sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Haloo Berliini, kuuluuko? - Suomen ja Saksan kulku- ja viestiyhteyksien finaali 1944-45

Kirjoituksen kuvituksena sopivat palvelemaan saksalaisvalmisteiset Stug III -rynnäkkötykit eli "Sturmit", joita olemme kohdanneet matkan varrella Haminassa, Helsingissä ja Miehikkälässä. Mallia valmistettiin yli 10 500 vaunua. Suomi hankki 59 kappaletta, joista tosin vain puolet ehti mukaan jatkosodan taisteluihin.

Toisen maailmansodan keskeisistä ratkaisuhetkistä 1944 on tullut kuluneeksi tasavuosikymmeniä. Yksi 70 vuoden takaisista tapahtumista oli Suomen ja Saksan aseveljeyden katkeaminen tunnetun katkerine ja savunhajuisine seurauksineen. Valtiollinen avioero sai syynsä maailmanpalon keskeisiltä Euroopan näyttämöiltä ja toimeenpanijansa poliittisista kabineteista. Kuitenkin yhteys Helsingin ja Berliinin välissä mureni myös konkreettisesti ennen muodollista välirikkoa. Puhumme nyt kulku- ja viestiyhteyksistä valtioiden kesken.

Wehrmachtin kenraali Waldemar Erfurth sivusi ohimennen asiaa suomennetussa vuoden 1944 Sotapäiväkirjassaan. Erfurth toimi Mikkelissä 1941-1944 yhteysupseerina, toisin sanoen keskeisenä hermosäikeenä Suomen ja Saksan ylimmän sodanjohdon välillä. Heinäkuun 27. 1944 hän merkitsi päiväkirjaansa, että hyökkäävät neuvostojoukot Baltiassa olivat tunkeutuneet Siaulian-Riian maantien ja rautatien yli. Tällä itärintaman mittasuhteissa sinällään vähäpätöisellä liikkeellä oli odottamaton vaikutuksensa, jonka havaitakseen ei tarvinnut olla lähelläkään rintamaa: "Suorat puhelinyhteytemme valtakuntaan ovat nyt katkenneet."

Suomen ja Saksan välinen puhelinlanka oli jäänyt siis vihollisen selustaan. Venäläiset pioneerit olivat tietysti heti katkaisseet linjan sen strategisen merkityksen vuoksi; ei ryhtynyt piippalakki sakulle sentraalisantraksi.

Yhteyden palauttaminen ei ollut näköpiirissä nopeasti pahenevassa rintamatilanteessa. Väinänlinnan pohjoispuolisen syvän läpimurron myötä koko Pohjoisen armeijaryhmän asema oli muuttumassa kriittiseksi. Seuraavana päivänä Erfurth sai selvitetyksi, että puhelinyhteys Saksan päämajan kanssa olisi mahdollinen ainoastaan Libaun kautta tai vaihtoehtoisesti pitkää kiertotietä Oslo-Pohjois-Norja-Rovaniemi. Kummankin kuuluvuus oli pääsääntöisesti huono. Suhinaa, pauketta ja omituisia kilahduksia riitti, ja kukapa tiesi mahdollisista ylimääräisistä korvista linjalla.

Aihetta aseveljien väliseen yhteydenpitoon luonnollisesti riitti. Uusin huoli oli suomalaisten taholta odotettavissa oleva reaktio Saksan aikeeseen vetää pois Kannaksen joukkojen avuksi sijoitettu ja musertavan päättäväisesti Viipurinlahdella vihollisen maihinnousuyritykset torjunut 122. Divisioona. Mannerheim oli tasokkaan saksalaisdivisioonan irrottamisesta hyvin pahoillaan ja tulkitsi tämän merkiksi Saksan itärintamalla muodostuneen tilanteen suuresta vakavuudesta. Tulkinta oli oikea. Erfurth myönsi sen synkkäsävyisesti päiväkirjassaan: "He [venäläiset] keräävät nyt kaikki voimansa Saksan rintamaa vastaan ja toivovat voivansa aikaansaada siellä muutamassa viikossa loppuratkaisun. Suomen kysymykset selviävät itsestään, kun Saksa on lopullisesti lyöty."

Modernit rynnäkkötykit tulivat tarpeeseen Kannaksen ratkaisutaisteluissa kesä-heinäkuussa 1944. Allekirjoittaneen yhä elossa oleva isosetä toimi tällaisen vaunun ampujana ja johtajana muun muassa Kuuterselässä ja Tali-Ihantalassa.

Laihaa lohtua 64-vuotiaalle yhteysupseerille antoi sotilassoittokunnan ulkoilmakonsertti Pitkäjärven leirissä. Kaunis heinäkuun sää vallitsi eikä sodasta ollut tietoakaan. Listalla oli sekä saksalaisia marsseja että suomalaisia kansanlauluja. Seuraava aamu (29.7.) toi muassaan kuitenkin uutta jobinpostia. Yhteyksien katkeaminen jatkui: Lufthansa oli lopettanut Berliinin-liikenteen. "Lennetään kuitenkin vielä Riikaan. Maanteitse olemme nyt erotetut Saksasta. Liikenne Saksaan on kuitenkin vielä meritse mahdollinen."

Finnairin edeltäjä Aero Oy oli lopettanut lennot Berliiniin jo kesäkuun myötä. Reitti oli käynyt villiksi. Joskus koneesta löytyi lennon jälkeen salaperäisiä luodinreikiä ja melko usein Berliiniä lähestyvä kone joutui jäämään kiertelemään sivummalle Saksan pääkaupunkiin parhaillaan kohdistuvan ilmahyökkäyksen vuoksi. Riski matkustajakone Kalevan kohtalon toistumisesta oli liian suuri.

Siviilireittiliikenteen lopettaminen oli moraalinen tappio. Se kiistatta osoitti, ettei Suomen mahtava suojelija pystynyt enää turvaamaan edes omia ydinalueitaan. Samalla se oli suonenisku liike-elämän, tieteen, kulttuurin ja henkilökohtaisten kontaktien ylläpitämiselle. Hiljalleen saavuttamattomuuksiin vajoavasta Saksasta kantautui muutenkin kummia: suuri joukko korkeaa upseeristoa oli sekaantunut Hitlerin vastaiseen murhayritykseen (20.7.). Sitä tuskin voitiin hyväksyä, mutta ei hyväksytty myöskään attentaattia seurannutta valtavaa teloitusaaltoa. Attentaatin näkyvä seuraus Suomessa oli, että kaikki Saksan asevoimien edustajat alkoivat uuden ohjesäännön mukaisesti tehdä ennen vain SS:n käytäntönä ollutta "saksalaistervehdystä" (Deutscher Gruß), josta sittemmin tuli sekä ikoninen että tabu.

Virallisen tason yhteydenpito jatkui yhä päivittäisen kuriirilentokoneen avulla. Myös kaukokirjoitin eli telex jatkoi kiihkeää raksuttamistaan. Osalla kaukokirjoittimista oli oma mereen laskettu lennätinkaapelinsa, kun taas osa jakoi puhelinliikenteen kanssa samat linjat ja vaivat. Tärkeä yhteysesikunta Nordin viestiasema sijoittui Naisvuoren luolastoon eli Mikkelin viestikeskus Lokkiin.

Elokuun alkaessa venäläiset läähättivät pitkän juoksunsa jälkeen jo Varsovan porteilla. Sitten itärintama vakiintui, mutta Suomen ja Saksan vääjäämätön ja jo käytännön yhteyksien tasolla pitkälti todeksi käynyt erkaannus jatkui kypsymistään. Välit olivat viimeiseen asti rikkumattoman korrektit. Tulossa olevan eron kipua se ei vähentänyt.

Helsingin surkuhupaisaa tilanahtautta osoittaa Sotamuseon Sturmin sijoitus tiiviille parkkipaikalle.

Viimein Suomi sopi Stalinin kanssa aselevosta, joka astui voimaan 4.9. Kuusi päivää myöhemmin kello 13 lähti Saksan lähetystö laajoine seurueineen junalla Helsingin asemalta. Saattamassa oli Erfurthin mukaan paljon kansaa ja ilmassa syvän hiljaisuuden leimaamaa "todellista ja vilpitöntä liikutusta". Diplomaattistatuksella kulkenut joukko palasi Ruotsin kautta kotiin, enää se oli oikeasti turvallinen reitti.

Mittavat joukkojen vetäytymiset tapahtuivat joko suoraan meritse Saksaan tai - niin kuin suuren enemmistön osalta oli asian laita - pitkää kiertotietä Norjan kautta. Lapin harvoja ja alkeellisia maanteitä 20. Vuoristoarmeijan 213 000 miehen kalustoineen ja varusteineen oli mahdoton vetäytyä Neuvostoliiton sanelemassa kahden viikon määräajassa (realistinen aikataulu olisi ollut kuusi kuukautta). Alkoi Lapin sota, jota kumpikaan osapuoli ei olisi halunnut eikä uskonut tapahtuvaksi.

Virallisen aseveljeyden päätyttyä Saksan yhteydenpito harvalukuisiin suomalaiskumppaneihinsa oli salaisen radioliikenteen (radioasema muun muassa Pitäjänmäellä Helvarin radiotehtaassa) ja sukellusveneiden varassa (u-vene haki esimerkiksi Lauri Törnin Saksaan tammikuussa 1945). Korkealaatuisista valokuvistaan tunnettua tabloid-koon taisteluaikakausilehti Signaalia, jota parhaimmillaan julkaistiin 30 kielellä, painettiin suomeksi ilmeisesti vielä alkuvuodesta 1945. Suomeen niitä ei ainakaan toimitettu V-ohjusten matkassa, kuten joissakin tapauksissa Britanniaan.

Sitten Berliini mykistyi.

Saksalaisten Lapin-vetäytymistä käsittelimme viime vuonna konkreettisten maastolöydösten kautta:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2013/07/festung-lyngen-kasivarren-eraita.html

Itärintaman olemuksen yleistä analyysia:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2013/02/railo-nimelta-itarintama-sananen.html

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti