60.217/25.060 ps. Onko Kontio/Kontionmäki "virallinen" karttanimi vai paikallista epävirallista nimistöä, kuten esim Pohjois-Haagan Peikonhammas
Näin on, kyllä sen merkinnän täytyy viitata Kontion Majaan, vaikka onkin satoja metrejä poissa kohdaltaan.
VastaaPoistaKontionmäen nimeä en muista nähneeni millään kartalla, joten kyllä se on epävirallista paikallista nimistöä ja juontaa juurensa urheiluseuran nimeen. Sinänsä kyllä kummma, ettei komealla mäellä ole "alkuperäistä" nimeä.
Löysin noita vanhoja reittimerkkejä, joissa on puuhun maalattu suorakaide, jonka päällä kolmio, viime syksynä Porvoonväylän pohjoispuolelta, Hältingträskin tienoilta pienen, jo hiipuvan polun varresta. Mitenköhän kauas on sitä pitkin päässyt?
VastaaPoistaKiinnostava löytö. Hältingträsk on niin kaukana idässä, että nuo merkit tuskin ovat kuuluneet Helsingin seudun latuverkostoon. Sen sijaan tulee mieleen, että Karhusaaren Kuntokalliosta on hyvin todennäköisesti lähtenyt latuja pohjoiseen Storskogiin eli Sipoonkorpeen, ja nuo merkit olisivat silloin "linjalla".
VastaaPoista