Teräsmajesteetti, joka syrjäytettiin: Koverhar

Sulasta kuonasta ei ole enää vaaraa. Masuuni on jäähtynyt.

Hangon itänurkalla Suomenlahden talviviimassa seisoo jättiläinen. Pronssisessa sotisovassaan se on mahtava, suorastaan ylevä ilmestys. Kuitenkin se on ruumis, luuranko, jonka sisältä henki on lentänyt pois. Vain tuuli elää siinä, soittaa sitä urkuinaan.

Paljon inhimillistä kärsimystä koitui, kun hollantilaiskonserni FNSteel julisti Koverharin terästehtaan konkurssiin lyhyen omistuksen jälkeen kesällä 2012. Oli heinäkuu ja kuuma ilmanala väreili rannikolla, mutta työntekijöistä sulkemispäätös tuntui epäilemättä niskaan kaadetulta saavilliselta jäämurskaa. Tehtaan laitteistoa oltiin parhaillaan uudistamassa miljoonien investoinnein. Uutinen tehtaan pikaisesta alasajosta tuli juuri viikonlopuksi; Tammisaaren sairaalan psykiatrinen osasto ei ollut varautunut akuuttipäivystyksen ruuhkaan. Alitoimijat mukaan luettuna puolen tuhatta ihmistä putosi samaan tyhjyyteen kuin kohtalontoverinsa monella muulla tehdaspaikkakunnalla, joita maailmantalouden ailahteluiden häntä oli pyyhkäissyt.

Sittemmin ilmeni, että poliisi epäili kymmentä konsernin johtajaa talousrikoksista. Hollantilaisiin emoyhtiöihin arveltiin siirretyn miljoonien eurojen edestä omaisuutta; piiloon konkurssipesän velkojilta. Mutta se on vain pieni sivujuonne saagassa, jonka hahmottaa suurta kuvaa ajastamme. Lojaalisuus on poistunut työtä antavan ja sitä tekevän väliltä, ja aloite tähän on tullut osakkeiden ja osinkojen sfääristä. Kunnia-asioita ei ole, ne on luokiteltu hyödyttömiksi ja vanhanaikaisiksi. Enää ei ole Sixtus Syrjäsen kaltaisia vastuun motivoimia patruunoita, jotka pestaavat tehdastyöläiset huonon taloudellisen ajan koittaessa rakentamaan muotopuutarhaa, jotta heitä ei tarvitsisi lähettää kilometritehtaalle. Voittoja nähdään vain yhdenlaisia: taloudellisia. Irtisanomisia hoitavia eksperttejä neuvotaan varaamaan itselleen lähellä ovea oleva istumapaikka, jotta irtisanottavan mahdollinen primitiivireaktio ei käy vaaraksi. Jollain tilillä lisääntyvät numerot, vaikka varsinaisia rahoja ei näe kukaan: niitä ei ole ehkä painettukaan.

Kun typertynyt väki - kuin valoon äkisti paiskatut yökköset - vetäytyy velaksi rakennettuihin koteihinsa, tulee pyyhkäistyksi näkyvistä, jäävät jäljelle kulissit, joissa he kerran tekivät mahdollisuuksista konkretiaa ja uskoivat huomiseen. Fasadit ovat isot. Puhukoon ne puolestaan. Käännymme seuraavassa Koverharin terästehtaan puoleen sellaisena kuin se eräänä talven 2014 harvoista kylmistä päivistä näyttäytyi.

Portilla on hiljaista. Omistajan nimi portilla on vanha. Uusi omistaja Hollannista tuli ja meni niin nopeasti, ettei ehtinyt tai viitsinyt merkitä reviiriään.

Yksi ja puoli kesää käyttämättömänä ollut pysäköintialue on muuttumassa niityksi.

Vaiennut jättiläinen, jonka suuruuden haastajaa ei ole peninkulmien säteellä. Syntynsä tehdas sai 1960-luvun alussa ja sillä oli vuosien saatossa monta omistajaa.

Sisällä silmä sopeutuu hiljalleen hämärään ja kohtaa valtavia halleja ja laitteita.

Terästehtaalla osastojen väliä oli käytännöllisempää pyöräillä kuin kävellä.

Tasaista nollaa on tuotantolinjan lämpötila. Sisätiloissa on hyytyvä pakkanen, mutta tehtaan toimiessa saleissa oli kuuma kuin tulivuoren rinteellä laavavirran vieressä. Seinät ovat vain kuoria, joissa on aukkoja ulkoilmaan.

Järeitä sammioita. 

Lapio ja kärry jäivät juuri sille neliömetrille, missä tieto tehtaan lakkauttamisesta saavutti työntekijän.

Tuoli alhaalla on kanavassa, jota pitkin masuunista tullut sula rauta ja kuona virtasi.

"Laavan" virtausta saattoi ohjailla pitkävartisilla kauhoilla.

Itse masuunin toimintaperiaate on rautakautinen, mutta laitoksesta on kehittynyt todellinen Medusa. Kaikkialla riittää putkia ja venttiileitä. Niillä muun muassa syötetään happikaasua niin sanottuihin konvertteihin, jossa rauta muuttuu teräkseksi.

Aina 1980-luvulle asti tehdas oli hirvittävän rankka työympäristö, jossa tapahtui kauheita turmia. Mikään päiväkoti se ei toki ollut myöhemminkään.

Tällainen merkki säväyttää aina.

Prosessin ohjauskoppi on ennen kaikkea suoja roiskuvalle teräkselle.

Suunnaton kuumuus on kupristanut porttien teräslevyt.

Eräs valvomo.

Onnenkalulta pyydettiin, että punainen vaaran lamppu ei koskaan syttyisi.

Tehtaaseen satsattiin uutta kamaa aina kesään 2012, jolloin lappu pantiin yllättäen luukulle.

Siellä täällä palavat vielä valot. Viimeinen ei sammuttanut niitä.

"Paljonko tarjotaan?", kysyy anonyymi työntekijä.

Tuotannon pyöriminen ei ollut ainakaan kiinni siitä, etteikö varasulakkeissa olisi riittänyt.

Kaikkia arkistoja ei evakuoitu.

Suojavarusteet jäivät, totta kai.

Henkilökohtaisen lokeron ovi kutsui koristelemaan.

Hallien kautta vie kulku.

Astuminen ulkoilmaan. Ihminen ihmettelee.

Ramppeja ja portaita jatkaen päädytään korkealle.

Vilkaisu alas sisäpihalle.

Mielikuvitus pääsee valloilleen tällaisten vehkeiden äärellä.

Varoitusten määrä on ennätyksellinen.

Tehtaan seisahdus on majesteettillinen olotila, jonka viittana on melankolia ja kunniamerkkinä inhimillisen ponnistuksen mittaamattomuus.

Siltoja ja portaita.

Teräskombinaatti sijaitsee luonnonkauniilla paikalla Hankoniemen itäsyrjällä.

Kaikki Koverharissa on suurta, myös piha-alueet.

Näkymä pohjoiseen. Vasemmalla oleville kentille varastoitiin valmiit teräspalkit odottamaan kuljetusta.

Ruokalarakennus.

Keittäjättärien valtakunta oli karun miehisessä työympäristössä kodikkuutta henkivä lohdun keidas.

Juliste seinällä muistuttaa yhteispelin välttämättömyydestä. Suomen- ja ruotsinkielisellä työväellä oli Koverharissa aikanaan jännitteensä.

Näkymä ruokalan ikkunasta satamaan. Muovikukat ovat käteviä rakennuksessa, joka on sisältäkin pakkasella.

Muisto huippuvuosista: seinälle kiinnitetty pienoismalli.

Tuotantoalueen päävalvomo.

Täälläkin huone on pakkasella, mutta järjestelmä osittain hereillä. Tehtaan tajunta ajelehtii jossain oudossa välitilassa. Tuotannon uudelleenkäynnistäminen voisi viedä kaikkinensa jopa pari vuotta.

Kukaan ei kääntänyt kalenteria heinäkuusta 2012 eteenpäin. "Ohi on!" lukee valvomon tiedonantotaululla.

Koverharin keilamestaruudesta sai kiertopalkinnon.

Huurteisen valvomoikkunan edessä on joukko värikkäitä puhdetöitä.

Vuoro alkoi ja loppui täällä. Saunan kautta himaan.

Näille teloille rullasivat valmiit teräsharkot. Kamaa lähti Hangosta kaikkialle, Rolls-Roycelle asti.

Rautatierahtauksia varten on omat järjestelyveturinsa.

Eräs rautahevoista.

Ulkolokerikko.

Edustalla savukaasujen puhdistuslaitteen elefantinkärsää, taustalla patteristo hälytystorvia.

Tällaisen laitoksen pystyttäminen vaatii sellaisen investoinnin resursseja, että mielen on vaikea sitä käsittää.

Lumi peittää tehtaan kanssa samanvärisen maan.

Piharakennuksia on monenlaisia.

Happikaasutehdas tuotti prosessin tarvitseman hapen.

Laitoksen kaasukello oikealle.

Seinusta eräällä syrjäkujalla.

Kierros alkaa olla lopuillaan, mieli vaitonainen.

Goljatin teräsbetonijuuret yltävät useita metrejä maan alle. Se oli tarkoitettu ikuiseksi, mutta maailma päätti toisin.

Retken jälkeen saapui ilmeisesti vain ruotsinkielisessä mediassa pyörinyt tieto, että Koverharin tehdas on päätetty purkaa. Mistään ei ole ilmaantunut halukasta astumaan sen suuriin saappaisiin, jatkamaan toimintaa. Alueelta riittää purettavaksi 39 rakennusta, mutta jotkut toimisto- ja varastorakennukset säästetään. Hajottamisen on määrä käynnistyä jo alkavana keväänä ja sen arvioidaan vievän kaksi vuotta.

Retkestä erityiskiitokset Koverharin työntekijän vinkkelistä tunteville Timo Karjalaiselle ja Anders Henrikssonille.