Lumon nappaamat: Stendahlin syndroomasta tarantelismiin ja metsänpeittoon

Kuvassa - joka on eräästä 1920-luvun alun ruotsalaislehdestä - luonnonmuodostelmaa, valtavan luolan jylhää stalagmiittipylvästöä, ei ihailla sen vähemmällä hartaudella kuin vaikuttavaa taidetta upeassa museossa.

Firenze, tammikuu 1817. Eurooppalaisen sivistyneistön pyhiinvaellusta muistuttava Grand Tour -traditio eli vielä vahvana.

Yksi länsimaisen sivilisaation juuria etsivistä kulkumiehistä oli Marie-Henri Beyle. Kukapa tietää, miksi ranskalainen kirjailija oli valinnut itselleen ruotsalaiselta kuulostavan taiteilijanimen Stendahl. Se tiedetään, että hän oli päntännyt kaiken Firenzeä koskevan siinä määrin että osasi kulkea kaupungin kaduilla ilman karttaa. Nähtävyyksiä seilatessaan hän päätti suunnata Santa Crocen kirkkoon. Muun muassa Michelangelo ja Galileo Galilei ovat haudattu tuohon pyhäkköön.

Kirkon kuuluisat taideaarteet tekivät Stendahliin suuren vaikutuksen.

Liian suuren, voimme sanoa. Giotton freskojen äärellä hän sai äkillisen hermostollisen kohtauksen.

Pyörrytyksen vallassa, sydän takoen hän hoippui ulos ja lysähti varjoisalle penkille kokoamaan itseään. Kohtaus oli ollut voimallinen. Hämmentynyt kirjailija dokumentoi kokemuksen päiväkirjaansa.

Stendahl ymmärsi saaneensa yliannoksen mieltä liikuttavista nähtävyyksistä. Subliimi oli vyörynyt aaltona hänen ylitseen. Oli kuin hän olisi saanut yhteyden johonkin mikä oli liian suurta mahtuakseen ymmärrykseen. Luonnonvoimaisen suuri kauneus oli vapauttanut hurmoksen, joka aiheutti ruumiin heikossa astiassa psykosomaattista oireilua.

Ilmiö tultiin sittemmin tuntemaan Stendahlin syndroomana.

Niin sen nimesi 1979 italialaispsykiatri Graziella Magherini hoidettuaan yli sataa vastaavaa tapausta Firenzessä vierailevien matkailijoiden parissa. Näiden oireet toistivat samaa kaavaa: taiteen kokeminen huippasi ja vei jalat alta, muunsi mielen, nostatti toisinaan jopa hallusinaatioita. Osa turisteista tarvitsi oireiluunsa lyhytkestoista psykiatrista hoitoa, mutta sinällään syndrooma osoittautui vaarattomaksi ja itsekseen väistyväksi.

Stendahlin syndrooman suurin riskiryhmä on 25-40 -vuotiaat naiset. Siinä voidaan nähdä hysterian piirteitä, mutta se yltää korkeammalle; ekstaattisuuteen. Vertailukohtaa se hakee tarantismista. Sekin on - sattumaa tai ei - Italiassa tunnetuksi tehty ilmiö.

"Italia on kaunis maa, siellä pitää Hyvä Jumala huolen kaikesta, siellä tarvitsee vain maata auringonpaisteessa selällään, siellä kasvavat rusinat suuhun, ja jos ketä puree taranteli, niin tanssii hän tavattoman ketterästi, vaikkei ennestään osaisi ollenkaan tanssia."

Näin suitsutti vaeltajan - Vandervogelin - elämäntapaa harjoittanut vapaaherra Jospeph von Eichendorff 1826 julkaistussa proosateoksessa Tyhjäntoimittajan elämästä. Tarantelismi oli tuolloin hyvin tunnettu ilmiö. Tarantelismin satunnaisia tapauksia kirjattu vielä 1980-luvulla, mutta ilmiö eli huippuaikojaan vuosisatoja aiemmin.

Kyseessä on äkillinen tanssikohtaus, jonka perinteisesti on uskottu johtuvan taranteli-hämähäkin puremasta. Mitä ilmeisimmin hämähäkin myrkyllä ei ole kemiallisesti mitään tekemistä kohtauksen kanssa. Jotain psykosomaattista kuitenkin tapahtuu ihmisessä, joka saa - tai luulee saaneensa - tarantelin pureman. On kuin kesytön universaali taustakohina löytäisi pienen aukon, jonka kautta se pääsee ihmiseen ja täyttää tämän. Pääsärky, kouristukset, vapina, pyörtyily ja näkyjen näkeminen kuuluvat oireisiin, mutta ennen kaikkea pakonomainen hurja tanssiminen, joka jatkuu uupumukseen. Ilmiö on sidoksissa kesään. Kuumuuden on sanottu aktivoivan kohtauksia vuosiakin pureman jälkeen.

Niin kuin Stendahlin syndrooma, myös tarantelismi on kaapannut valtaansa helpommin naisia kuin miehiä. (Sivumennen mainittuna: sama päti Euroopassa keskiajalla ja uuden ajan alussa esiintyneeseen mystis-epideemiseen tanssimaniaan, niin sanottuun Pyhän Vituksen tanssiin, jonka pyörteissä tuhatpäisetkin joukot tanssivat itsensä romahdukseen saakka.)

Varmana voinee pitää, ettei mikään pikkusievyys, puolivillaisuus tai heppoisuus voi laukaista spontaania haltioitumista. Sen itämisalustan on oltava alkumeren väkevä. Voidaan myös olettaa, että vastaavia tahattoman ekstaasin muotoja on esiintynyt kaikkina aikoina - ja kulttuurin piirin lisäksi erilaisissa luonnonympäristöissä, joissa lukemattomat ihmiset ovat kokeneet ja edelleen kokevat jotain itseään sanoinkuvaamattoman voimallisesti puhuttelevaa. Oma lukunsa, johon emme nyt puutu, ovat tietenkin alkuperäiskansojen shamaanit, jotka hankkiutuvat tarkoituksellisesti transsiin.

Liekö Stendahlin syndroomassa pohjimmiltaan kyse samasta asiasta kuin metsänpeitossa?

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2012/10/metsanpeitossa-siis-missa.html