Maunulanpuro oli 2000-luvun alussa vain valju oja. Nyt siinä on koskia.
Usein jossain lähellämme virtaa oja. Harvemmin tulemme silti ajatelleeksi, että moni oja on alkujaan ollut eloisa puro, luonnon villi ja vapaa luomus.
Oli aika - ei niin kauan sitten - jolloin maa- ja metsätalouden dogmeihin kuului purojen perkaaminen. Kivet kammettiin ylös ärräpäitä ja selkää säästelemättä, mutkat oiottiin, lapioitiin lisää syvyyttä. Veden - tuon aina tiensä löytävän oveluksen - oletettiin toimenpiteen myötä juoksevan tehokkaammin ja kurinalaisemmin. Se oli tärkeää, koska valuma-alueen soille ja muille kosteikoille haluttiin lukea madonluvut. Perkaus oli voimaperäistä ja laajamittaista: sen jäljiltä eteläiseen Suomeen jäi mitättömän vähän luonnontilaisia puroja.
Kun puro muutetaan ojaksi, romahtaa se elinympäristönä. Pois joutuvat kivikot, jotka ennen tarjosivat tarttumapintaa ja suojaa eliöille sekä hapettivat vettä rikkomalla sen pintaa. Uoman ruoppaus tuhoaa pohjaeliöstölle tärkeän pinnanalaisen sammalpeitteen. Virtaus- ja syvyysvaihteluiden katoaminen tekee pienvesistöstä monotomisen möllöttäjän. Kerran kirkas silmä saa lietteestä kaihin; puro menettää luonteensa ja ilmeensä, solinan kadotessa myös äänensä. Kun mutkittelu eli meanderointi korvataan viivoitinsuoralla linjalla ja koskien ja suvantojen tanssi muuttuu tasaisen ilottomaksi marssiksi, tulee purosta zombi, elävä kuollut. Se liikkuu yhä, mutta siinä kaikki.
Runsas kymmenen vuotta sitten Maunulanpuron pohjaeliöstö rajoittui surviaissääsken toukkiin. Eliököyhyyden syynä oli edellä esitellyn kaltaiset toimenpiteet. Kävipä kuitenkin niin, että alueelle muutti muuan arkeologi, Teemu Mökkönen nimeltään. Ammattikuntansa aidossa hengessä hän halusi sukeltaa syvälle uuteen kotiseutuunsa ja kaivoi arkistojen kätköistä alueen vanhoja karttoja. Hän palasi Venäjän ja Ruotsin vallan aikoihin, aina 1600-luvulle saakka. Eräs ahaa-elämys oli se, että lähimetsän oja oli itse asiassa osa ikivanhaa Haaganpuroa, sen latvaosaa.
Ojan liepeitä arkeologin silmin mittaillessaan hän alkoi huomata kiviä, jotka aikoinaan olivat olleet virrassa, tehneet siitä puron. Hän palasi paikalle työrukkaset käsissä. Hämärissä, omin päin ja vaivihkaa hän alkoi heitellä kiviä takaisin uomaan. Niin kuin sadussa, jossa joku vapautetaan jähmettävästä lumouksesta, alkoi purolle ominainen veikeys, kauneus ja eloisuus palautua. Joitakin vuosia mies kunnosti puroa yksin. Sitten rinnalle tuli Virtavesien hoitoyhdistys ja kaupunki kivi- ja sorakuormineen. Alettiin pitää talkoita. Puron taimenkanta elpyi ja samoin muu eliöstö, josta kielivät talvipakkasilla sulapaikoissa keikkuvat koskikarat. Puro eli jälleen.
Kunnostus jatkuu. Periaate on, että yksikin kivi virrassa on parempi kuin penkalla.
Puron esittämä kiitos on äänekäs.
Suomen luonnon päivänä 30.8. Maunulanpuron kunnostustalkoot alkaen kello 10. Kokoontuminen kentällä Koivikkotie 12 kohdalla.
Hieno tarina, tuli mieleen Paimionjoen suistossa sijaitseva Lohioja - vielä 50-luvun kartoista tämä nimi löytyy. Se on ollut kirkas lähdeperäinen puro, johon lohet nousivat kutemaan ennen voimalaitoksia, patoja ja Paimionjoen raiskaamista. Eipä uskoisi, nykyisen se on teboilin huoltoaseman takana lilluva haiseva ojapahanen. Saman kohtalon on kohdannut viereinen Haltiahaan Uhrilähde - silmäsairauksiin käytetty pyhävesi on nykyisin haiseva ja kamala lampi keskellä lehmien laidunmaata... surullista.
VastaaPoistaKiitos kiintoisista esimerkkitapauksista, Tuomo.
VastaaPoistaVastaavia surullisia tapauksia lienee Suomi täynnänsä. Purojen (ja lähteiden) perkaus on ilmiönä jotensakin sukua sellaisille asioille kuin suurpetojen vainoaminen ja soiden kuivatus: vastustus ja pelko luonnon villiä olemusta kohtaan on johtanut täysiin ylilyönteihin, mopon käsistä lähtemiseen, puhtaasti jo toiminnan hyötysuhdetta ajatellenkin.
Itse havahduin ensi kertaa purojen perkaamiselle, kun aikoinaan huomasin vanhasta kartasta että kotiseutuni puro, Itä-Helsingin Strömsinlahteen laskeva Mustapuro, oli 1960-luvun lähiörakentamisen yhteydessä pantu eräin paikoin kulkemaan ihan uutta reittiä, satojen metrien päähän alkuperäisestä uomastaan.
Purojen perkaajien ja siirtelijöiden kannattaisi muistaa, että vesistöjen virtausnopeuden kasvattaminen nostaa myös tulvahuippuja. Mätäjoen tulva Pitäjänmäen Strömberginpuistossa vuosituhannen vaihteen tienoilla käy varoittavasta esimerkistä. Jatkossa sademäärien suuretessa ilmaston ropeloimisen seurauksena saatamme yhä useammin yllättyä näistä seurauksista.
VastaaPoistaNäinhän se menee, ja sama homma soiden ojituksen kanssa. Sen kun menee tekemään, niin rankkasateiden jälkeen voda humahtaa täysillä läpi ja alajuoksulla saadaan olla helisemässä. Kaupan päälle tulevat samentavat ja rehevöittävät kiintoainekset.
VastaaPoistaKannattaa myös tiedostaa vettä pidättelevien pienvesistöjen vaikutus paikallisilmaston tasaajana.
Tämä oli tosi mielenkiintoinen juttu! En ollut koskaan tajunnut, miksi ojat ovat ojia ja purot puroja.
VastaaPoistaMustapuroa on jossain määrin taidettu kunnostaa Puotinharjun tienoilla, mutta Vartiokylän-Mellunkylän paikkeilla se on tosiaankin vain ikävä avoviemäri.
Perkaamattomat purot ovat kuin luonnontilaisia metsiä; niitä on niin vähän, ettei niitä hoksaa edes kaivata ja kesytettyä versiota pidetään normaalitilana.
VastaaPoistaMustapuroa on tosiaan kunnostettu Puotinharjussa. Tennishallin tienoolla solisee mukava pieni koskikin. Se on tosin sataprosenttisen keinotekoinen luomus, sillä puron alkuperäinen uoma kulki (1960-luvun alkupuolelle asti) nykyisen Olavinlinnantien kohdalla olleessa laakossa.