keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Kauniit Talman kaivokset

Mykistymistä ylevän äärellä.

Olimme saaneet vihiä vanhasta, vähän tunnetusta louhoksesta Sipoon Talmassa ja Mikael Agricolan päivänä 9. huhtikuuta lähetimme tutkimuspartion alueelle. Itsevarmasti ja lähestyvää tappiotaan myöntämättä talvi vielä hallitsi itä-uusimaalaisen metsän tummanpuhuvia ja vaitonaisia saleja. Kumisaappaan varret eivät olisi lumivaipan syvyyteen riittäneet, mutta vallitsi avulias hankikanto ja elämä hymyili. Korppi korahteli tähystyspaikallaan kuusen latvassa ja lenteli toisinaan yllämme, epäilemättä uteliaana valtakuntansa oudoista kulkijoista.

Muutama vuosikymmen sitten painettu karttamme oli liian pienimittakaavainen, joten oletettujen kaivospaikkojen haku sisälsi luovaa vaellusta; intuition kuuntelua ja maastonmerkkeihin perustuvaa päättelyä. Tarkkojen koordinaattien puuttuminen mahdollisti löytämisen ilon ja tämä ilo toteutui kolme kertaa. Louhoksista kaksi oli muuttunut lammiksi, mutta jääkansi varjoisissa kanjoneissa oli vielä vankka ja salli lähitutkimuksen, jollainen kesällä olisi edellyttänyt kumivenettä.

Alueen nimi Kalkberget kertoo, mitä ainesta louhoksista aikoinaan saatiin. Karusta vuodenajasta huolimatta saattoi kaivontojen laidoilla huomata viitteitä rehevästä kasvillisuudesta, kuten viinimarjapensaista. Kesällä kaivokset ovat epäilemättä hyvin salaperäisiä vihreine muureineen ja mustine vesineen. Louhoksille aikoinaan johtaneet tiet ovat käytännössä maastosta hävinneet. Saatoimme yksikantaan todeta, että jos nämä muodostelmat olisivat luonnollisia, pidettäisiin niitä upeutensa vuoksi nähtävyyksinä, joille opastaisi hannunvaakunakyltti maantieltä - mutta koska niiden takana on ihmiskäsi, on niiden osana unhoitus ja yksinäisyys - ja rauha.

Ensimmäinen näkymä juuri löytyneeseen louhosrotkoon.

Tumma luolansuu vetää huomion puoleensa.

Kaivoslampi voi olla vaikka kuinka syvä, mutta onneksi jää oli vankkaa.

Talven viimeiset jääpuikot, luonnon katoava taideteos. Luola säilyttää enimmän salaisuutensa korkean vedenpinnan vuoksi.

Myös kiviaines on esteettisen savumaista.

Toinen löytämämme louhosmonttu on pitkä ja kapea. Korkealla paikalla sijaitsevana se on melkein vedetön.

Kuopan laidalla oli romanttisen näköinen muuri. Se on nostanut seinämän tason samalle korkeudelle vastalaidan kanssa, jolla on voinut olla merkitystä esimerkiksi nostolaitteen kannalta.

Kolmannella louhoksella huomiota herätti tämä kalliokannas.

Tutkimusretkeilijän into kasvaa, kun hän tajuaa muodostelman kalliosillaksi.

Tästähän täytyy mennä alitse. Ihmeellistä kyllä, jo näin pienessä maanalaisessa tilassa on luolien hienostuneesti ummehtunut ominaistuoksu.

Alisessa. Vain pienen hetken ja muutaman askeleen, mutta silti siirtymäriitin sisällään maistaen.

Jo pelkästään sävykkäitä kivipintoja voisi unohtua katselemaan.

Louhoslampi toisesta päästä nähtynä.

Aika lähteä. Alueelle jäi tietämättämme vielä neljäs louhos, ehkä syy uusia joskus retki.

Maastoretken jälkeen saimme tietää, että Talman kaivokset on museaalisesti inventoitu viime syksynä ensimmäistä kertaa koskaan. Raportti tietää kertoa alueen teollisuushistoriasta vain vähäisesti.

Kalkbergetillä on alkanut kalkinlouhinta viimeistään 1800-luvun alussa, jolloin Fredrik Teckenberg ilmoitti löytäneensä Byändan ratsutilan mailta aikaisemmin tuntemattoman kalkkivuoren ja anoi lupaa saada perustaa paikalle louhoksen. Louhoksen toiminnan ilmoitetaan olleen kuitenkin melko kannattamatonta ja viimeistään 1817 Teckenberg aloitti kalkinlouhinnan muualla.

Osa-yleiskaavaan liittyvä inventointiraportti löytyy täältä:
http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/mjhanke/read/asp/hae_liite.aspx?id=114287&ttyyppi=pdf&kunta_id=753

Kalkbergetin jäädessä taakse mieli palasi omaan aikaamme, jota leimaa kaivosyhtiöiden ennennäkemätön kiima kamaraan. Talvivaarasta - raskas sana jo sellaisenaan - on muodostumassa kaivosteollisuuden tuhoisuutta edustava käsite; yhtä väkevä kiteytys kuin Koli oli kansallisromantiikalle, Kollaa talvisodalle ja Koijärvi luonnonsuojeluliikkeelle. Maksaessamme arvaamattoman kohtalokkaita lunnaita elintasoähkystämme on perspektiiviä antavaa nähdä, kuinka ennen kaivokset saattoivat lisätä maiseman rikkautta niin kuin taitava käsityöläinen kaivertamallaan koristeyksityiskohdalla ylevöittää tarvekalun. Ne eivät murskanneet edes aivan lähintä ympäristöään saati että olisivat myrkyttäneet koko seudun.

Voidaan toki sanoa, että näin oli vain siksi, että ihminen ei kyennyt aiheuttamaan enempää vahinkoa. Mutta toisaalta muinoin ihminen ei voinut edes kuvitella Talvivaaran kaltaista asiaa: sellainen on ollut ymmärryksen tuolla puolen. Mielen kestokyky hirmuisimmasta hirmuisimmalle ympäristön käsittelylle on pakosti kulkenut asteittaisen turtumisen kautta ja lopulta kauheuksia on alettu pitää normaalina ja vääjäämättömänä asiantilana. Herkkyyden palauttamiseksi on oleellista nähdä - katsoa myös sydämellään - säännöllisesti maisemia, joissa luonto ja kulttuuri näyttäytyvät tasapainoisina.

Tässä ihmisen jättämä jälki on kuin virtaavan veden, joka on tyypillinen kalkkikiven muokkaaja eteläisimmissä maissa.

8 kommenttia:

  1. Onko sinulla muuten antaa louhosten tarkkoja GPS-koordinaatteja? Etsin näitä itse muutama vuosi sitten mutta löysin vain yhden kaivuupaikan.

    VastaaPoista
  2. Mikähän ihmeen puisto Vallilassa onkaan, nimeä en muista ja mapsissakin se on kiusallisen epäselvä. http://g.co/maps/b7jgr

    VastaaPoista
  3. GPS-koordinaateista ei ole tietoa, mutta louhokset näkyvät Kansalaisen karttapaikan kartalta:

    http://kansalaisen.karttapaikka.fi/kartanhaku/osoitehaku.html?e=401653&n=6699322&scale=4000&tool=siirra&width=600&height=600&lang=fi

    VastaaPoista
  4. Vallilalainen puisto ei ehkä ihan suoranaisesti liity tähän aiheeseen... Kiintoisa pläntti silti ja on jäänyt itselleni tuntemattomaksi. Ehkä se ei edes ole puisto, vaan jostain syystä tyhjäksi jäänyt tontti (mikä voikin tehdä siitä paljon elämyksellisemmän).

    VastaaPoista
  5. tämä aihe olikin minulle uusi. erittäin mielenkiintoinen ja huimia paikkoja on kuvattu. mieli alkaa jo prosessoida näkemäänsä, mitä tekisinkään paikan päällä. jaa pitänee pyytää vävy ja tytär kesällä kumppaniksi jos pääsis käymään ja katselemaan tätä luonnon maisemaa. kotini lähellä on muutama mielenkiintoinen kohde, Hiidenkirnut, Suomen vanhimmat. Linnoitus alue , 1900 luvun alun vanhoja perustuksia, kaikenlaista kivaa kun jaksaa kiipeillä Pihlajamäen kallioilla

    VastaaPoista
  6. Aikatherine, ei muuta kuin tutkimaan kotiseudun aikakerrostumia. Niitä on Pihlajamäessä ja lähiseudulla mukavasti, kuten luetteletkin. Vähän kun potkaisee maata, niin aukeaa tusina kertomusta.

    Vuonna 1997 pidin tosin tympäisevänä, kuinka ns. Savelanpuiston alueelta Pihlajanmäen kupeesta purettiin alueen ainoa lato - iso originaali lato - jonka kohdalle ei tietenkään tullut mitäään ja joka ei ollut mitenkään luhistumispisteessä. Se purettiin vain koska oli liian arkaainen ja villi, ja saattoihan joku mennä sen sisään (hui!).

    VastaaPoista
  7. Kaivokselta meni aikoinaan kapearaiteinen rata Talman aseman tienoille jossa kalkkikivi lastattiin jonaan ja kuljetettiin Saviolle suomen ensimmäisen sementtitehtaan raaka-aineeksi.Kapearaiteisen kiskot elävät edelleen toista elämäänsä Vanhan Porvoontien Keravanjoen ylittävän kauniin kivisillan kaiteina Keravalla.

    VastaaPoista
  8. Erittäin mielenkiintoista lisätietoa, kiitos! Pitääpä ihmetellä tuon kivisillan kaiteet.

    VastaaPoista