Pienet suuret keskuudessamme: tribuutti ötököille

Eräänä pysähtyneenä heinäkuisena iltapäivänä parittelivat apollot Häxbergetillä.

Takatalvi palautti hämmästyttävän etuajassa edenneen kevään takaisin "normaaliin päiväjärjestykseen". Vaellamme parhaillaan sillä syrjällä vuoodenkiertoa, jossa on vierähtänyt mahdollisimman kauan edellisestä kasvukaudesta. Kaipuu vihreään on kertynyt huippuunsa. Kontrasti on pian yltyvä äärimmilleen, kun ankean harmaata ja pölyistä huhtikuuta - jonka elottomuutta säälimätön valon määrä vain korostaa - seuraa toukokuun mukanaan tuoma ryöpsähdys virheetöntä, puhdasta, heleää ja mehukasta vehreyttä.

Kasvit ja linnut ovat näkyvin osa kevättä, mutta luonnon aina yhtä ihmeellisen uudestisyntymän sanansaattajiin lukeutuvat luonnollisesti myös hyönteiset ja hämähäkkieläimet. Selkärangattomien ensimmäiset edustajat - nokkos- ja sitruunaperhoset, kekomuurahaiset ja seitsenpistepirkot - ovat jo tämän kevään osalta näyttäytyneet. Tässä kuvakatsauksessa menemme kiehtovia, koreita ja kauniita ötököitä vastaan. Kuvat ovat vuosien varrelta ja osan niistä olemme julkistaneet ennenkin.

Kevät on yhtä huumaa kekomuurahaisille, jotka hilpeänä mattona vyöryvät huhtikuiselle hangelle.

Halonhakkuun keskeyttää klapia pitkin paineleva valeskorpioni. Kuluvana vuonna ilmestyy lukkien ja valeskorpioinien määritysopas. Sen ilmestyminen on osa Puutteellisten tunnettujen ja uhanalaisten metsälajien tutkimusohjelmaa eli tuttavallisemmin Puttea. Krapumaiset sakset tanassa lyllertäviä valeskorpioneja Suomessa ainakin 16 lajia.

Liuskayökkönen on tavanomainen aikuistalvehtija maakellareissa ja bunkkereissa. Epätavallinen on sen sijaan tällainen röykkiö liuskayökkösiä. Jostain syystä langalla on mukava goisia. Liuskayökkönen tekee kerralla selvää myytistä, että perhoset eläisivät yhden päivän; sen aikuisvaihe kestää jopa yli vuoden.

Bunkkeriasukas Harparskogin betonikorsussa.

Sinisilmäkiitäjä - nimiuudistuksen jälkeen tylsästi vain silmäkiitäjä - on tässä päivälevolla lehmuksenoksalla Sipoossa. Yöllä luonnossamme pörrää paljon eksoottisemman oloisia otuksia kuin tulemme yleensä tiedostaneeksi.

Toinen sinisilmä on pannut paremmaksi ja lepää tiibetiläisellä rukouslipulla. Perhosen "silmät" ovat piilossa sen alasiivissä; jos lintu härnää otusta, se räväyttää esiin tuijotuksensa, jolla on tarkoitus säikäyttää.

Niittyhopeatäplän kohtaa usein keskikesän niityllä.

Sirppisiipi huilailee aamusateen jälkeen heinikossa.

Ärhäkkä joukkue tunturimaastossa. Ampiaiset ovat tehneet pesänsä pudonneen Junkers 88 -syöksypommittajan kappaleeseen Kilpisjärvellä.

Keisarinviitta paistattelee päivää loppukesällä Sipoonkorvessa.

Joskus kiehtovinta on se mitä ei näe. Suppilomaiset muodostelmat hiekassa ovat muurahaisleijonan laatimia ansakuoppia. Peto pihtikitoineen odottaa suppilon pohjalla juuri ja juuri näkymättömissä. Kun jokin onneton muurahainen sortuu suppiloon ja alkaa hapuilla sen seinämiä, iskee leijonan kita suppilon pohjasta. Räpiköivä uhri vetäistään aliseen ja tuossa tuokiossa suppilossa näyttää vallitsevan taas täysi rauha. Pyyntikuoppansa leijona tekee kaivautumalla perä edellä hiekkaan ja heittelemällä etujaloillaan hiekanjyviä.

Vana kertoo salaperäisen muurhaisleijonan siirtymätaipaleesta, jota ehkä vain saaristokuutamo todisti.

Lehtohepokatti on yksi Suomen kolmesta suuresta hepokattilajista.

Ristilukin kotina on usein mänty.

Rämeiden armoton lihansyöjäkihokki on kaapannut liian huolettomana liikuksineen kärpäsen kuolonsyleilyynsä.

Mäkimeirami eli oregano on levinnyt Italian alueelta lähes koko Eurooppaan, kuten sen maustama pizzakin. Sitä arvostaa myös kimalainen Örön kesäpäivässä.

Lisää bunkkeriporukkaa. Kiiltomittareita ja liuskayökkönen.

Jonkun kehrääjän toukka rouskutti lehteä Janakkalassa.

Lehväluteet keskittyinenä elämänsä tärkeimpään hetkeen. Suomessa on ainakin 500 ludelajia, joten vähäinen ei ole tämäkään klaani.

160-wattinen sekavalolamppu on tapa tutustua valolle tulevien yöperhosten suureen perheeseen.

Korea yöllinen kävijä housunlahkeella on horsmakiitäjä. Kiitäjät ovat kolibrimaisia lentotaitureita, jotka imevät mettä laskeutumatta kukalle.

Kehrääjä lakanalla.

Tämä ohdakeperhonen on niin hyväkuntoinen, että se on Suomessa kasvanutta kesäsukupolvea. Alkukesästä ja muulloinkin saapuu hailakampia yksilöitä, jotka ovat lentäneet lajin lähimmältä tukialueelta Pohjois-Afrikasta. Laji ei pysty talvehtimaan juurikaan Euroopassa, mutta se saattaa olla maailman laajimmin esiintyvä päiväperhoslaji puuttuessaan vain Etelä-Amerikasta ja Etelämantereelta.

Kehrääjiin kuuluva heinähukka toukkana. Olennon karvoitus tiedetään aseeksi, sen väkäset saavat ihon kihelmöimään ja epäilemättä se on linnullekin inhotus.

Tunturikirjosiipi esiintyy Suomessa vain Käsivarren alueella. Se lentää nopeasti ja mutkitellen maanpinnan tuntumassa ja on vaikea nähdä muutoin kuin kukalle laskeutuneena.

Laikkumittarin tapaa useinmiten tuomea kasvavilta paikoilta.

Pääkallokiitäjä täytyi kuvata Oulun yliopiston kokoelmayksilönä, sillä tällaisen näkeminen Suomen luonnossa vaatii lähes mahdotonta tsägää.

Pääkallokiitäjä vaeltaa joskus pohjoiseen Välimereltä, mutta on sielläkin 1950-luvusta lähtien huomattavasti harvinaistunut; ilmeisesti toukkansa pääravintokasvin perunan myrkyttämisen vuoksi. Pääkallokiitäjä on yksi niistä har­voista perho­sis­ta, jotka pystyvät ääntelemään. Se osaa kirkua - muovimaisesti ja kovaa. Pääkallokiitäjän tieteellinen nimi Acheron­tia atro­pos on johdettu Akhe­ro­nis­ta, joka kreikkalaisten myyteissä oli Tuonelan virroista vii­mei­nen, tuskan joki, ja Atro­pos-kohtalonjumalattaresta, jonka tehtävänä oli kat­kaista elämänlanka kuoleman koittaessa. Ihmiset ovat projisoineet pääkallokiitäjään historian saatossa läjittäin pelkoa ja lajin kerrotaan kantavan itsensä paavin langettamaa kirkonkirousta. Kauhua tuottivat varsinkin pääkallokiitäjän massavaellukset mustan surman ajan Euroopassa. Maineestaan autuaan tietämätön otus vain haaveili hunajasta. Se on erikoistunut tunkeutumaan herkkunsa perässä mehiläispesiin. Se harhauttaa ääntelyin ja kemiallisin signaalein mehiläiset luulemaan, että se on pesän omaa väkeä. Aina hämäys ei mene läpi ja tarhuri löytää pesästä kellistyneen jätin.

Sovussa tankkausta syyskuisen Vallisaaren linnakekedolla.

Karttaperhosen loppukesän sukupolvi on kuvan kaltainen, mutta alkukesän sukupolvi ulkonäöltään tyystin erilainen, kirkkaasti oranssinpuhuva. Karttaperhonen oli vain muutaman kerran Suomesta tavattu superharvinaisuus vuoteen 1999, jolloin se teki idästä onnistuneen vaelluksen ja valloitti maastamme pysyvän jalansijan. Tämä yksilö nautti mettä Helsingin Vartiosaaressa.

Neitoperhosen siipien alapintojen mustuus muodostaa suuren kontrastin sen värikkäälle kauneudelle. Laji lukeutuu aikuisena talvehtiviin ja on tässä hakeutunut bunkkerin seinäkoloon. Tulokaslaji sai vakinaisen jalansijan Suomesta ensimmäisten onnistuneiden talvehtimisten myötä 1970-luvulla.

Kovakuoriaisen edessä avautuu suuri maailma: se on kuvattu Saaristomeren ulkolaidalla Öröllä.

Örön rannoilta myös tämä iso hämähäkki.

Muhkea keko on vaara-Kainuusta, Paljakalta. Muurhaisten yhteispeli, jossa yhteiskunnan etu asettuu yksilön edelle, on kiehtonut ihmistä pitkään. Ääriesimerkki muurahaisyksilön uhrautuvaisuudesta on trooppisiin hevosmuurahaisiin kuuluva Camponotus saundersi. Se puolustaa pesää kirjaimellisesti räjäyttämällä itsensä, jolloin sen ruumiin myrkkyvarasto räiskyy tunkeutujan ylle.

Kuoriainen kuin koru.

Samaa sukua jaakonvillakolla.

Hirvensalmella uittorakenteen alla on käynnissä pieni kokous.

Orapihjalaperhoset (nykynimeltään: pihjalaperhonen) nautiskelevat suoloja kosteasta hiekasta. Joillekin perhosille - ainakin haapaperhoselle - virtsa hiekassa on jymylöytö. Kaikkein tyypillisintä on silti perhosten persous makealle ja alkoholille. Tosin huomattavan moni perhoslaji ei syö aikuisena mitään, koska niillä on surkastunut imukärsä tai se puuttuu tyystin.

Hämähäkin seittikudelma on aina yhtä hämmästyttävä luomus.

Sinisiivet ovat pieni ritaristo kesän linnassa. Kuvan laji ilmeisesti paatsamasinisiipi.

Matarakiitäjän lihava toukka on näyttävä ilmestys. Myös itse perhonen on todella sähäkkä otus.

Pikkuapollo hengaili heinällä Häntälän notkoilla. Yhdessä isoapollon kanssa siitä tuli Suomen ensimmäinen rauhoitettu hyönteinen 1976.

Aikamme vyöryttää entistä keinotekoisempia virikkeitä. Huumaavaan ärsyketulvaan on houkuttavan helppo heittäytyä, antaa sen viedä. Viihdymme, varmasti. Uuvumme, luultavasti. Mutta mitä tuleekaan, säilyy ulkoinen todellisuus eikä ihmisen kannata sulkea silmiään ympäröivän elämän lajikirjolta, ei rajata pienimpiäkään olentoja kiinnostuksena tai arvostuksena ulkopuolelle. Luonnoltaan monimuotoisen ympäristön myönteisestä vaikutuksesta ihmisen psyykkiselle hyvinvoinnille ja fyysiselle terveydelle on viitteitä tutkimuksissa. Eliökunta on elämän itsensä kokonaistaideteos. Se on samanaikaisesti koekenttä ja täydellisyys. Ihmettelijälle, ihastelijalle ja tuntijalle se on milloinkaan loppuun ammentumaton lähde.

Kasvimaantieteen professori Reino Kalliola (1909-1982) on merkittäviä innoittajiamme, mitä tulee tapaan nähdä ja kokea luontoa. Tässä kehottaa meitä katsomaan pienien ja hiljaisten piiriin, katsomaan alas, löytämään uuden maailman suoraan edestämme.

"Tätä merkillistä pienoismaailmaa ei tarvitse lähteä etsimään kaukaa. Se alkaa heti piharuohikosta, puutarhasta, lähimmältä niityltä, metsäreunasta. Pikkulapsina me olimme itse lähellä tätä maailmaa, me elimme siinä: ryömimme ruohikossa ja kurkistelimme kivien alle, ihastelimme kissankelloja ja lennätimme leppäkerttuja. Aikaihmisiksi vartuttuamme me ylenimme uusiin suuriin maailmoihin ja unohdimme vähitellen lapsuutemme kauniin mikrokosmoksen. Mutta tämä ihmeellinen pienoismaailma on edelleenkin olemassa. Sen saavuttaaksemme meidän tarvitsee vain nöyrtyä ja kumartua maahan, oppia katselemaan luontoa maan tasalta. Kun ruohot ja kukat piirtyvät suven poutataivasta vastaan ja sananjalka muodostaa korkeata metsää marjanvarpujen yläpuolella, kun perhoset tanssivat ympärillämme ja kovakuoriaiset kiipeävät ylitsemme, aukeavat silmämme ja ymmärrämme yhtäkkiä, minkä rikkaan ja kauniin aarteen olimme menettäneet ja nyt jälleen löytäneet. Sitä katsellessa voimme tuokioksi unohtaa oman itsemme, kuluttavat huolemme ja murheemme."

Täällä mietimme luonnontuntemuksen palkitsevuutta (ja kuulemme myös toisen Kalliola-sitaatin):
http://www.luonnontie.fi/kestava-rakkaus-edellyttaa-aina-kohteensa-tuntemista/