Luonnon ja ihmisluonnon leikkauspinnassa: Sulkavan linnavuori

Vanhan metsän virkistystä ja kaukonäkymien mielenylennystä kaihoavan matkalaisen ei milloinkaan pidä ohittaa linnavuorta. Mutta ne voivat tarjota muutakin.

Luonnosta innoittumisen kohteina maamme linnavuoret seisovat päätä pidempinä muuta ympäristöään. Selityksenä on voimaperäisen metsänkäsittelyn kaikkialle-levittäytyneisyys, jonka jokainen valtakuntaa summittaisesti havainnoinut on omin silmin huomannut, mutta eittämättä myös mäkilinnojen kulttuurintuntu.

On nähtyä, että lähes poikkeuksetta linnojen jäljellä olevat rakenteet ovat fyysisesti vähäisiä; lähinnä sammaloituneita vallituksia, kylmämuurattujen latomusten jämiä. Silti arvoituksellinen arvokkuus tuntuu iskostuneen itse kallioon. On kuin perimyslinja menneisyyteen aukeaisi, kun tietää seisovansa kummulla, joka on ollut merkittävä kaukaiselle esi-isälle - mikä hän sitten olikaan nimeltään ja arvoltaan.

Syvimmin puhuttelee silti muinaislinnojen käyttötarkoituksen yleisinhimillinen motiivi. Emme tarkoita nyt taistelua - vaikkakin oikeutetusta ja kunniakkaasta puolustautumisesta olisi ollut kyse - vaan suojan kaipuuta.

Ihmislajin itsetuhoisuus kollektiivisella tasolla kummunnee vastuuttomuudesta, avuttomuudesta ja itsekkyydestä, mutta kuitenkin käytännössä jokainen on halukas pelastamaan itsensä ja läheisensä. Tämä ominaisuus oli jo niissä apinaolennoissa, jotka ilmastonmuutoksen vuoksi joutuivat laskeutumaan puuelämästä ja aloittamaan uudessa ympäristössä viisauden ja näppäryyden kehittämisen. Niin vähäistä hyönteistä tai alkueläintä ei ole, etteikö sen luontaisena haluna olisi kärsimyksen välttäminen ja elämänsä vaaliminen. Voimme pitää tavoitetta universaalina. Jos jokin eliö olisi toiminut sitä vastaan, olisi se joka tapauksessa pedannut oman tuhonsa ja jäänyt evoluution roskakoriin.

Seisomalla linnavuorella tunnemme seisovamme paikalla, jollaisen itse elämä meille tarkoitti. Tämä on linnavuorilumon perusta. Sen rinnalla esimerkiksi heimovietti ja kansallisromanttisuus on pintaväreilyä, jos kohta ei sekään merkityksetöntä.

Syksy oli koittanut, kun osuimme Sulkavan linnavuorelle Etelä-Savon järvimaisemiin. Enonveden Pisamalahtea kaitseva vuori osoittautui lajissaan merkkikohteeksi.

Vuori alkoi hahmottua harmaana muurina kuusikosta.

Jyrkkä, kivinen ja pitkä rinne olisi hyvin haastava ilman portaita.

Mesta on juureva.

Vallituksen jäänne on poikkeuksellisen näkyvä. Kiviperustan päällä kohosi ammoin hirsivarustus.

Muurin pituus on noin 120 metriä ja se on paikoin kolme metriä korkea.

Sivustan vartioasemia suojaa monen metrin pystysuora jyrkänne.

Se mikä nyt on ikimetsää oli kerran varuskenttää. Vuorella tiedetään olleen ainakin 14 heittokivikasaa.

Äkkiä avautuu maisema.

Täältä on voinut hallita katseella laajoja maisemia ja olla samalla itse vetäytyneenä suojaan. Tämä on ominaisuus, joka kognitiivisessa uskontotieteessä on osoitettu erääksi paratiisin yleismaailmalliseksi tunnusmerkiksi.

Järvi on noin 55 metriä alempana. Äkkijyrkissä seinämissä on, niin kerrotaan, useampi onkalo.

Maasto jatkuu kumpuisena. Jos Hämeen linnavuorten on otaksuttu viestineen toinen toisilleen merkkitulin, onnistuisi se täälläkin.

Pihlajanmarjoissa on kymmenkertaisesti c-vitamiinia mustikkaan verrattuna. Pitkälle syksyyn ja talveenkin säilyvänä marjana näiden arvo keripukin torjujana on varmasti tiedostettu linnavuorelaisten rautakauteen tai keskiaikaan ajoittuvassa porukassa.

Hetki on kokonaistaideteos.

Kyltti jonka kutsuun kannattaa tarttua.

Linnavuorilla retkeiltiin ja niiden olemusta analysoitiin myös viime vuonna:

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2013/08/kun-turvauduttiin-makiin-pieni.html

Joulukuussa 2011 vierailimme Vartiokylän linnavuorella, jonka rahapulainen valtio on pannut nyt myyntiin 260 000 eurolla:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2011/12/vartiokylan-linnavuori-helsingin-vanhin.html