Paikkojen merkittävyydestä, vaikuttavuudesta ja vaalittavuudesta

Paikoista viehtynyt poppoo on löytänyt Vanhankaupungin Kellomäeltä Kustaa II Aadolfin ja Helsingin maapäivien 1616 muistokiven. Vanhakaupunki - entinen keskus - on aluehengeltään suhteellisen perifeerinen laikku kantakaupungin ulkolaidalla.

Kotikaupunkipolut täyttävät kymmenen vuotta. Tämän kunnianarvoisen asiantilan johdosta pidettiin tänään 1.4.2014 Helsingin Annalassa juhlaseminaari teemalla "Ihmisen ja paikan suhde". Allekirjoittanut oli mukana ja piti lyhyen esitelmän, jonka toistaminen palvellee tätäkin areenaa.

----

Hyvät naiset ja herrat, olen kiitollinen Pauli Salorannalle tämän tilaisuuden järjestämisestä ja kaikille teille läsnäolosta. Esitelmäni aikana tahdon tuoda esiin kolmea asiaa:

Paikoilla on merkitystä.

Erilaiset paikat vaikuttavat meihin eri tavoin.

Suhdetta paikkoihin voi ja kannattaa vaalia.

Palataan ajassa taaksepäin, Helsingin Vartiokylään 1970-luvun puoliväliin. Pikkupojan silmät olivat suuret kuin teelautaiset, kun hän tuijotti sitä mahtavaa ilmestystä. Vaikuttava lautarötiskö kaartui taivaaseen. Se oli uhkaava, sen varoitettiin olevan laho ja hengenvaarallinen; sinne ei saanut missään nimessä kiivetä. Sen laudat olivat auringon uurtamat ja sen edessä avautui kuin kunniamattona korkealta nähty maisema. Kyseessä oli Kontionmäen vanha hyppyrimäki, joka pian purettiin. Myöhemmin tajuisin, että olin kokenut hyndan äärellä ylevän tunnetta: eräänlaista ihanaa kauhua ja jalostavaa nöyrtymistä.

Koko Kontionmäki kiinnosti: siellä riitti leikittäväksi juoksuhautoja, joihin liittyi ihmeellisiä kiinalaishuhuja. Hiihtoseuran maja, ilmahälytyssireeni ja kallioon louhitut lukitut luolat kiehtoivat kaikki. Olipa eräällä vaikeapääsyisellä hiekkatörmällä salainen paratiisi. Siellä vietettiin äidin kanssa kesäpiknikkejä ja kerättiin maailman makeimpia ahomansikoita.

Olin löytänyt siis konkreettisesti mansikkapaikan. Tällaiset lapsuuden paikat, kotiseudun kasvot, piirtyvät loppuiäksi ihmismieleen, kuten Eino Leinokin on todennut.

Nuorena maantieteen opiskelijana perustin uuden psykomaantieteellisen koulukunnan, esoteerisen maantieteen. Siitä syntyi 1994 myös graduni. Kreikan kielen sana ”eso” tarkoittaa sisällä, sisäpuolta, ja juuri siitä on kyse: miten alueet ja paikat koetaan mielen tasolla – ja miten sisäinen tilamme toisaalta heijastuu ulos, luomaamme ympäristöön.

Maantieteessä on puitu paljon keskuksen ja periferian usein problemaattista suhdetta. Vallitseva yhteiskunnallinen arvottaminen ja sen instrumentti aluesuunnittelu ei yleensä tunnusta perifeerisiä elementtejä keskuselementtien kanssa tasa-arvoiseksi, vaan pyrkii brutaalistikin muuttamaan periferiaa keskuksen kaltaiseksi. Tämä on traagista, sillä keskus ja periferia ovat omine luonteenpiirteineen yhtä oleellisia osia elinvoimaista aluejärjestelmää kuin pariston plus- ja miinusnavat.

Jos puhumme päivän teeman mukaisesti kaupunkitasosta, niin periferiaa ovat erilaiset vähemmän jäsentyneet paikat, kuten joutomaat, aktiivisen hyötyfunktion ulkopuolelle jääneet rakennetut reliikit, kuten vaikkapa se historiallinen hynda ja toisaalta luonto, kuten saaristomme ja metsämme.

Miten perifeeriset paikat sitten vaikuttavat meihin?

Koska ne ovat vähemmän valmiiksi pureskeltuja ja standardisoituja, niihin liittyy vapauden tunne. Muistan kuinka Viikissä fillarilla päästyäni katulamppujen alta pimeälle polkuosuudelle, halusin spontaanisti laulaa, kun taas valaistuna kuuluin kontrollin ja tietyn käyttäytymiskoodin piiriin ja vaikenin. Perifeerinen paikka tai elementti on luontainen tarinanjuuri, sillä sen luonteena on salaperäisyys, kätköisyys, kiireettömyys, sallivuus ja tilapäisyys. Tässä mieleeni tulee ensimmäinen autiotaloretkeni Vartiokylän Peilitien päässä olleeseen autiotaloon alakoululaisena. Eletty elämä kenkineen ja laukkuineen sai mielikuvituksen liikkeelle. Jotain pelottavaakin nousi.

Myöhemmin olen ajatellut, että kammoamme määrittämättömissä paikoissa ennen kaikkea oman piilotajuntamme syövereitä. ”Mene paikkoihin, jotka pelottavat sinua”, kehottaa buddhalaisnunna Pema Chödrön. Fyysisessä todellisuudessa sijaitsevan epämukavuusalueen maistelusta voi pilkahtaa odottamattomia oivalluksia, henkilökohtaista kasvua.

Myös luovuus kumpuaa perifeerisistä paikoista, sillä luovuus tarvitsee ympärilleen tilaa sekä sytykkeitä tulkinnoille. Kuvataiteilija Jussi Kivi on esimerkki kaupunkiperiferian ammentajasta; hän osallistuu parhaillaan Helsinki Photograpy Biennal -näyttelyyn valokuvilla, piirroksilla ja kartoilla, jotka ovat Laajasalon kadonneen öljysataman alueelta. Sataman purkamista seuraava ja uudisasuinalueen rakentamista edeltävä epäpaikka on hänelle Terra Incognita eikä hän eroa entisaikain löytöretkeilijöistä omistautuneisuudessaan. Keskellä pääkaupunkiamme voi olla laaja alue, jonka maastossa törröttää merkillisiä jäänteitä menneisyydestä ja jonka pinnanmuodoista ei ole ainuttakaan karttaa.

Aluejärjestelmän vaa’assa on tietysti keskuksella paikkansa. Keskusalueen vilkkaus, näkyvyys, valta, kontrolli, teknis-taloudellinen hyödyllisyys ja tehokas maankäyttö ovat ominaisuuksia, jotka antavat kulkijalle tunteen suunnasta, selkeydestä, rationaalisuudesta, määrätietoisuudesta ja vauhdista. Ne ovat erittäin hyviä asioita, kunhan ne eivät hallitse yksinvaltiaina ihmistä – tai hänen ympäristöään.

Meidän kannattaa tiedostaa, että ympäristö vaikuttaa ihmiseen. Esimerkiksi luonnon monimuotoisuuden on tutkitusti havaittu lisäävän psyykkistä hyvinvointia. Toisaalta ihmiskokoisen mittakaavan ylittäminen rakentamisessa tuottaa kaupunkiympäristöä, jossa kodinomaisuuden sijasta tunnetaan ei-kenenkään-maan kolkkoutta, vaikeutta sitouta paikkaan tai tuntea siitä vastuuta.

Kun vaalimme suhdettamme paikkoihin, alamme luontaisesti myös haluta, tuottaa ja sallia parempia paikkoja. Uutta voi havaita kotikaupungissaan yksinkertaisesti valitsemalla joskus muun kuin rutiinireittinsä. Tällainen lisää konkreettisesti hermoyhteyksiä aivoissamme. Eläinten parissa sellainen yksilö menestyy, joka on valmis kohtaamaan uusia paikkoja. Myös kyky katsoa tuttua paikkaa entistä syvemmin on avaintekijä. Tässä hyödymme suuresti oppaasta, joka saa mykän kivipinnan puhumaan ja ikkunat aukenemaan vuosisatojen ja -tuhansienkin päähän. Mieleen nousevat Kotikaupunkipolut, joissa niin keskus- kuin periferiaelementit saavat kunnioittavan käsittelyn ja ryhtyvät jopa kasvamaan ihmiselle juuriksi.

Siteerataan seuraavaksi maantieteilijä Reino Kalliolaa, jolla oli taiteilijan tarkkanäköisyys ja rakastajan suurisydämisyys suhteessa ympäristöön.

”Miksi maisema, joka toisen henkilön jättää kylmäksi, saa jonkun toisen suuresti innostumaan, jopa haltioitumaan? Siksi, että edellisellä ei ole siihen mitään henkistä suhdetta, ei mitään muistoja siitä, ei tietoja sen piirteistä ja erikoisuuksista, kun taas toinen juuri näiden seikkojen avulla saa heti mielikuvituksensa liikkeelle ja kykenee nopeasti omaksumaan ja sulattamaan näkemäänsä.”

Jokainen paikka voi olla kuningas valepuvussa. Tällaisen ulkoisen kuninkaan tunnistaminen merkitsee, että olemme samalla yhteydessä johonkin majesteetilliseen itsessämme. Kun kreikkalaiset antoivat ammoin nimen maailmalle, oli tuo nimi kosmos. Sana tarkoittaa kauneutta. Onko maailma kaunis? On se.

Kiitokset teille arvoisa kuulijakunta, ja kiitokset sekä onnittelut kymmenvuotiaille Kotikaupunkipoluille. Olette tehneet työtä, jolla on merkitys. Se vie eteenpäin, jopa perille. Niinhän polut tekevät.

----

Kotikaupunkipolut ovat karttamuodossa toteutettuja kotiseutureittejä, jotka esittelevät monipuolisella tavalla kohdealueensa ja pyrkivät tätä kautta juurruttamaan niin uutta kuin vanhaa asukkia. Niitä on toteutettu pääkaupunkiseudulle - etenkin Helsingin kaupunginosiin - kaikkiaan jo 55 kappaletta. Idean isä on toimittaja, kaupunkiopas Pauli Saloranta, joka on myös vetänyt ja avustanut polkujen synnyn yhdessä kaupunginosayhdistysten kanssa.