Vuodenkierrossa on koittanut syvän hämärän aika, öiden ylivaltius.
Pimeys vaikuttaa ihmismieleen paitsi suoraan elimistön sisäisen kellon kautta, myös kokemusmaailman välityksellä. Yksi merkittävä kokemuksen kenttä on se miten näemme ja tunnemme alueet, maisemat, paikat ja kohdat. Kokemus on hämärässä ja pimeällä tyystin erilainen kuin päivänvalossa.
Nouskaamme jollekin näköalapaikalle ja seuratkaamme maiseman hämärtymistä auringonlaskun hetkillä. Huomaamme, että hämärtymisen ensivaiheessa sävyt paikoin voimistuvat, mutta mailleen painuvan päivän hautajaishehku on lyhyt. Nopeasti maisema värit alkavat haipua. Kirkkaalla säällä taivaan vaaleuden ja maan tummuuden kontrasti kasvaa ennen pimeyttä suureksi. Pilvisellä säällä maiseman eri osat kääriytyvät kaikenkattavaan hämyyn, josta valo vaivihkaa hiipii pois.
Talot ja muut rakenteet käyvät hämärässä pehmeiksi, vähemmän kulmikkaiksi. Jos ne ovat vaaleita, häilyvät ne läikkänä yössäkin. Ne kertovat itsestään aivan muita tarinoita kuin päivällä. Rakennetun ympäristön hiljaiseen tietoon avautuu uusia ovia. Vastaavaa tapahtuu metsän sylissä. Tuntemattomuuden katedraalissa soivat laulut, joiden sanat ovat harvat mutta viisaat. Satuja ovat tarinat yön, mutta merkityksellisiä sellaisia.
Pimeän voittaessa hämärän sammuu yksityiskohta yksityiskohdalta nähty maailma. Se tuntuu sulautuvan siihen alkumustuuteen, josta se ammoin ilmaantui. Silti kun silmät tottuvat, näkevät ne paljon pimeälläkin. Tätä pääsee valaistussa nykyajan yössä harvemmin kokemaan. Kirkkainkaan keinovalo ei voita yötä; se merkitsee vain hysteeristä pakoyritystä tilanteessa, jossa pako ei ole mahdollinen eikä siihen ole aihetta.
Oli aika, jolloin ihminen ajatteli, että yöllä tuonen voimat saavat maan haltuunsa. Kun näin on, erilaisten rajantakaisten henkien valtakunta alkaa jo omalta pihalta; viimein aamunsarastuksella valta siirtyy takaisin tämänpuoliselle elämälle. Todellisuudella on rytminsä, ihmisellä sille selityksensä. Kun ihminen on tarpeeksi tunnustellut jotain asiaa, on hän usein kiteyttänyt sen arkkityypiksi. Yö ja kuolema ovat sisaruksia arkkityyppien galleriassa. Yö on myös elämä - siemen vaatii itääkseen pimeyttä.
Runosuoni Charles Baudelaire hahmotti pimeän vaikutusta runossa Illan hämärä:
"Yö! viillyttävä pimeys! olet minulle sisäisen juhlan alkamismerkki, olet vapautus ahdistuksesta! Tasankojen yksinäisyydessä, pääkaupungin kivilabyrinteissä, te tähtien tuike, lyhtyjen syttyminen, olette Vapauden jumalattaren ilotulitus!"
Monet iltavirkut ja yökyöpelit tunnistavat tunteen: myöhään illalla mieli lähtee viimein lentoon, vapautuu päivän raskaudesta ja banaaleista rutiineista. Hajaannus muuttuu uppoutuvaksi keskittyneisyydeksi, myötäelämisen kyky ja luovuus nousevat. Olo on vapaimmillaan, on sisäisen juhlan mahdollisuus. Tämän tuntee niin retkeilijä erämaassa kuin urbaaniympäristön kulkija.
"Hämärä, miten hellä ja lempeä oletkaan!", jatkaa Baudlaire.
"Ruusunpunervat valonsäteet, jotka yhä viipyilevät taivaanrannassa kuin päivän kuolinkamppailu yön voittoisan sorron alla; lyhdykköjen tulet jotka heittävät tummanpunaiset valoläikkänsä mailleenmenijän viimeiseen loistoon; raskaat käärinliinat jotka näkymätön käsi vetää Idän syvyyksistä; kaikki ne jäljittelevät monimutkaisia tunteita, jotka kamppailevat ihmissydämessä elämän juhlahetkinä."
Ilta on epämääräinen ja salaperäinen, juuri siksi niin kaunis ja hyväksyvä. Siinä on feminiiniä voimaa, jota on syytä kunnioittaa. Ulkosalla hämärä ja pimeä voivat värisyttää muitakin kuin pelkureita. Kulku voi siivittyä, tuntua kevyemmältä ja nopeammalta. Aistit terästyvät ikään kuin osa ihmisestä palaisi evoluutiohistorian syvyyteen, metsästäjä-keräilijäksi. Uros ja naaras tietävät olevansa uros ja naaras. Kohtalokkaita ovat tähdet, lukemattomien mahdollisuuksien tuikkiva taulu kuusikon terävien latvojen yllä.
"Hämärä on myös kuin tanssijattaren oudot vaipat, joiden tumman läpikuultavan harson lävitse näkyvät himmeinä kirkkaanvärisen hameen välähdykset, kuten mustan nykyhetken alta tunkee lävitse suloinen menneisyys; ja kullalle ja hopealle hohtavat tähdet, joita hameeseen on siroteltu, edustavat mielikuvituksen tulia, jotka todella syttyvät vasta, kun vallitsee Yön syvä suruaika."
Pehmeä liukuma.
Yöllä on valittunsa. Suurten väestöaineistojen mukaan maamme aikuisista yksi viidestä on kronotyypiltään selkeitä aamuihmisiä ja yksi kymmenestä selkeitä iltaihmisiä. Jäljelle jäänyt enemmistö on mukautuvaa välityyppiä. Iltavirkkujen terveysennuste on väestön keskiarvoa heikompi. Omaa kronotyyppiään ei voi pysyvästi muuttaa, olemuksemme eräänä pohjavirtana se kulkee mukanamme halki elämän.
Yö on ajattomien juhlien luvattu näyttämö, liian vähien unien vaikeneva toveri; yö kaitsee lapsiaan sallivaisin katsein. Kaari ylimmästä ekstaasista sudenhetken kiirastuleen on laaja. Yön palvojat kierrättävät energiaa, joka polttaa heitä virratessaan heidän läpi.
Polttaa - kohottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti