Haaskuun goljatteja: Puntarikosken ja Kimolan uittokanavat

Pihtileuat seisovat, suvi havisee.

Fossiilisten polttoaineiden räjähdyksenomainen yltäkylläisyys on pyörittänyt maailmaamme muutaman perättäisen ihmisiän. Kyllin kauan, että tuo silmänräpähdys tuntuu jo ainaisuudelta. Olemme voineet viuhtoa ympäriinsä kulloisenkin kuningasajatuksen mukaan, seurata mielihaluja ajokoiran vimmalla ja todella muuttaa merkittävästi planeettaa.

Halpa energia ei ole rohkaissut suunnitteluun, sitoutumiseen tai pitkänäköisyyteen. Pikemminkin tuntuu olleen niin päin, että fossiiliset ovat vieneet meidän vikistessä.

Rohmuamisen ja kulutuksen sykli on kiihtynyt niin nopeaksi, että se on rikkonut kirjoittamattoman soveliaisuuden. Rikoksentekijää kalvava tunne on painettu syrjään. Mutta siellä se on, katso sisällesi. Ja ulos: kituliaisiin rämeisiin, jotka käännettiin ylösalaisin miljoonia vuosia sitten eläneiden planktonien voimalla; kerrostalojen ja liikenneramppien mattoon, jota kollektiivinen paisumuksemme ja levottomuutemme edellyttää; hammastahnan hintaisten massalentojen pyörryttäviin jonoihin; metsäautoteiden eksyttävään hiussuonistoon peruskartalla; kiinalaisen katinkullan kimallukseen lähimmässä tarjoushallissa.

Kulutuksen väistämättömänä vastaparina pois heittämisen, hylkäämisen kehä on kiihtynyt ihmiskunnan historiassa ennen näkemättömään vauhtiin ja mittakaavaan. Jos uusi käyttöesine päätyy jätteeksi keskimäärin muutamassa vuodessa, on odotettavissa oleva elinikä jättimäisiä luonnonvararesursseja vaativilla laitoksilla pääsääntöisesti muutama vuosikymmen.

Tässä kuvamatkassa palataan viime kesään, auringon ja veden läheisyyteen. Käymme kahdella kauniilla uittokanavalla: Pohjois-Kymenlaakson Kimolan kanavalla ja Pohjois-Karjalan Puntarikosken kanavalla. Niissä molemmissa näemme mahtavat rakennelmat, joiden ohitse aika ajoi pian. Jäljelle jäivät nippunosturien luurankosormet. Ja linnunlaulu, joka oli paikalla jo ennen niitä.

Konnijärven ja Pyhäjärven yhdistävä Kimolan kanava on seitsemän kilometriä pitkä. Sen rakentamisella lyhennettiin uittomatkaa Päijänteeltä Kymijoen varren tuotantolaitoksiin vajaa 30 kilometriä. Tukeilla oli hoppu, valtio tuki kehitystä.

Vesistöjen välisen vedenpinnan korkeuseron tasaamiseksi tehtiin 12 metriä korkea pato. Ja nosturi siirtämään tukit sen yli.

Tie- ja vesirakennushallituksen tilaama luomus valmistui 1962-66 ja kaikki oli valmista tukinuitolle 1969. Uitto päättyi vuosituhannen taitteessa.

Nostureissa on valtavan teknohyönteisen fiilistä.

Vanhalla löhiöostarilla arvovaltaisen pankin entinen liiketila voi saada uusiokäytön kirpputorina. Mitä uusiokäyttöä on seisautetulla kanavalla, jonka läpi edes veneliikenne ei ole mahdollinen? Sen luona mainitaan järjestettävän onkikilpailuja.

Nostokapasiteettia piisasi tässä ammattiylpeydellä valmistetussa laitteessa.

Vaikka tarra hapertuu ja häilyy pois, on rakennelmaa hallinnoiva uittoyhdistys yhä hengissä. Se sanoo sulkeneensa kanavan toistaiseksi. Viitisentoista vuotta kestänyt toistaisuus on jäänyt soimaan ilmaan kuin urkuaarian viimeinen sointu katedraalin korkeuksiin.

Konehuoneen vaijereita.

Konsulttiyhtiö Pöyry on suositellut runsaan kahdeksan miljoonan euron hanketta, jossa kanava muutettaisiin matkailuliikennettä palvelemaan. Sillä piristettäisiin - niin on perusteltu - muun muassa rantarakentamista. Nyt mökkiläisten veneet kohtaavat padolla umpikujan.

Kopista on voinut tarkkailla tukkien heivausta alavirtaan.

Maantien alittava tunneli.

Toimettomuuden komeutta.

Aina niin armelias ruoste.

Sähkökaappi on kelvannut linnunpesäksi.

Hylätty tielinjaus kanavan kupeella.

Kanavanäkymä idän suuntaan.

Tukkijuna Heinolan sillalla. Selitys kanavan hylkäämiselle?

Olemme siirtyneet Puntarikoskelle.

Höytiäinen on iso, yhä 280 neliökilometriä laaja järvi. Ammoin 1800-luvulla paikalliset isännät keksivät, että suurta järveä sopisi laskea jotta saataisiin lisää heinämaita karjataloudelle. Höytiäisen kanavaa alettiin kaivaa 1854. Viisi vuotta heiluivat lapiot, kunnes eräänä elokuisena päivänä järvi murtautui hallitsemattomasti keskeneräisen kanavaan. Parin viikon raamatullinen vuoksi laantui vasta, kun itselleen tietä syönyt virtaus iski hampaansa massiiviseen kalliokynnykseen. Järven pinta putosi melkein kymmenen metriä.

Puntarikosken voimalan uittoränni nippunostureineen valmistui 1958. Toiminta lakkasi 1976.

Mykistävää kalustoa.

Allas oli noin metriä vaille piripintaan täynnä, toisin sanoen Höytiäisen pinnankorkeuden mukaisesti.

Käsisaippuasäiliön tyyliä.

Konehuone.

Kanavan viehkeyttä.

Valmetin Rautapohjan tehtaalta tämäkin, tosin nostovoimaa "vain" 17 tonnia.

"Modern and modest", 1950-luvun pelkistetyn tyylikästä asiallisuutta.

Näkymä padon suuntaan.

Puntarikosken alue on muuttunut sitten 1970-luvun. Kyläyhdistyksen mukaan talot ovat nyt puun sijaan usein tiilestä, pellot metsitetty ja maatalouseläimet vaihtuneet lemmikeiksi. Lienee niin, että uittokanava nippurinostureineen on punaposkisemman ja habamman maailman jäänne.

Rooman valtakunnan akveduktit toimivat tuhat vuotta ja niitä on yhä voitu ottaa kunnostamalla käyttöön. Millaisia ovat oman aikamme elinkaaret? Kuinka pitkälle näemme? Voiko mitään valmistaa edes viisikymmenesosalla siitä perspektiivistä, mikä länsimaisella sivilisaatiolla oli ihanteiden täyttämässä nuoruudessaan?