Tämäkin piilotteleva huvila on jo "saattohoitovaiheessa", monojohtoista radikaaliterapiaa käyttävien vapaaehtoisten saattajien jäädessä tuntemattomiksi.
Hiljalleen maaksi palaavien huvilakaunotarten Kruunuvuori on paikka, jossa jokaisella käyntikerralla huomaa muutoksen. Ajan vääjäämätön ratas on saanut vapaat kädet tässä aarnimaisen vehreässä laboratoriossa, jossa kerran yksiin tuodut elementit palaavat jälleen erilleen ilman että kukaan yrittäisi prosessia viivyttää. Lauta laudalta ja tuuma tuumalta luhistuvien ja lahoavien villojen danse macabre ei voi olla koskettamatta kulkijaa, sillä se on suora ikkuna todellisuuden fundamentaaliseen luonteeseen; pysymättömyyteen ja lukemattomien osasten keskinäisriippuvuusverkostoon. Esteettisyyden taju joutuu Kruunuvuoressa ambivalenttiin ristiaallokkoon, jossa se vuoroin herkuttelee, vuoroin suree. Retkeilijällä ei ole takeita, mikä tunnetila jää lähtiessä päällimmäiseksi, mutta usein hänellä on voimakas toive palaamisesta alueelle.
Kävimme Kruunuvuoressa kesän ja syksyn vedenjakajalla, kuurosateisen päivän kirkastuttua syvissä väreissä hehkuvaksi, aavistuksen melankoliseksi illansuuksi. Edellisretkestä oli yli vuosi, joten muutokset olivat odotettuja. Silti oli melko hätkähdyttävää todeta, että kaksi viime kerralla vielä suljettua ja ehjää huvilaa oli kokenut vandaalihyökkäyksen. Tekoa puolustelematta voi kuitenkin todeta, että talojen osaksi oli kaikesta päätellen muutenkin käyvä tuhoutuminen. Taustalla on, kuten tunnettua, vuosikymmenien alasajo.
Kruunuvuoren tiellä mieli rauhoittuu vastaanottamaan.
Kehittämäänsä geonostalgian teoriaa edustava maantieteilijä Mikko Itälahti ja pyykkikoija.
Katso puskiin ja siellä täällä näitä näkyy - kuukahtavia, kyykähtäviä rakennuksia, palasina kuin jättiläisen legoleikin jäljiltä.
Lehden ollessa runsas on Kruunuvuori yllättävä alueen tuntevallekin. Rakennus voi tulla esiin vasta hyvin läheltä (kuten tässä Villa Walhem) ja silloinkin jäädä hunnun taakse kuin katoava unikuva.
Niin sanottu puutarhurin huvila on säilynyt ehjänä kaikki unohduksen vuosikymmenet...
... mutta ei enää, se oli avattu väkivalloin.
Taloa on käyetty vielä 2000-luvulla, paljastavat lehdet.
Joku otti takkinsa naulakosta, uutta tähän ei enää ripusteta.
Virta seisahti.
Hottis lattialla.
Jakkarat oli ehkä pinottu keittiön pöydälle, kun lattia luututtiin viimeiseksi jääneen kesäkauden päätteeksi.
Yläkerran seinäpanelointi on harvinaisen koristeellinen.
Puutarhurin huvila pohjoisrinteeltä nähtynä.
Viime kerralla huvimaja oli luhistunut, nyt sen jäänteet oli poltettu. Kokko on näkynyt mäeltä kauas.
Umpeenrehevöityneen puutarhan perällä häämöttää torppamainen Villa Schwiegermutter.
Nyt senkin ovi on murrettu auki.
Sisällä käy hiljainen tuuli.
Makuukamarin hämyä.
Vaikka rakennus oli vielä viime vuodet näyttänyt julkisivun puolelta melko hyväkuntoiselta, paljastaa pitkälle lahonnut takahuone kauan jatkuneen tuhon, jonka ehkä viimeisteli talven lumikuorma.
Nyt juuri ajankohtainen näky.
Kotihaaveita.
Esineistö on evakuoitu tai varastettu.
Villa Kissinge on yhä joten kuten pystyssä.
Keskiosasta katto on kuitenkin jo kunnolla jysähtänyt sisään ja pääty pullistuu loppurysäystä ennakoiden.
Sylikoiran hauta jää sen kotitalon kadotessa.
Joka suunnasta suojainen lampi tuskin koskaan aaltoilee erityisemmin. Peilinä se vain heijastaa muutoksen ympärillään.
Viimeksi ja laajemmin käsittelimme Kruunuvuorta kevättalvella 2009:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2009/02/kruunuvuori-viimeiset-ajat-ruususen.html
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti