Anna Kortelainen ilahtuu ehdotuksesta mennä kahville Kappeliin. Nyt hänen olisi tilaisuus päästä kurkistamaan paikkaa. Onhan toimittaja herraseuraa eli naisihmiselle sisäänpääsyn mahdollistaja.
Taidehistorioitsijan eläytymiskyky siinä vain laukkasi. Tarkoitus on puhua 1910-luvun Helsingistä naimattomien naisten vinkkelistä, ja tuolloin naisilla ei tosiaan ollut yksin tai keskenään asiaa ravintoloihin.
Kortelaiselta ilmestyi maaliskuussa sadan vuoden takaista Helsinkiä monipuolisesti käsittelevä kirja Eri kivaa! (Tammi). Siinä kaupunkia katsotaan etenkin kirjailija ja kriitikko L. Onervan eli Hilja Onerva Lehtisen (1882-1972) silmin. Häntä Kortelainen käsitteli myös kirjassaan Naisen tie – L. Onervan kapina (2006).
Kappeli on tunnelmallinen, mutta 1904 vuonna osaksi aamiaispöytää esiteltyä viinasamovaaria ei enää näy. Se oli aikoinaan suurmenestys; siitä sopi lorottaa kirkasta mielensä mukaan.
”Kappeli ei ollut naisystävällinen paikka, sillä siellä kokoontuivat meluisat taiteilija-, kirjailija-, ylioppilasnuorukais- ja muut miesporukat, jotka joivat paljon ja menivät jatkoille ilotaloihin.”
Nuori pääkaupunki kasvoi jytinällä. Sen väkiluku miltei kymmenkertaistui 1870-luvulta sisällissotaan, jolloin se oli ylittänyt jo 150 000:n. Töllit ja tunkiot vaihtuivat mannermaisiin kahviloihin ja näyttäytymispuistoihin.
Suurkaupungin metkut alkoivat heti rautatieasemalla, jossa näennäisen mukavat herrat tarjosivat opastavaa apuaan piikomaan saapuneille maalaistytöille. Vastassa oli myös kristillisen Valkonauhaliiton raittiusnaisia, joiden yksi tehtävistä oli prostituution ehkäisy.
Punavuoreen ja Kamppiin keskittyneet bordellit olivat laillisia ja niissä vierailu normikäytäntö miesten keskuudessa.
”Takana oli järkähtämätön logiikka. Jos miehellä oli morsianehdokas, niin eihän hän tietenkään halunnut tahrata häntä. Naiset joutuivat taas miettimään, saavatko tulevalta mieheltään taudin. Jotkut alkoivat haaveilla pelkästä toveriliitosta.”
Yliopisto oli oma erikoinen vapaavaltionsa, jossa sukupuolet olivat sujuvasti rinnakkain samoilla luennoilla ja kävivät yhdessä kahvilla Vanhalla. Vapaamielisyys johtui Suomen köyhyydestä. Isoissa maissa naisille perustettiin omat yliopistonsa, jotta miehiä ei nöyryytettäisi heidän läsnäolollaan.
”Ylioppilaiden toveruuden on täytynyt olla fantastista ja poikkeuksellista. Sitähän arvostaan nykypäivänäkin, että työyhteisössä on kumpaakin sukupuolta. Se on suuri ilon lähde”, Kortelainen hymyilee ja siemaisee cappuccinoaan.
Helsingin yliopisto, vuoteen 1919 asti Keisarillinen Aleksanterin Yliopisto, oli myös Onervan opinahjo. ”Taidehistoriasta olen aivan hulluuteen saakka intresseerattu”, hän ylisti pääainettaan.
Pieniä kahviloita Helsingissä oli valtavasti. Lehti-ilmoituksissa mainittu ’vapaa pääsy’ oli koodi-ilmaisu ja tarkoitti, että myös neidit olisivat tervetulleita. Elannon kahviloita oli Pitkänsillan takanakin. Niissä sai ystävällisen kohtelun, vaikka olisi ollut maalaisen näköinen ja puhunut suomea.
”Paikkojen suhteen oli paljon tällaista hiljaista tietoa.”
Naisille mahdollisia paikkoja olivat myös niin kutsutut automaatit. Niissä soppa, voileipä tai olut ostettiin kolikkoautomaatista. Syömistä varten oli pöytiä. ”Onerva kirjoitti usein kirjeitä Erottajan automaatissa. Ne olivat auki myöhään. Hirveän kätevää naisille, jotka asuivat ahtaasti bolageissa ja alivuokralaisina.”
Iltaelämän suhteen nuoren naimattoman naisen täytyi punnita montaa tekijää. Paikassa ei sopinut olla anniskelua, tupakointia, kevyttä musiikkia eikä tanssia (etenkään argentiinalaista tangoa). Turvallisin vaihtoehto oli klassisen musiikin tilaisuus tai taiteen katselu Ateneumissa.
Ohjelmallisiin iltaravintoloihin hameväkeä ei tietenkään omin päin laskettu. ”Niiden ohjelmanumeroista saattoi silti lukea lehtimainoksista ja kuvitella, miltä ne oikein näyttivät”, Kortelainen toteaa lohduttavasti.
Eräät näyttämöhuvit olivat mannermaisen dekadentteja: tarjolla oli kaikenlaista kuplettia, silmänkääntäjää, fakiiria, hypnotisoijaa, luonnonoikkua, kallonmittaajaa, miesten ja naisten välistä painiottelua.
Anatomisen vahakabinetti Panoptikonin näyttelyssä oli varattu oma naisten iltapäivä. ”Oltiin hyvin sensitiivisiä. Ettei vain syntyisi sitä tilannetta, että nyt tuo mies näkee, kun minä näen tämän.”
Elokuvateatterit toimivat jo täyttä päätä, ja niiden nonstop-esityksiin oli helppo pujahtaa. Yrjönkadun Lyyrassa esitettiin 1915 muun muassa Sherlock Holmes taistelussa salaperäisiä yöllisiä rosvoja vastaan.
Modernin city-sinkun sarjadeittailu olisi ollut suorastaan skandalöösia vuosisata sitten. Onerva kuvaili nuoruutensa seurustelutapoja näin: ”Suurinta suosiota nuorukainen osoitti ihailunsa esineelle hankkimalla kokoon ylioppilaskvartetin, joka iltamyöhällä meni neitosen akkunan alle laulamaan ’Sua tervehdin’ y.m. lauluja odottaen tytön heräämistä ja kynttilän ilmestymistä akkunaan.”
Toisilleen nuoret neidit kirjoittivat romanttisia ja intohimoisia kirjeitä, joissa julistettiin ja puitiin keskinäistä rakkautta. ”Seksologisesti viattomat eli ajan uusista tieteellisistä kauhuteorioista tietämättömät tytöt ilmaisivat suorasukaisesti suuria ja aitoja tunteitaan”, Kortelainen luonnehtii.
Neidit suutelivat toisiaan suulle, mutta miehen suutelo oli lähes synti, puhumattakaan enemmästä. Avioliiton ulkopuolinen sukupuoliyhteys oli laissa rangaistava teko, ”salavuoteus”. Prostituoituja ja heidän asiakkaitaan laki ei koskenut.
Avo- eli susipareja yritettiin savustaa pesistään seurakunnan kampanjoin Sörnäisissä 1908 ja 1912. Alueen talonomistajia ja isännöitsijöitä kehotettiin ilmiantamaan ja häätämään ”saastaista menoaan” harjoittavat parit.
Kampanjan tulokset olivat huonot. Ehkä selitykseksi nähtiin Pitkänsillan pohjoispuolen yleinen turmellus. Alueelle ei ollut hienolla naisella mitään menemistä, ainakaan ilman turvallista saattajaa. 1900-luvun alun Helsinki olikin paljon väkivaltaisempi kuin nykyinen.
Rajoituksistaan huolimatta Helsinki merkitsi monelle ennen kokemattoman huumaavaa vapautta.
”Kaiken penkomani jälkeen tuli entistä voimakkaammin se fiilis, että kaupunki oli myös naisten kaupunki, ja siinä oli paratiisillisia ominaisuuksia”, Kortelainen sanoo ja tuntuu myötäiloitsevan menneiden kanssasisarien puolesta.
”Maalla nuori nainen oli niin kiinni turpeessa ja kenelle hänet naitetaan. Ei omaa elämää, ei penniäkään omaa rahaa. Kaupungissa hän sai liksaa. Sai liikuskella anonyymisti, viihtyä, kokea mielihyvää, tutustua keneen haluaa, kaunistautua ja pukeutua.”
Ei ihme, että Onervakin kirjoitti jossakussa kahvilassa kesällä 1914: ”Kyllä se on hullu joka Helsingistä pyrkii muualle. Täällä on maat ja meret ja merenkalliot ja yksinäisyys ja elämä ja mitä vain.”
Anna Kortelaisen kokoama ONERVA – Kaupungin naiset -näyttely jatkuu Ateneumissa 29.8. saakka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti