Nimien imussa: Lennätinvuorelta Porvoonjoen Jerusalemiin

Vuosisatainen maisema Porvooseen Jerusalembergetiltä.

Paikannimissä on parhaimmillaan jytinää. Niissä on syvyyttä, kirkkautta, murinaa, ylevyyttä, sukukronikkaa, moraalia, hymyä, herjaa, hartautta, kyyneliä, savua, raivaajahenkeä, loveen lankeamista, kuolemaa ja hehkua.

Ajallisia ja maantieteellisiä kaukopiirejä sisältyy paikannimistön isoon reppuun. Nimet kertovat tarinan jos toisenkin, jos niitä luetaan tarkkaavaisesti. Usein ne ovat ainut tie menneisyyden tuntemiseen mitä tulee paikan käyttötarkoitukseen. Nostakaamme summamutikassa esimerkkinä esiin sipoonkorpelaisvuori Tjärnepottsberget ja sen suosisar Tjärnepottskärret. Nimet kertovat, että tervapaikasta on kyse; takamaiden erätalouden ihmeellisestä yhteydestä maailman merien silmänkantamattomuuteen.

Samoin nimi kiteyttää usein paikan fyysisen olemuksen, antaa luonnon kasvoista kuvan. Hongikot erottuvat lehtimetsistä, ilvekset mouruavat kevätyössä, vetelikkö heittää kulkijalle pulman. Kun järven nimi on Kalaton (120 esiintymää Suomen kartalla), ei sen informaatiosisältöä tarvitse kahdesti tulkita. Ei-aineellista tunnelmaa saattavat välittää sellaiset nimet kuin Pahamäki (23 esiintymää), Hyvämäki (8 esiintymää) tai Ilomäki (170 esiintymää).

Toki Saarijärviä on naurettavan paljon ja Keskisuo kaikuu keskinkertaisuutta. Silti sellainenkin nimi vaikuttaa. Paikat ovat meille tietoisuuden sisältöä siinä missä ne ovat konkreettista sukat kastelevaa mätästä. Millaisen soinnin paikalle annettu nimi muodostaakaan, se vaikuttaa meihin epäilemättä ainakin silloin kuin olemme nimestä tietoisia. Nimi iskostaa paikkaan voimaa: se muokkaa todellisuutta.

Näissä mietteissä teemme pienen kevätretken parille porvoolaisvuorelle. Toisen nimi jyhkää raamatullisena: Jerusalemberget, toinen sähköttää jo romanttiseksi etääntynyttä modernismia: Telegrafberget.

Ensin suuntaamme Telegrafbergetille. Se sijaitsee Haikossa, heti kartanosta pohjoiseen. Samannimisiä mäkiä on tusina etelärannikolla. Nimi kertoo, että mäki on ollut osa optista lennätinlinjaa Krimin sodan aikana ja hyvän matkaa 1800-luvun jälkipuoliskoa. Muinaiseen vuorelta vuorelle -merkinantoon perustuva lennätinlinja yhdisti Turun ja Pietarin, suurruhtinaskunnan ja imperiumin pääkaupungit. Aiemmin vain paikallisesti merkityksellisistä mäistä tuli hetkeksi jopa suurvaltapoliittisesti ritiseviä säikeitä. Haikon Telegrafberget omaa myös luonnon romanttiseen ihailuun perustuvan käyttöjakson, joka jatkuu edelleen. 

Haikon hankki 1871 Turkin sodassa mainetta niittänyt kenraali Sebastian von Etter. Hänen luokseen parveili merkkihenkilöitä, muun muassa useita Venäjän keisarisuvun jäseniä. Etterin suvulla Haiko säilyi melkein satavuotta, siinä ajassa ehti ovi käydä ja sisäkön kutsukello soida. 24 kesänä saapui suvioleiluunsa taidemaalari Albert Edelfelt. Luonnon ihailua ei rajoitettu eikä kainosteltu; päinvastoin, se oli maalaiselon keskeinen motiivi kenraali Etterin kaltaisille etuoikeutetuille. Kartanon viereinen vuori sai kivetyn näköalareitin, jota myöten Edelfelt nousi maalaustelineineen ikuistamaan maiseman: syntyi taulu Kesäilta Haikon selällä.

Nousemassa Telegrafbergetille.

Kuten monet etelärannikon karuista kalliomäistä on Telegrafberget huipultaan käytännössä aarnimetsää.

Mänty on ollut huomattava jo tsaarinaikana.

Maisema keväällä 2014...

... ja syyskesällä 1899. Käytössä näyttäisi olleen näköalatorni. Sellainen on nykyisinkin mäellä, lähinnä ihailulavan kokoisena tosin. Toisinto Haikon selän maisemasta päätyi Pariisin maailmannäyttelyyn.

Seuraava kohteemme Jerusalemberget sijaitsee muutaman kilometrin Porvoosta pohjoiseen. Pitkin Porvoonjokea avautuu vuorelta esteetön näkymä keskiaikaiseen mahtikeskukseen. Koko maisema huokuu ihmisen pitkää läsnäoloa, jossa pauhaava moottoritie esittäytyy liiankin ilmeisenä lyhytnäköisen tuhokulttuurin merkkinä. Vuori on osa Suomenkylää eli Finnbytä. Nimi antaa viitteen, että muinoin sisämaasta kauppamatkoille saapunut suomalaisväestö piti omaa vaihtuvaväkistä leirikyläänsä kaupungin ulkopuolella.

Helsingin seudun kulttuuriympäristöopas Maalle! (Rakennustaiteen seura, 2012) kertoo Jerusalembergetistä, että siellä on "moniperiodinen kolmen kiviröykkiön ryhmä". Alueella tiedetään olleen useita jatulintarhoja, mutta näitä ei enää ole. Miksi vuori on saanut kristinuskon pyhimmän keskuksen nimen ja miksi jatulintarhat ovat kadonneet?

Ehkä suomalaisleirin vuori pakanamerkkeineen oli haastaja, jonka kirkko halusi peitota: tämä onnistui valtausnimellä ja tarhojen särkemisellä. Uutta ylevyyttä paikkaan kieltämättä valoi rinnastus Pyhän maan sydämeen. Kuin pitkään kumajava kello soi nimi paikan lävitse. Viimein tuli aika, jonka korvat eivät enää kuulleet sitä. Nimestä tuli kummajainen, jäänne. Tuhatkertaisesti tärkeämmiksi voimaäänteiksi (ja samalla paikoiksi) olivat tulleet sellaiset kuin Lidl, Prisma ja ABC.

Jerusalembergetin näköala Porvoonjokea etelään. Kirkko erottuu kaupungista.

Maisema on avoin myös länteen.

Äärimmäisessä niukkuudessa on kasvanut puita, joita voi vain ihailla.

Kuolemansa jälkeen kituhonka loistaa sadat kuutamot hopeisena patsaana.

Mäen syrjällä on kiviröykkiö, joka vaikuttaa sinne ylempää viskatulta. Mahdollinen jatulintarha-aines.

Pieni karahkakatos on suojannut jotakuta vuoren poskeen leiriytynyttä.

Sammaloitunut sekamuotoinen kivikenttä: kenties entinen jatulintarha tämäkin.

Kolmas kivimuodostelma.

Tämä voi olla hajotettu päällikköhauta. Avaamiseen on voinut houkuttaa toive hauta-aarteesta.

Jokin naavassa tuntuu kiireen antiteesiltä.

Huomattakoon tässä kohtaa maamme monet kirkko-päätteiset paikannimet. On Hiidenkirkkoa, Piilokirkkoa, Kirkkokiveä ja niin edespäin. Suomen luoliin ja rotkoihin erikoistunut Tuomo Kesäläinen (http://luolamiehenblogi.blogspot.fi/) kommentoi kirkko-päätteisistä paikoista näin: "Usein nimen takana on jokin näistä: joko siellä on kirkkomainen luola tai jonkinlainen geologinen muodostuma, jonka ympärillä on pidetty vainoaikojen aikaisia jumalanpalveluksia kun kylän kirkkoa ei ole voitu käyttää. Tai sitten paikalla saattaa olla lohkare tai jyrkänne, johon on luonto muovannut ristin rapautumisen, rakoilun tai eri kivilajien vaihtelun seurauksena. Laitilan Piilokirkossa on teloitettu isovihan aikaan koko läheisen Varhonkylän väki ja Pirkanmaalla, Hämeenkyrössä muistaakseni, on Rovastinpesä niminen luola, jossa paikkakunnan pappi on aikanaan piileskellyt".

Jerusalembergetin vierusmäki ei ole saanut omaa nimeä. Suuren nimen välittömässä läheisyydessä pienet nimiviritelmät ehkä "palaisivat puhki". Yhtä kaikki, maisema kannattaa kokea.

Tähystys havuverhon lomasta Kiialan kartanoon saa lopettaa kierroksen.

Yhdessä mielessä nimien antamisen voi nähdä paikkojen villin vapauden kahlitsemisena. Kaikkia paikkoja ei ole tarpeen nimetä, nimistä täysi kartta herättää klaustrofobisuutta. Toisaalta me hyödymme paikannimistä. Tässä ei tarkoiteta osoitteen etsintää eikä suunnistusta, vaan aluetuntemuksemme kokonaisvaltaista vahvistumista.

Nykyään nimiä antavat viralliset nimitoimikunnat. Uusia nimiä syntyy lähinnä vain kasvukeskuksiin, kuvamaan rakentamisen viimeisimpiä aluevaltauksia. Ei silti ole syytä, miksi nimeäminen pitäisi ulkoistaa vain virastotoimeksi. Haja-asutusseudun vanhoista paikannimistä miltei kaikki ovat kuitenkin spontaanisti syntyneitä, paikallisia ja kansanomaisia. Nimenannon kunniatehtävä on meidänkin ulottuvillamme.

Amatööri-termin alkujuuri on latinan amator, mikä tarkoittaa rakastajaa ja jollekin omistautunutta. Sellaisia olemme mekin, kun nimeämme meille syystä tai toisesta merkityksellisen paikan. Omistautumisemme myötä astuu suhteemme tuohon paikkaan uudelle tasolle. Nimeä ei tule vääntää väkisin, ei tehdä asiasta egoprojektia. Kenties asenteemme voisi olla sellainen, että paikka kysyttäessä kertoo nimensä. Siinäkin tapauksessa että nimi jäisi ainoastaan omaan tietoomme, liittää nimeämisteko meidät - luonnosta nousseet kulttuuriolennot - ylimuistiseen jatkumoon, jossa oloamme leimaa tuttuus. Ja paikka ei ole enää sama.

Helsingin paikannimistöä käsittelimme 2011:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2011/01/prinsessa-ja-nahkahousut-sananen.html