Kun matkailu vielä merkitsi - ja voihan se merkitä yhäkin

"Turisti! nyt sain siis sitä nimeä kantaa, oikeinhan siitä mieli paisui... waikka onhan sillä ylöskatsottawa puolikin sillä sanalla, useimmat turistit kun ovat tyhjäntoimittajia, jotka matkustawat waan aikaa tappaakseen." I.K. Inha Sveitsissä 1886.

Saksalainen tyhjätaskukreivi Alexander von Schönburg läksyttää kirjassaan Tyylikkään köyhäilyn taito (suomeksi 2007, Atena-kustannus) nykyistä valtavaa matkailubuumia. Avoimen elitistisesti mutta pilke silmäkulmassa ja kiusallisenkin tarkkanäköisesti hän pitää kerrassaan vulgaarina, vastenmielisenä ja mauttomana sitä, kuinka nousukasmaiset massat ahtautuvat halpalennoille, tallovat vyörynä samat pakolliset nähtävyydet ja grillaavat juopottelusta ja ylensyönnistä paisuneita ruhojaan täpötäysillä hiekkarannoilla. Hänestä nykymaailmassa on huomattavasti tyylikkäämpää, järkevämpää ja sivistyneempää pysyä yksinkertaisesti kotona tai suosia pienimuotoista lähimatkailua kuin ahtautua hikoilevan rahvaan sekaan lentokentän kilometrijonoihin.

Niinpä. Matkailulla eksoottisiin kohteisiin on aikoinaan ollut romanttista sädekehää ja status-arvoa, mutta ei enää. On vaikea keksiä tarpeeksi erikoista kohdetta, että se nostaisi toisten kulmakarvat ja herättäisi aidon kiinnostuksen (paradoksaalisesti tällainen löytyy todennäköisimmin läheltä; käynnistä Helsingin rautatieaseman tornissa voidaan hyvinkin udella enemmän kuin lomasta Kanarilla). Hädin tuskin kahdeksaatoista täyttäneille teinijulleillekin on nykyisin täysin normaalia piipahtaa jossain Riossa ja Goalla, ja ylemmän keskiluokan shoppailijat saattavat käydä muina miehinä ja naisina viikonloppuvisiiteillä New Yorkin, Rooman tai Pariisin alennusmyynneissä. Lonely Planet -vetoiset reppuselkämatkaajat haravoivat systemaattisesti "turmeltumattoman alkuperäisinä" säilyneet off the beaten track -paikat ja saavat omahyväisiä kicksejä, jos muita länkkäreitä ei kovin montaa kymmentä tupeksi samassa paikassa. Eikä niin syrjäistä Lapin tai Kainuun kylää olekaan, etteikö siellä olisi tupia tyhjllään ikääntyvän isäntäväen ollessa pakettimatkalla tuhansien kilometrien päässä. Kalastaja, esseisti Pentti Linkola mainitsi 2007 allekirjoittaneelle, että kun hän kiertää talvisin Hämeessä myymässä kalaa ovelta ovelle, on joka kolmannen tai neljännen talon väki poissa, "koska he ovat Thaimaassa tai Dominikaanisessa Tasavallassa". Yhtä lailla myös Suomen syrjänurkkiin lennetään kaukaa, britit esimerkiksi tapaamaan joulupukkia.


Toki me hakeudumme, kun se viimeinkin on mahdollista, lämpöön ja halpojen huvitusten äärelle; salliviin, maalauksellisiin ja lumoaviin maihin, joissa terassit sorisevat pitkälle leppeään yöhön ja maksavaa hoivataan kunnioittaen, ja joissa valkoiseksi kalkituista seinistä kaikuvat suloiset melodiat ja ikuinen valtameri myhäilee pehmeästi ihmeen lähelle laskeutuvan tähtitaivaan alla. Kuka tällaista kiusausta vastustaisi - ja miksi? Se että touhun henki on "kuin viimeistä päivää", että sillä on hedonistisen amok-juoksun typerryttävän traaginen, kolkko ja sairas luonne johtuu ennen kaikkea volyymeista; liki kaikilla on varaa matkustaa muille maille vierahille, koska liput eivät maksa montaa kymppiä tai satasta.

Vielä 1990-luvulla pitkänmatkan lento kustansi helposti 5000 markkaa, mikä oli todella paljon. Varsinkin nuorelle se merkitsi helposti koko kesän työskentelyä. Vastaavasti matkaa osasi arvostaa, se ei ollut haukotuttava itsestäänselvyys eikä läpihuutojuttu. Ilmastonmuutoksesta ja lentomatkustamisen vaikutuksesta siihen ei ollut vielä yleisesti tietoa, elettiin suihkusiirtymisen viimeisiä viattomuuden hetkiä. Nyt hyvin moni tietää varsin hyvin nämä synkeän painavat asiat, mutta lentää silti huvikseen useita kertoja vuodessa. Filosofia tarjoaa avuksemme käsitteen "vapaamatkustajan ongelma", millä tarkoitetaan järkeilyä "miksi tekisin mitään (tai olisin tekemättä), sillä oma panokseni ei merkitse paskan vertaa kokonaisuudessa" tai "miksi muuttaisin käytöstäni, koska kukaan muukaan ei sitä tee - jään vain suotta huvista paitsi". Jos ja kun melkein kaikki ajattelevat näin, niin arvaahan sen mitä siitä seuraa: ei mitään. Ei ainakaan muutosta.

Matkailun mittasuhteisiin vaikuttavat paitsi talous- ja sosiaalipoliittiset seikat, mutta luonnollisesti ja ennen kaikkea myös kulkutekniikan ja -verkoston kehitys. Kun Lönnrot lähti Vienan Karjalaan keräämään Kalevalan aineistoa, kesti pelkästään matka Etelä-Suomesta Kainuuseen viikon verran - ja työläimmät taipaleet olivat vasta edessä. Junaliikenteen aloittaminen Suomessa 1862 mullisti matkustusaikoja - jopa niin, että voitiin puhua jonkinlaisesta psykologisesta shokista. Silti vielä 1800-loppupuolella junat oli suunniteltu kulkea kolkuttelemaan 25 kilometriä tunnissa, eli jokin Oulun matka vei pysähdyksineen puolitoista vuorokautta. Näin kyseisestä siirtymästä kirjoitti julkisten kulkuneuvojen historiaan perehtynyt Kari Juntunen Editan asiakaslehdessä 2/2001: "Vuonna 1891 Helsingistä matkustettiin junalla Ouluun siten, että matkaan oli syytä varata kaksi kokonaista päivää. Lähtö oli aamulla kahdeksalta, ilta yhdeltätoista päästiin yöpymään Seinäjoelle. Vasta seuraavan päivän iltana yhdeksän aikoihin oltiin perillä Oulussa. Kun matka-aikatauluun mahtui tasaisin välein ruokailutaukoja radanvarren asemaravintoloissa, ehti matkaseuraan tutustua jo kunnon seuramatkan tapaan." Nyt nuristaan kuuden tunnin matka-ajasta ja katse kääntyy helposti lentokentän suuntaan.

Maantiellä matkustamisen muutosta on käsitelty tässä blogissa jo aiemmin:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2009/06/moottoritieuskonto.html


Matkailun kärsimä inflaatio näkyy paljastavasti siitä, että matkoilla olleet eivät juuri kerro matkoistaan. Mainitaan ehkä, että "kävästiin tossa muuten Balilla viikon reissulla, saatiin äkkilähtöpaikat halvalla". Postikortteja matkapaikoista lähetetään entistä harvemmin; ja miksi lähetettäisiinkään, sillä tajuavathan reissussa olijat, ettei heidän reissuaan pidetä mitenkään ihmeellisenä. Ja se on molemminpuolista: he eivät itsekään pidä sitä ihmeellisenä. Matkailu on varmasti pääsääntöisesti "kivaa", mutta siihen vaikuttaa myös vähäisen vastuksen laki; matkalle "valahdetaan" ikään kuin kivi alamäkeen, sillä lähteminen on tehty niin helpoksi ja halvaksi, ja mainoksia on tyrkyllä niin lehdissä, netissä kuin julkisilla paikoilla. Samalla kuin matkailu on menettänyt hohtoaan on siitä muodostunut sosiaalinen standardi: monta vuotta kotikulmillaan pysynyttä voidaan helposti katsoa vähän vinoon ja ajatella "mikähän tuolla ressukalla on oikein vikana?", vaikka tosiasiassa hän saattaa olla kreivien henkistä sukua ja yksinkertaisesti karsastaa massojen rauhatonta ja ympäristölle tuhoisaa elämystehtailua.

Ennen sotia suomalainen saattoi kehaista kirjeenvaihdossaan uudelle heilaehdokkaalle, että "olen minäkin muuten käynyt viidessä kaupungissa" (tämä esimerkki on poimittu tosielämästä). Kunnolla matkalle päästiin 1950-luvun lopulla ja 1960-luvulla, kun yhä useamman perheen ulottuville tullut auto räjäytti potin (autojen tuonti vapautettiin säännöstelystä 1962). Sopu-teltta köytettiin kattotelineelle, huovat ja eväät pakattiin huolellisesti mukaan ja, jos aiottiin käydä peräti Haaparannassa asti, liimattiin SF-maatunnus kärryn takalistoon. Sitten körröteltiin pitkin poikin maata, Puijot, Kolit ja Aavasaksat ihastellen. tienpenkoilla tauko-piknikkejä pitäen ja yöksi sissimäisesti leiriytyen tai sukulaisiin pyrkien. Harvat onnekkaat (ja kohtuullisen varakkaat) tekivät linja-automatkan Eurooppaan. Kadehdittu Grand Tour kesti yleensä kuukauden ja oli tarkoitettu once in a lifetime -tyyliseksi ylittämättömäksi kokemukseksi. Lentäminen oli tietenkin ihan oman sfäärinsä juttu.

Yhteistä näille reissuille oli, että ne merkitsivät. Ne olivat tärkeitä, pitkään suunniteltuja, iloittuja ja muisteltuja tapauksia. Yksi indikaattori matkojen merkityksellisyydestä on nyt nostalgisen viehättävänä näyttäytyvä tapa, että reissukohteista ostettiin kutakin paikkaa edustavia kangasmerkkejä, joita sitten ommeltiin reppuihin ja tyynyihin (joka saattoi olla sitten auton takaikkunalla). Toinen variaatio oli tarraa muistuttavat siirtokuvat ja kolmas naruista ripustettavat viirit. Ken pääsi vallan hotelliin, liimasi taatusti kyseisen laitoksen tarran matkalaukkunsa kylkeen. Tässä kohdin voimme mainita, että artikkkelin kuvitus pohjautuu kirjoittajan äidin aikoinaan keräämille matkamerkeille.




Uusien virikkeiden ja etäisyyden ottamisen,"maisemanvaihdon", tärkeyttä ei voi kiistää, ei liioin sitä etteikö matkailu usein "avartaisi". Voidaan silti väittää, että monesti sarjamatkailussa on kyse ihmistä kalvavan onton tunteen, jonkin puuttumisen pakenemisesta tai sen täyttämisyrityksestä. "Kenties maailmassa on paikka, jossa voi voida hyvin. Tai ehkä ei sittenkään", huokaisee päähenkilö, nuori ja masentunut Guiliana, Michelangelo Antonionin leffassa Punainen erämaa (1964). "Taidat olla oikeassa. Sitä matkustaa vaikka minne eikä silti muutu", hänelle vastataan ja katseet nousevat kartasta. Vaikka hetkellinen helpotus on odotettavissa, on eksistentiaalinen pakomatka tuomittu epäonnistumaan, sillä mielemme seuraa meitä maailman ääriin. Kaikkien aikojen viisaat ovat sanoneet, vuosisata toisensa jälkeen, että pysyvä onni ja täyttymys ei voi tulla ulkoisesta, joka on perusluonteeltaan tilapäistä, muuttuvaa ja arvaamatonta. Toimimme silti jatkuvasti tämän yksinkertaisen tosiasian vastaisesti, asettaen ulkoiselle epärealistisia odotuksia, mikä ei voi johtaa muuhun kuin tyytymättömyyteen ja kyltymättömyyteen.

"Viisas ei ole se, joka on matkustanut paljon, vaan se, joka on havainnut paljon", kiteytti maantieteilijä J.G. Granö. Havaitsemisen perään on silti syytä lisätä vielä hoksaaminen. Paras matka on sisäinen - vaikka olisi samalla ulkoinen. Matka voi suuntautua olohuoneen lattialle tai kaukaisiin viidakoihin, sillä ei ole niinkään väliä, mutta jos se yltää sisälle, jos sen kartassa on metamorfoosin, oivallusten ja kehityksen etappeja, on sillä kestävää vaikutusta matkalaiseen.

Tällaiseen matkantekoon ei arvatenkaan ole patenttireseptejä, mutta uskoaksemme onnistumisen mahdollisuudet lisääntyvät, jos matka tehdään 1) yksin 2) riittävällä ajalla 3) ilman tiukkoja ennakkosuunnitelmia 4) mahdollisuuksien mukaan eettisesti ja kestävästi 5) sisäiseen puoleen panostaen esimerkiksi päiväkirjan pidon, omaelämänkerrallisen reflektoinnin tai muiden harjoitteiden kautta 6) seikkailun ja leikin sallivissa tunnelmissa 7) merkityksellisissä, latautuneissa tai kuriositeettiarvoltaan opettavaisissa paikoissa vieraillen 8) halulla jakaa matkan anti tavalla tai toisella toisten kanssa 9) ajatellen matkan olevan paras mahdollinen ikinä 10) olematta stressaamatta mistään edellä luetelluista asioista.

Bon Voyage!