Sitä ei hämmästyisi, jos tämän paikan suulla lukisi "Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää".
Ikivanha kallioperämme on säyseäpiirteistä, pinnaltaan usein jopa siloisaa. Se on luotettavuuden ilmeinen perikuva. Se ei järky eikä jyrise vaan pitelee meitä vaarinkämmenellään vakaammin kuin mikään muu ilmiömaailmassa tuntemamme. Pohjolan kalliopinnan selkeys, kovuus ja kiinteys ovat omaa luokkaansa; vätykseltä ellei humpuukimaakarilta vaikuttaa etelänmaiden hapero kallioperä, jota pystyy jopa saappaalla möyhimään.
Kalliolaet ovat lämmön ja päivän valtapaikkoja. Ne ovat kutsuvia; somia retkeläisen istahtaa ja auvoonsa torkahtaakin. Paljon puhuvasti on suurin päiväperhosemme, valon ja auringon jumala Apollonin mukaan nimetty, nimenomaan kalliomaastojen asukki, avaran vuoren valkea liina.
Vaan on kalliomailla toisetkin kasvot: synkeät, kurttuiset ja uhkaavat sellaiset. Väkevimmillään kalliomaan vasen puoli näyttäytyy rotkojen muodossa.
Kun jokin niin julmetun mahtava kuin peruskallio on ärtynyt irveeseen, säväyttää maisema leijonan karjaisun lailla. On kuin koko tienoo siitä vaikenisi ja kyyristyisi. Kuitenkin perustyyni kalliomme näyttää hurjistunutta rotkohahmoaan vain harvoissa paikoissa. Ennen sellaiset paikat tavattiin kiertää kaukaa. "Hiitolassa, kaukana autioiden vuorten välissä, asui julma Hiisi. Koko hänen sukunsa oli häijyjä noitia, hän oli kipujen ja kauhistuksen haltija", kertoi Topelius rotkojen asujamistosta, toisin sanoen rotkojen aluehengestä.
Jos tunnelmallisesti rotkoissa ylisen piiri tuntuu yltävän aliseen, ovat rotkot myös pienilmastollisesti luonnon kellareita. Kasvillisuus kielii tästä kun se usein vaihettuu rotkon ylälaitojen paahdeympäristölajistosta - ahojen värikylläisimmistä kukkijoista - tihkupintoja, viileyttä ja varjoja suosivien saniaisten muinaiseen ja hämyisään klaaniin. Rotkossa moni pohjoinen kasvilaji pystyy asettumaan päälevinnäisyysaluettaan etelämmäksi. Samoin moni vaatelias eteläinen laji selviää päälevinnäisyysaluettaan pohjoisemmassa, jos rotko - jossa pakkasherrankin on käyttäydyttävä nöyremmin - on ottanut sen huomaansa.
Rotkon äärellä hiljentyvä voi tuntea niiden luotaan-työntävyyden ja puoleensa-kutsuvuuden muodostaman vastakohtaisuuden, jännitteen. Sisäisen palon vallassa hän kiertää äkkijyrkkiä laitoja, katse hakien tietä rotkon portille. Vielä astuessaan sisään hän saattaa pöyhistää rintaansa ja rohkaista itseään ihmisen, vieläpä modernin keekoilijan, kaikkivoipuudella. Mutta ollessaan kalliohaudan pohjalla, lukemattomien huterasti kiinnittyneiden kivitonnien varjossa, hybris pyyhkiytyy pois eikä hän voi välttyä ylevän kokemukselta: ihminen on kuin onkin pieni luonnon keskellä, joka voisi tuosta vain murskata hänet. Sarastaa nöyryys ja samalla hiljainen voima ja hehku.
Eräänä kuluneen suven päivänä kuljimme Tuomo Kesäläisen kanssa kahteen mahtavaan rotkoon. Herra Kesäläinen on omistautunut niille. Hän on viime vuosien aikana käynyt puolessa tuhannessa maamme rotkossa. Niistä 150 hän esittelee tarkemmin uudessa uljasasuisessa tiiliskivessä Suomen rotkot (Salakirjat, 2014). Ohessa jokunen kuva retkeltämme kamaran katvekohtiin Itä-Uudellamaalla ja Päijät-Hämeessä.
Rotkon suuaukko on jo lähellä.
Tuima isäntä. Näin luonnehti Kesäläinen rotkon seinämän antropomorfista kalliomuotoa.
Vielä yksi empii rotkon suulla.
Voiko tästä mennä edemmäksi? Ehkä kuva saa riittää.
Rotkon yläreunalta pudotetaan mittanauha kuiluun: 20 metriä ylittyy.
Itään avautuu näkymä kauas yli metsien. Rotkon toisen reunan päälle päästäkseen pitäisi olla lintu. Kallio on rapakivipitoista ja rotko on syntynyt repeämällä mahdollisesti muinaisen maanjäristyksen voimasta.
Nyt ollaan Tiirismaalla Hollolassa.
Pirunpesäksi ovat tämän kauhistuttavan kauniin loukon nimenneet. Paikka oli suhteellisen maineikas matkailunähtävyys 1800-luvulla.
Rotko alkaa laakena kvartsiittilohkareikkona.
Reunamat ovat 5-20 metriä korkeat. Ja kyllä, siellä jossakin on päivä ja aurinko.
Kapenevaan ja kylmenevään hautaan on laskeuduttava parimetrisen kynnyksen kautta.
Paikallinen jääjärvi murtautui viime jääkauden loppuvaiheessa tätä reittiä Baltian jääjärveen. Suunnaton vuoksi puhdisti murroslinjan irtoaineksesta. Tämä on tyypillinen syntytapa Suomen rotkoille. Jääkausiteoria on suhteellisen löydös uusi tieteelle. Tutkijapiireissä siitä väännettiin kättä 1840-luvulta 1860-luvun lopulle. Viimein jääkausiteorian kannattajat voittivat toisen koulukunnan, joka oli olettanut Pohjois-Euroopan maisemapiirteiden olevan raamatullisen mittasuhteen saavuttaneen vedenpaisumuksen aikaansaamaa.
Kymmenissä Suomen rotkoissa on piileksitty isovihan ja muiden vainojen aikana. Joskus rotkoihin tehtiin puusta katto, jolloin syntyi todellinen piilokorsu. Rotkot ovat kelvanneet myös rosvoille ja käpykaartilaisille.
Monissa rotkoissa on "portteja", joiden alitse on kuljettava. Ahtaimpien nöyristävyyttä käyttivät muinaiset parantajat syntien karistamiseen.
Tuolla jossain on oltu.
Helpotus ja onnellisuus vallitsee ulospäässeiden keskuudessa. Kokemus on seuraava pitkään.
Kesäläinen nimeää viisi suosikkirotkoaan tässä:
http://www.suomenluonto.fi/sisalto/artikkelit/17536/
Lisää rotkotarinaa uusimmassa Suomen Luonto -lehdessä (7/2014).
http://www.suomenluonto.fi/sisalto/artikkelit/17536/
Lisää rotkotarinaa uusimmassa Suomen Luonto -lehdessä (7/2014).
Harvemmin lukee kotimaan luonnonihmeistä matkailunähtävyyksinä. Hieno reportaasi ja herättää halun lähteä katsomaan.
VastaaPoistaKiitos kommentista, Jonas.
VastaaPoistaJos Suomen luonnosta ajattelee jotain erityisen selvästi läsnä olevaa maisemaelementtiä, niin (metsien, järvien ja soiden rinnalla) hieno kallioperä on sellainen. Viimeisen jääkauden jäljiltä se on lähellä pintaa, monin paikoin siis esillä, ja kiintoisasti ja kauniisti muokkautunut. Siitä on tosiaan nähtävyydeksi, vaikka "liian tuttuna" sille helposti sokeutuu. Rotkot ovat tässä vastalääkettä, sillä ne täräyttävät lähes varmasti.
Hienoa tarinaa mutta...
VastaaPoista...tavallaan myös huolettaa lukea netistä ja kirjoista tällaisista luonnonnähtävyyksistä ja niiden tarkasta sijainnista. Ei siksi, että niiden mainostaminen johtaisi hirmuiseen turistiryntäykseen ja luonnonarvojen menetykseen, vaikka näinkin joskus saattaa käydä. Se, mikä minua huolettaa on vaikeammin määriteltävää.
Meillä on pula valkoisista aukoista kartoissa. Jos kerran ihmisyksilöllä on oikeus yksityisyyden suojaan, niin eikö sitten paikoilla? Ne ovat sentään olleet täällä ennen meitä ja jäävät myös jälkeemme. Siksi en välttämättä jakaisi itselleni tärkeiden paikkojen sijaintia kaikkien kanssa. Jokaisella on oikeus löytää omat valkeat aukkonsa, joita tutkia.
Kiitokset hyvästä huomiosta, Urogallus. Epäilemättä on niin, että hotkimme nykyisin paikkoja, siinä missä kulutushyödykkeitäkin, liiallisissa määrin ja kyltymättömällä heppoisuudella, jolloin arvostus ja tietty vaikeasti määriteltävä hienotunteisuus paikkoja kohtaan jää uupumaan. Valokeilaa ei ole tarvis eikä soveliasta kääntää jokaiseen erityiseen paikkaan. Joihinkin paikkoihin on paikallaan henkilökohtainen initaatio, eräisiin voi olla syytä jättää kokonaan työntämättä nokkansa.
VastaaPoistaToisaalta kolikon toinen puoli on se, että toiselle jaettu paikka voi olla arvokas lahja, joka voi myönteisesti vaikuttaa saajaansa ja avata hänen aluetuntemusta ja luontosuhdetta. Paikkojen (ja myös niitä koskevien tulkintojen) jakaminen on anteliaisuuden muoto olipa media mikä tahansa.
Voitaneen sanoa, että kultainen keskitie - miten sen sitten milloinkin osaa määrittää - on tässäkin kysymyksessä hyvä periaate.
Kyllä mielestäni jakaminen muille on perusteltua.
VastaaPoista