Jos ne pystyisivät huutamaan - puolustussana kaloille

Kova kiire fisustamaan.

Rannoilla näkee taas, kuinka tuskin kävelemään oppineita taaperoita talutetaan laiturille kokeilemaan kivaa leikkiä: onkimaan. Isot näyttävät mallia moottoriveneistään, joista liotetaan urakalla siimoja. Innokkaimmilla on paateissaan kaarimainen teline, jossa erilaiset vavat ovat rivissä kuin joukko antenneja. "Virkistäytymiseen" kannattaa toki satsata.

Jotta kalastamisen ihanuus ei unohtuisi, kampanjoivat eri tahot sen puolesta. Metsähallitus piti kesäkuussa kaikille maamme koululaisille (alle 18 vuotiaat) suunnatun teemapäivän, jolloin kalastus oli lupien suhteen maksutonta 11 kohteessa eri puolella Suomea. Tapahtumaan liittyi "kuninkuuskisa", jonka etenemisetä sai seurata reaaliaikaisesti netissä. Tarkoitus oli "ohjata nuorisoa takaisin perinteisen suomalaisen kesänvietteen pariin", kertoi tiedote.

Kalojen suuri onnettomuus on, että ne ovat mykkiä. Olisikohan kalastaminen yhtä suositeltava "kesänviete", jos kalat huutaisivat tuskasta, kun niitä kiskotaan koukku kiduksissa kuivalle maalle tukehtumaan? Harva kaiketi haluaisi tai edes kestäisi sitä, että rantamme olisivat täynnä sydäntä riipivää parkua, kauhun karjaisuja ja kuolinkorinaa. Lintujakin voisi yhtä lailla pyydystää heittämällä niille koukulla ja siimalla varustettuja syöttejä. Se ei kuitenkaan huvita ja virkistä meitä, sillä linnut päästäisivät ilmoille surkeasta hurjaan vaihtelevan mekkalan. Siili osaa vain tuhista, mutta aikamoiset puhinat sekin pistäisi pystyyn, jos huijaisimme koukun sen kurkkuun. Se olisi meille epämukavaa, ei lainkaan käyttäjäystävällistä. Äänettömiä kaloja on mukavan helppo kiduttaa ja tappaa, ja siksi niitä kidutetaan ja tapetaan. Sen isompaa logiikkaa asiassa ei ole.

Kaloille toimestamme langetettu elämänarvottomuus saa kylmimmät ilmenemismuotonsa, kun puhutaan niin sanotusta "roskakaloista". Tätä sopii havainnollistamaan Helsingin Sanomissa 8.6.2010 julkaistu artikkeli, jonka otsikko kuului Roskalahna palaa moottoreissa - Tutkijat etsivät Itämerta rasittaville kalalajeille uusia käyttötapoja. Tällaisissa sävyissä kulkeva kielenkäyttö etsii vertaistaan natsi-Saksasta julkitulleista ääriesimerkeistä, joskin moni niistä oli sielläkin tarkoitettu vain pienen luotetun kabinetin tiedoksi. Jos meitä ylipäätään kiinnostaa jonkin ala-arvoiseksi luokitellun lajin olemassaolo, se kiinnostaa meitä lähinnä siinä mielessä, että miten tuo laji voi hyödyttää meitä. Hyöydyn kiskomisessa toisten nahasta olemmekin silmittömän kekseliäitä ja tehokkaita (tämän voi nähdä laajassa mielessä esimerkkinä keskuksen ja periferian ongelmallisesta suhteesta, josta tarkemmin blogin avaustekstissä:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2008/08/perusteita-esoteerinen-maantiede-ja-sen.html).

Edellä siteeratussa HS:n artikkelissa kerrotaan, että särjistä tehdään Inkoossa biodieseliä. Jutussa haastateltua kalastaja Klaus Berglundia silti suorastaan "ottaa päähän", koska särkiä on paljon. Mutta eipä hätää: hän on itse suunnitellut säkkejä, joista kalat "on helppo nostaa suoraan murskattavaksi". Kotisatamassa Koppernäisssä kalat päätyvät happosäilytyskonttiin, josta ne rahdataan säiliöautossa massana Uuteenkaupunkiin polttoainetehtaalle. Sitten vaan tankki täyteen roskalahnaa ja huristelemaan.

Toinen julkisuudessa neutraalin toteavasti esitelty kalojen käyttötapa on kyntää niitä suoraan (todennäköisesti usein vielä kituvina) peltoon. Tätä harjoitetaan lannoituksen merkeissä. Sodankylässä särkiä yksinkertaisesti "survotaan suohon", kuten Ylen Lapin alueen toimitus uutisoi 1.7.2010. Parastaan panee myös Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen hanke, jossa "poistokalastetaan" ei-toivottuja lajeja Itämerestä. Tämä on julkisin verovaroin rahoitettu "puhdistustalkoo" on vastauksemme siihen, että olemme toimillamme rehevöittäneet Itämeren: syntipukki haetaan meriekosysteemiin kuuluvista alkuperäislajeista ja aloitetaan niiden järjestelmällinen tuhoamiskampanja. Särkikalojen, etenkin lahnan, rikokseksi nähdään se, että ne vapauttavat pohjan ravinteita kun ne etsivät pohjamudista syötävää.

Kalastaja Berglund jatkaa happamana: "Kymmenen arvokalakiloa saadakseen pitää sietää jopa tuhat kiloa lahnaa." Hänen siis pitää sietää sitä, että hänen umpimähkään tappamansa eläimet ovat enimmäkseen tiettyä hänen halveksimaansa lajia. Jutun lopussa hän vielä kiroaa, että tuli päivässä 12 000 kiloa lahnaa. Kaloista onkin helpointa puhua painomääreitä käyttäen; se etäännyttää entistä kauemmaksi siitä, että ne ovat tuntevia ja tietosia olentoja.

Vai ovatko?

Kysyin asiaa Helsingin yliopiston kalataloustieteen professori Hannu Lehtoselta, jolle ovat tuttuja erityispiirteineen käytännössä kaikki Suomessa tavatut satakunta kalalajia. Hänen mukaansa kalojen henkinen kyvykkyys arvellaan alakanttiin - tai pikemminkin sitä ei tiedosteta ollenkaan - juuri siksi, että ne elävät pinnan alla meille liki tuntemattomassa maailmassa ja ovat mykkiä sekä silmissämme ilmeettömiä. "Kalat oppivat helposti asioita ja niillä on tunteita", Lehtonen tiesi kertoa. Aihepiiriä on tutkittu myös muun muassa St Andrewsin yliopistossa Skotlannissa. Tulos: kalojen älyllinen kapasiteetti ei ole vähäisempi kuin linnuilla ja monilla nisäkkäillä.

Lehtonen mainitsi, että vieläkin esiintyy väittelyä siitä, kykenevätkö kalat tuntemaan kipua - mutta myönsi samaan hengenvetoon, että olisi jo evolutionaarisen selviytymiskyvyn kannalta järjetöntä, jos jokin eläin ei tuntisi kipua. Kysymys onkin enemmän poliittinen: jos myöntäisimme avoimesti kalojen kärsivän kalastuksessa, olisi niitä juridis-moraalisesti ongelmallista käsitellä samanlaisena raaka-ainemassana kuin nyt tehdään. Kalojen näkemiseen silkkana materiahyödykkeenä liittyy myös iso, vaitonaiseksi vetävä näköala; YK:n ympäristöasiantuntijoiden mukaan nykymallisen ryöstökalastuksen jatkuessa maailman meret tyhjenevät kokonaan vuoteen 2050 mennessä.

Laineiden katselu laiturilta tai veneestä on tunnustetusti meditatiivista puuhaa, joka tekee hyvää itse kullekin. Siihen ei tarvita sen enempää tappamista kuin tarvitaan oppituntia lapsille, jonka mukaan tiettyjen lajien elämä on arvotonta ja ne kelpaavat lähinnä leluiksi huvitteluihimme. Jos joku haluaa pyydystää kalan ravinnokseen, tehköön sen ainakin tietoisena siitä, että tappohalu kohdistuu kognitiivisilla kyvyillä ja tunteilla varustettuun aistivaan olentoon, joka puolustaisi elämäänsä koko rannnan täyttävällä protestihuudolla, jos suinkin voisi. Hieman respektiä siis.

Olipa kerran Kalkki-Petteri ja hänen valtakuntansa

Lohjan rikkailla kalkkimailla sijaitsee Kalkki-Petterin 16 vuotta seisahduksissa uinunut Virkkalan tehdaskompleksi.

Olipa kerran poika nimeltä Petter. Förbyläisen merikapteenin lapsi oli tyyppiä, joka oli leikeissään rohkea, johti viikarilaumoja ja teki onnistuneita vaihtokauppoja marmorikuulien ja hyrrien valuutoilla. Isona Petter Forsströmistä ei tullut panimomestaria - vaikka hän sellaisen koulutuksen Saksassa hankki - vaan itselleenkin yllätykseksi teollisuusmies. Hän nosti kukoistukseen Lohjan sittemmin maineikkaan kalkkiteollisuuden, ottamalla 1897 johtoonsa isänsä juuri perustaman Lohjan Virkkalan kalkkitehtaan. Alun perin oli tarkoitus tuurata tovi pomon pallilla, mutta Petter luotsasi toimitusjohtajana Lohjan Kalkkitehdas Oy:ta niinkin kunnioittavan rupeaman kuin 1897-1962. Patruuna ja patriarkka sai vuorineuvoksen arvonimen, mutta alaistensa keskuudessa hänet tunnettiin tuttavallisesti "Kalkki-Petterinä".

Kalkin lisäksi Kalkki-Petterin valmistusohjelmaan tuli vuodesta 1919 sementti ja myöhemmin muun muassa kalkkihiekkatiili ja Siporex-kevytbetoni. Kaivoksia ja louhoksia firmalla oli Lohjan Ojamolla ja Tytyrissä sekä Sipoossa. Helsingin maalaiskunnan Vuosaaressa oli marmorikaivos sekä kalkkihiekkatiiliä ja kevytbetonia valmistava Sasekan tehdas, jonka sataman ja kalkkikivikasat moni Itä-Helsingissä pörrännyt muistanee. 1970-luvulla nimi Lohjan Kalkkitehdas Oy muutettiin muotoon Oy Lohja Ab. Toiminnan sivuhaaroihin kuului tuossa vaiheessa jo muun muassa asuntovaunu- ja televisioteollisuutta.

Virkkalan tehdas, josta kaikki kerran alkoi, työllisti parhaimmillaan tuhat työntekijää. 1990-luvun lama koitui kuitenkin sen kohtaloksi. Vuonna 1993 tehdas myytiin ruotsalaiselle Euroc-konsernille. Jo konsernin tyhjänpäiväinen nimi ennakoi huonoa, ja tottahan toki se sulki tehtaan 1994 - eduskuntakyselyistä huolimatta. Nykyisin alueella on sekalaista toimintaa, kuten saastuneiden maiden puhdistusta harjoittava yritys, mutta rakennuksia myös puretaan yksitellen. Kävimme katsomassa, miltä kerran niin uljas tehdas näyttää 16 vuotta sulkemisensa jälkeen.

Mehevä kompleksi näkyy pitkälle.

Rikotut ikkunat kertovat ensimmäisenä, ettei laitos ole enää käytössä...

... ja samaa virkkovat puskat katoilla.

Sisällä on jo riisutumpaa. Laitteet on viety pois.

Näkymiä useiden kerroksien korkuisesta hallista.

Halkaisijaltaan monen metrin mittainen molokinkita herättää hämmennyksen sekaista ihastusta. Tässä on luultavasti ollut sementtiuuni ja aukosta on lähtenyt ylös sen piippu. Sementtiuuneja oli tehtaalla kaikkiaan neljä. Isoin oli 128 metriä pitkä ja halkaisijaltaan 2,7-3 metriä.

Sähkötauluja.

Merkkivalojen avulla hommat pysyvät hallinnassa.

Katse suoraan ylös...

... ja ylhäältä alas.

Suuruus mykistää.

Rämisevät rampit.

Laitos sijaitsee priimapaikalla Lohjajärven rannalla.

Jättikokoinen purkutraktori on kuin lelu tornien varjossa.

Tästä on pantu matalaksi rakennus, ja luultavasti kalkki- tai sementtiuuni.

Hieman keskiaikaisen linnan muotoa.

Piipuista on tippunut metallilevyjä?

Tehtaassa on mellastanut science fiction -henkisiä robotteja, kenties.

Hämärissä - vaan ei hämärin aikein.

Kumma hangaaria muistuttava halli.

Vanha ajoramppi ja vaikuttava valtavien tornien ryhmä.

Zoomaus lähemmäksi. Torneissa viihtyvät hälisevät naakkaparvet.

Tehdasalueen oma voimalaitos on ikilevossa.

Sama rakennus toiselta puolelta. Tyylissä on myöhäisjugendin hienoista koristeellisuutta.

Suomessa harvemmin käytetty vaalea tiili tuo mieleen teollisuus- ja sotilasrakennukset Eestissä. Materiaali on tietysti Kalkki-Petterin omaa kalkkihiekkatiiltä.

Putkistoa.

Kurkistus sisään läpi ikkunan.

Öljysäiliön alla kasvaa runsaasti rohtovirmanjuurta eli valeriaanaa. Tätä rauhoittavaa kasvia suositeltiin sata vuotta sitten miehille "kranaattikauhuun" ja naisille "hysteriaan, haihatteluun ja höyryihin".

Tehtaan pääportin rauhaa.

****

Jälkikirjoitus: hyväntekijän tehdasyhteisön piti oleman natsilainen malliorganisaatio.

Vaikutusvaltainen Kalkki-Petteri (1877-1967) halusi vanhan ajan suurjohtajan tapaan kehittää ja ohjata alaistensa oloja. Petter Forsström - legenda jo eläessään -nimisen pienoistutkielman kirjoittanut Torsti Salonen kuvaa hänen toimintaansa näin:

Petter Forsströmin mielenkiinto ulottui myös hänen henkilökuntansa yksityiselämään ja vapaa-aikaan. Jo 1920-luvulla kalkkitehdas alkoi rakennuttaa asuntoja ja tukea niitä työntekijöitä sekä virkailijoita, jotka itse rakensivat omakotitaloja. Vuodesta 1930 lähtien Virkkalassa oli sairaala, jonka lähes kaikki menot kalkkitehdas maksoi. Yhtiöllä oli oma sairaskassa ja sota-aikana tehdas jakoi elintarvikkeita omalta maatilaltaan Kunnarlasta. Sekä Petter että Margit Forsström arvostivat hyvin paljon marttatoimintaa. Vuorineuvoksen mielestä avain perheen hyvinvointiin oli vaimon esiliinan taskussa ja siksi oli syytä valistaa perheenemäntiä kotona tarvittavissa taidoissa. Kalkkitehdas rakennutti kaksi marttatupaa, ensimmäisen Virkkalaan 1930-luvun alussa ja toisen Fatjaan 1960-luvun alussa. Henkilökunnan vapaa-ajan viettoa varten luotiin Pähkinäniemen kansanpuisto tanssilavoineen, ravintoloineen ja venelaitureineen. Niiden ohella kalkkitehdas rakensi urheilukentän ja uimalaitoksen. 1940-luvulla rakennettu klubitalo juhlasaleineen oli suurin sijoitus henkilökunnan vapaa-ajan harrastuksia varten.

Kalkki-Petteri, Mannerheimin hyvä ystävä, ei ollut poliittisesti vailla mielipiteitä. Hän oli radikaalilla tavalla kallellaan oikealle. Hän rahoitti Lapuan liikettä ja osallistui myös sen hallintoon. Monille kommunismin vastustajille riitti, että 1930-luvulla kommunistininen toiminta oli kriminalisoitu ja ajettu maan alle, mutta Kalkki-Petteri halusi pidemmälle. Kenties hyvien opiskelumuistojensa siivittämänä hän näki ihannemallin saksalaisessa kansallissosialismissa. 1940-luvun alussa hän luonnehti luomaansa teollisuusyhdyskuntaa ylpeästi "kansallissosialistiseksi pienoisyhdyskunnaksi keskellä liberaalis-demokraattista järjestelmää". Toisen maailmansodan luomien suurten näköalojen puitteissa Kalkki-Petteri koki olevansa luomassa jotain uutta, mahtavaa ja hyvää. Hänelle oli järkytys huomata aseveljen sotaonnen kääntyminen ja Suomen lisääntynyt pyrkimys irrottautua sodasta.

Elokuussa 1944 Kalkki-Petteri osallistui Saksan tiedustelupalvelu SD:n järjestämään salaiseen kokoukseen, jossa luotiin Suomeen saksalaismielinen vastarintaliike. Jälleen kerran hän raotti kukkaronsa nyörejä radikaalin poliittisen järjestön hyväksi; kalkkirahoilla ostettiin muun muassa moottoriveneitä vastarintamiesten salaisiin kuljetuksiin. Muuttuneessa poliittisessa ilmastossa vuorineuvoksen ja kumppaneiden puuhat luokiteltiin maanpetokseksi, ja kun ne tulivat ilmi, niin häkkiä seurasi. Kuritushuonetuomion lisäksi lähti pitkäksi aikaa kansalaisluottamus. Kalkki-Petteri ei silti ollut linnassakaan luovuttajatyyppiä, vaan spottasi hyviä työmiehiä ja rekrytoi näitä tehtailleen, jossa näitä odotti pesti vapautumisen jälkeen.

Lisätietoa Kalkki-Petteristä:
http://www.kalkkipetteri.fi/historia.pdf

Ja Virkkalan kalkkitehtaasta ja yhdyskunnasta (rakennushistoriallisena kohteena):
http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=4988

"Kirkkonummen häpeän paikka"

Pusikot ovat iloisesti vallanneet modernin elementtirakennuskohteen.

Suomessa on hyvin harvinaista, että rakennustyöt jossain uudisrakennuskohteessa jätetään vararikon tai vastaavan syyn vuoksi kesken, ja paikka hylätään. Näin on silti käynyt Kirkkonummen Kantvikissa, jossa ruohottuvat keskeneräiset pienkerrostalon ykköskerroksen elementit. Eräässä netin valokuvakansiossa kohdetta kutsutaan "Kirkkonummen häpeän paikaksi". Kyseinen rakennustyömaa käynnistettiin vuonna 2000 Kauhajoen Kone ja Rakennus Oy:n toimesta, mutta rakentaminen päättyi ilmeisen pian konkurssiin. Kohteen rakennuslupa raukesi 2008.

Tilapäisyyden viisauden arvostajille Kantvikin elementtiluuranko on palkitseva. Uudenkarheat ja modernit rakennukset mieltää salakavalan helposti pysyviksi ja ikuisiksi, mitä ne eivät tietenkään ole. Niin kuin jotkut meistä kuolevat jo syntyessään tai jopa ennen sitä, voi myös rakennusten elinkaari päättyä ennen harjakaisia.

Seuraavassa kuvasikermä "häpeän paikasta". Sen rauniot ovat katoavia nekin: Kirkkonummen kunta on ostanut tontin ja sille aiotaan rakentaa asuntoja. Jo pystytettyjä elementtejä ei aiota hyödyntää, vaan ne puretaan.


Tyhjien ikkuna-aukkojen taikaa.


Kompleksi nähtynä takaa päin mäeltä.


Umpitilat oli levytetty joskus umpeen.


Hui, Kanttulassa (= Kantvik) on gangstereita!


Gallerioita.


Väestönsuoja ehti melko valmiiksi.


Ovelta ovelle.


Yllättävää bunkkeritunnelmaa, vettä lattialla ja kaikkea.


Katon horniaukosta lankesi kammioon kaunis valo.


Raunion nurkalle on muodostunut pieni lutakko osmankäämeineen. Hyppysellinen mielikuvitusta mukaan ja ajatus vie jo hylätyn viidakkotemppelin tunnelmiin.

Hellekevennys: dyykkaus viileään

Miten sujuu retkeily - etenkin urbaani löytöretkeily - helteellä? Sillä voi olla sijansa. Tiedossahan on, että ainakin massiivisten kivirakennelmien sisällä on mukavan viileää. Alla hellekevennyksenä kuvasarja, jossa UE-velmu Strangler näyttäää mallia ja pujahtaa näppärämmin kuin kyy vilpoiseen muurinkoloon.











Niinpä. Koemme helteitä, joiden veroisia muistaaksemme meidän pitäisi olla ainakin kahdeksankymppisiä. Hämeenlinnan Evolla viime viikolla (13.7.) kirjattu +34,2 celsiusta oli tiukin lukema 76 vuoteen ja samalla kolmanneksi kuumin Suomessa koskaan mitattu (15.7.1934 Lieksan Lampelassa mitattiin 35,6 astetta). Kaikkien aikojen kuumin lukema +35,9 on vuodelta 1914 Turusta. Tosin tuo Turun sijainti tekee siitä kummallisen; merellisellä lounaisrannikolla on järjestään kesäisin viileintä lukuun ottamatta Lappia. Ettei vain olisi ollut mittari auringossa - tai meteorologi punssissa? Tosin on voinut olla, että Turun seutu on ollut havaintopäivänä - ennätyksellisen lämpimän ilmamassan hallitessa maata - Suomen ainoa aurinkoinen alue.

Tänä kesänä kukat ovat kukkineet ja siementäneet nopeampaan kuin tavallisesti: ne aavistavat, että vitkuttelu voisi merkitä tuhoutumista ennen suvunjatkamista. Moni kasvi toki kulottuukin ja kipristyy pois kullanhohtoisessa hautajaistunikassa, aivan välimerelliseen tyyliin. Kuumuuteen kun on vielä yhdistynyt vähäsateisuus. Suomen Ympäristökeskus tiedottaa (22.7.2010), että Etelä- ja Länsi-Suomessa sadetta on viimeisten neljän viikon aikana kertynyt useimmilla alueilla vain 20-40 mm keskimääräisen 60-70 millimetrin sijasta. Maankosteuden vaje on 80-120 mm. Se merkitsee, että janoisa maaperä pystyisi varastoimaan näin suuren määrän sadetta.

Kuivuudesta on jotain etuakin. Monet muuten ahtaalla olevat keto- ja kalliokasvit hyötyvät, jos niiden kasvupaikkoja varjostavat pensaat ja korkeakasvuiset ruohot ja heinät taantuvat kuivuuden seurauksena. Merkille pantavaa on sekin, että perhosten lentoajat ovat aikaistuneet muutamalla viikolla. Nyt lennossa on poikkeuksellisesti jo loppukesän ja alkusyksyn lajeja, kuten neitoperhonen ja sitruunaperhonen.

Helle on korventanut muutakin Eurooppaa, Venäjää ja osia Yhdysvalloista. Tuore EU:n Prudence-ilmakehätutkimus ennustaa, että helleaallot toistuvat tulevaisuudessa entistä useammin, ovat entistä voimakkaampia ja kestävät entistä kauemmin. Lopulta ne voivat muuttaa muun muassa Välimeren seudun aavikoksi ja ajaa alueen asukkaat kotikonnuiltaan.

Ilmastonmuutoksen metkuja ehtii silti spekuloida syyskylmillä. Nyt on aika nauttia lämmöstä.



****

Jälkikirjoitus 29.7.2010: uusi (ja vanha) ennätys

Ennätyslistaa täytyy näemmä täydentää: Lahdessa mitattiin 28.7. kesän ennätys +35,0, kunnes sekin rikottiin 29.7. reippaasti Liperissä, jossa mittari kohosi +37,2 asteeseen. Kirkkaasti uusi ennätys. Vai onko? Helsingin Sanomien yleisönosastolla geofysiikan dosentti Kai Myrberg kirjoitti, että Ilmatieteellisen keskuslaitoksen vuosikirjan mukaan 7.7.1914 mitattiin Wärtsilässä +38,0 astetta. Tästä on vuosikymmenet vaiettu, koska Neuvostoliitto vei Wärtsilän. Suomettuminen on yltänyt sääennätyksiinkin.

Mimmien Stadi 1910-luvulla

Teksti perustuu taidehistorioitsija Anna Kortelaisen kanssa tekemääni haastatteluun ja julkaistiin Yliopisto-lehden numerossa 6-7/2010. Kortelainen paneutui uusimmassa kirjassaan 1910-luvun Helsinkiin naisten paikkana; teema sopinee myös tähän blogiin. Kuvituksena ajan henkeen mätsääviä kansikuvatyttöjä.



Anna Kortelainen ilahtuu ehdotuksesta mennä kahville Kappeliin. Nyt hänen olisi tilaisuus päästä kurkistamaan paikkaa. Onhan toimittaja herraseuraa eli naisihmiselle sisäänpääsyn mahdollistaja.

Taidehistorioitsijan eläytymiskyky siinä vain laukkasi. Tarkoitus on puhua 1910-luvun Helsingistä naimattomien naisten vinkkelistä, ja tuolloin naisilla ei tosiaan ollut yksin tai keskenään asiaa ravintoloihin.

Kortelaiselta ilmestyi maaliskuussa sadan vuoden takaista Helsinkiä monipuolisesti käsittelevä kirja Eri kivaa! (Tammi). Siinä kaupunkia katsotaan etenkin kirjailija ja kriitikko L. Onervan eli Hilja Onerva Lehtisen (1882-1972) silmin. Häntä Kortelainen käsitteli myös kirjassaan Naisen tie – L. Onervan kapina (2006).

Kappeli on tunnelmallinen, mutta 1904 vuonna osaksi aamiaispöytää esiteltyä viinasamovaaria ei enää näy. Se oli aikoinaan suurmenestys; siitä sopi lorottaa kirkasta mielensä mukaan.

”Kappeli ei ollut naisystävällinen paikka, sillä siellä kokoontuivat meluisat taiteilija-, kirjailija-, ylioppilasnuorukais- ja muut miesporukat, jotka joivat paljon ja menivät jatkoille ilotaloihin.”



Nuori pääkaupunki kasvoi jytinällä. Sen väkiluku miltei kymmenkertaistui 1870-luvulta sisällissotaan, jolloin se oli ylittänyt jo 150 000:n. Töllit ja tunkiot vaihtuivat mannermaisiin kahviloihin ja näyttäytymispuistoihin.

Suurkaupungin metkut alkoivat heti rautatieasemalla, jossa näennäisen mukavat herrat tarjosivat opastavaa apuaan piikomaan saapuneille maalaistytöille. Vastassa oli myös kristillisen Valkonauhaliiton raittiusnaisia, joiden yksi tehtävistä oli prostituution ehkäisy.

Punavuoreen ja Kamppiin keskittyneet bordellit olivat laillisia ja niissä vierailu normikäytäntö miesten keskuudessa.

”Takana oli järkähtämätön logiikka. Jos miehellä oli morsianehdokas, niin eihän hän tietenkään halunnut tahrata häntä. Naiset joutuivat taas miettimään, saavatko tulevalta mieheltään taudin. Jotkut alkoivat haaveilla pelkästä toveriliitosta.”

Yliopisto oli oma erikoinen vapaavaltionsa, jossa sukupuolet olivat sujuvasti rinnakkain samoilla luennoilla ja kävivät yhdessä kahvilla Vanhalla. Vapaamielisyys johtui Suomen köyhyydestä. Isoissa maissa naisille perustettiin omat yliopistonsa, jotta miehiä ei nöyryytettäisi heidän läsnäolollaan.

”Ylioppilaiden toveruuden on täytynyt olla fantastista ja poikkeuksellista. Sitähän arvostaan nykypäivänäkin, että työyhteisössä on kumpaakin sukupuolta. Se on suuri ilon lähde”, Kortelainen hymyilee ja siemaisee cappuccinoaan.

Helsingin yliopisto, vuoteen 1919 asti Keisarillinen Aleksanterin Yliopisto, oli myös Onervan opinahjo. ”Taidehistoriasta olen aivan hulluuteen saakka intresseerattu”, hän ylisti pääainettaan.



Pieniä kahviloita Helsingissä oli valtavasti. Lehti-ilmoituksissa mainittu ’vapaa pääsy’ oli koodi-ilmaisu ja tarkoitti, että myös neidit olisivat tervetulleita. Elannon kahviloita oli Pitkänsillan takanakin. Niissä sai ystävällisen kohtelun, vaikka olisi ollut maalaisen näköinen ja puhunut suomea.

”Paikkojen suhteen oli paljon tällaista hiljaista tietoa.”

Naisille mahdollisia paikkoja olivat myös niin kutsutut automaatit. Niissä soppa, voileipä tai olut ostettiin kolikkoautomaatista. Syömistä varten oli pöytiä. ”Onerva kirjoitti usein kirjeitä Erottajan automaatissa. Ne olivat auki myöhään. Hirveän kätevää naisille, jotka asuivat ahtaasti bolageissa ja alivuokralaisina.”

Iltaelämän suhteen nuoren naimattoman naisen täytyi punnita montaa tekijää. Paikassa ei sopinut olla anniskelua, tupakointia, kevyttä musiikkia eikä tanssia (etenkään argentiinalaista tangoa). Turvallisin vaihtoehto oli klassisen musiikin tilaisuus tai taiteen katselu Ateneumissa.

Ohjelmallisiin iltaravintoloihin hameväkeä ei tietenkään omin päin laskettu. ”Niiden ohjelmanumeroista saattoi silti lukea lehtimainoksista ja kuvitella, miltä ne oikein näyttivät”, Kortelainen toteaa lohduttavasti.

Eräät näyttämöhuvit olivat mannermaisen dekadentteja: tarjolla oli kaikenlaista kuplettia, silmänkääntäjää, fakiiria, hypnotisoijaa, luonnonoikkua, kallonmittaajaa, miesten ja naisten välistä painiottelua.

Anatomisen vahakabinetti Panoptikonin näyttelyssä oli varattu oma naisten iltapäivä. ”Oltiin hyvin sensitiivisiä. Ettei vain syntyisi sitä tilannetta, että nyt tuo mies näkee, kun minä näen tämän.”

Elokuvateatterit toimivat jo täyttä päätä, ja niiden nonstop-esityksiin oli helppo pujahtaa. Yrjönkadun Lyyrassa esitettiin 1915 muun muassa Sherlock Holmes taistelussa salaperäisiä yöllisiä rosvoja vastaan.



Modernin city-sinkun sarjadeittailu olisi ollut suorastaan skandalöösia vuosisata sitten. Onerva kuvaili nuoruutensa seurustelutapoja näin: ”Suurinta suosiota nuorukainen osoitti ihailunsa esineelle hankkimalla kokoon ylioppilaskvartetin, joka iltamyöhällä meni neitosen akkunan alle laulamaan ’Sua tervehdin’ y.m. lauluja odottaen tytön heräämistä ja kynttilän ilmestymistä akkunaan.”

Toisilleen nuoret neidit kirjoittivat romanttisia ja intohimoisia kirjeitä, joissa julistettiin ja puitiin keskinäistä rakkautta. ”Seksologisesti viattomat eli ajan uusista tieteellisistä kauhuteorioista tietämättömät tytöt ilmaisivat suorasukaisesti suuria ja aitoja tunteitaan”, Kortelainen luonnehtii.

Neidit suutelivat toisiaan suulle, mutta miehen suutelo oli lähes synti, puhumattakaan enemmästä. Avioliiton ulkopuolinen sukupuoliyhteys oli laissa rangaistava teko, ”salavuoteus”. Prostituoituja ja heidän asiakkaitaan laki ei koskenut.

Avo- eli susipareja yritettiin savustaa pesistään seurakunnan kampanjoin Sörnäisissä 1908 ja 1912. Alueen talonomistajia ja isännöitsijöitä kehotettiin ilmiantamaan ja häätämään ”saastaista menoaan” harjoittavat parit.

Kampanjan tulokset olivat huonot. Ehkä selitykseksi nähtiin Pitkänsillan pohjoispuolen yleinen turmellus. Alueelle ei ollut hienolla naisella mitään menemistä, ainakaan ilman turvallista saattajaa. 1900-luvun alun Helsinki olikin paljon väkivaltaisempi kuin nykyinen.



Rajoituksistaan huolimatta Helsinki merkitsi monelle ennen kokemattoman huumaavaa vapautta.

”Kaiken penkomani jälkeen tuli entistä voimakkaammin se fiilis, että kaupunki oli myös naisten kaupunki, ja siinä oli paratiisillisia ominaisuuksia”, Kortelainen sanoo ja tuntuu myötäiloitsevan menneiden kanssasisarien puolesta.

”Maalla nuori nainen oli niin kiinni turpeessa ja kenelle hänet naitetaan. Ei omaa elämää, ei penniäkään omaa rahaa. Kaupungissa hän sai liksaa. Sai liikuskella anonyymisti, viihtyä, kokea mielihyvää, tutustua keneen haluaa, kaunistautua ja pukeutua.”

Ei ihme, että Onervakin kirjoitti jossakussa kahvilassa kesällä 1914: ”Kyllä se on hullu joka Helsingistä pyrkii muualle. Täällä on maat ja meret ja merenkalliot ja yksinäisyys ja elämä ja mitä vain.”

Anna Kortelaisen kokoama ONERVA – Kaupungin naiset -näyttely jatkuu Ateneumissa 29.8. saakka.