"Mutta junamatka, veturin kohina ja vaununosaston pöly olivat yhtä jännittäviä kuin aina ennen matkustettaessa, kun Fredriksbergissä jo kaivettiin voileivät esiin ja isä osti asemalta karamelleja."
Näin muisteli lapsuuttaan Mika Waltari vuotta ennen kuolemaansa ilmestyneessä kirjassa Ihmisen ääni (1978). Silmään osuu huomio, että jo Pasilassa (viitisen minuuttia Helsingistä) kaivettiin eväät esiin. Tämä oli tapana ja lopulta lentävänä lauseena myös allekirjoittaneen lapsuuden junamatkoilla. Niissä yleensä mentiin äidin kanssa Mikkeliin, jossa oli mahdollisuus kokea auvoisen alkeellista kesämökkielämää Saimaan rannalla sukulaisvanhusten nurkissa.
Kun aloittaa retken, työn tai muun ponnistuksen, voi ajatus varhaisesta tauosta ja eväästä tuntua turhalta, jopa epäsoveliaalta ja virettä madaltavalta. Käytäntö opettaa kuitenkin muuta. Parhaiten sen tuntevat ne, jotka todella saavat aikaan. Tämä tuli taas havaittua, kun oli Sipoossa mahdollisuus seurata erittäin haastavia puita kaatavan ammattiporukan työrytmiä. Ensimmäinen tauko koitti melko pian operaation saatua kierroksia. Mukana heiluva amatööri koki, ettei hei, nythän ollaan vasta pääsemässä vauhtiin, ei tässä vielä uupumus paina, joten miksi istua kannonnokkaan pilviä katselemaan ja termosta kallistelemaan.
Näennäisen aikainen vahvistustauko ennalta ehkäisee sitä romahdusta, jota kohden vauhtisokea helposti syöksyy. Lyhytnäköistä käyttäytymismallia tuntuu olevan silti erittäin vaikea muuttaa. Miksi? Syynä on monesti niin kutsuttu "sisäinen tuomari", eli mieltä kalvava syyllistävä tunne siitä, että mikään tekemämme ei ole tarpeeksi. Termi Inner Judge esiintyy buddhalaisuuden nykysovellusten piirissä, ja sillä kuvatun psykologisen asetelman sanotaan olevan tyypillinen riesa länsimaiselle ihmiselle. Sisäinen tuomari on paitsi tyranni myös typerys. Piippuun itsensä vetäminen kun on lopulta kaikkea muuta kuin tehokasta toimintaa.
Ehkä inspiroivimman esimerkin aikaisen tauon jalosta taidosta antoi muuan vanhan kansan kirvesmiesmestari. Allekirjoittanut oli ystävänsä kanssa hänelle kisälli-apurina vuonna 2000. Vanhan puutalon kylmää ullakkoa rakennettiin tuolloin asuinkelpoiseksi. Mieleen jäi, kuinka kirvesmies julisti ensimmäisen tauon pidettäväksi sahauksen ja vasaroinnin rullattua ehkä runsaan tunnin. Hän asteli ulos, poltti tupakan, katseli pihapiiriä ja söi kaksi raakaa kanamunaa. Jos kohta hän oli reilusti eläkeikäinen - kulkenut savottamailla ja rakennuksilla 1950-luvun alkupuolelta - ei hän huilannut heikkoutaan vaan vahvuuttaan. Tätä kisälli-apuritkin pian oivalsivat. Kärppämäisen notkea gubbe painoi sitkeästi päivän ja oli reipas vielä lähtiessäänkin. Aamuisin hän oli viiden-kuuden hujakoilla jo käppäillyt Keskuspuistossa ennen työmaalle saapumista. Niin ei olisi todellakaan käynyt, jos hän olisi tunnustanut sisäisen tuomarin lainvoimaisuuden ja työskennellyt tämän tahdon mukaisesti eli näennäistehokkaasti uupumukseen saakka.
Taukojen lisäksi onkin syytä tunnistaa rupeaman ideaalinen kokonaiskesto.Sipoon työmaan puunkaatajaspesialisti - Metsä-Matikaisena tunnettu - huomautti kokemuksen opettaneen, että seitsemän tunnin päivärupeama on hänelle sopiva. Suurempaa tuntimäärää jaksaa ylläpitää ehkä kuukausiakin, mutta se on todellisuudessa kehon ja psyykeen ryöstöviljelyä ja johtaa hitaaseen mutta varmaan bragaamiseen. Jälleen on kyse taitavuudesta toiminnan ja ei-toiminnan vedenjakajaseudulla.
Suotta ei ole sanottu, että "juhlista kannattaa lähteä kun ne ovat parhaimmillaan". Kun tilannetta ei ole venytetty loppuun asti, jää siitä hyvä maku suuhun. Lakikohtansa ylittänyt ja jo alamäkeen valuva tilanne voi toisinaan tarjota odottamattomia hedelmiä, mutta pääsääntöisesti näin tuskin on.
Paitsi onnellinen myös viisas on siis se, joka kaivaa eväät esille Pasilan kohdalla - ja matkaa yhdessä päivässä vain Saimaalle saakka.
----
Vähintään yhtä oleellista kuin tauottaa toiminta, on tehdä niin istumisen suhteen. Aiheesta lisää Terveysmetsä-blogissa:
http://www.luonnontie.fi/nouse-ylos/
Hyvä huomio. Macho- eli tosimiehethän tällaista "ei tässä mitään taukoja tarvita"-ajatusmallia viljelee. Samat tyypit vetää tupakkaa ja kahvia työn lomassa. Harvemmin kuitenkaan naisissa näkyy näitä piirteitä. He ymmärtävät usein pienten taukojen ja virvokkeiden päälle.
VastaaPoistaTunnustaudun itsekin harrastukseni puitteissa edellä mainituksi typerykseksi. En sen takia, että olisin erityisen macho, vaan kaikki muu kuten fyysiset rajat tuntuu unohtuvan kaikessa innostuksessa. Vanhemmiten ja kokemuksen opettaessa näissäkin asioissa viisastuu.
Kiitokset kiintoisista mietteistä, Juha.
VastaaPoistaTosiaan, ehkäpä naiset keskimäärin osaavat nämä asiat hieman paremmin.
Kirjoitus sai kimmokkeensa siitä, että vedin itseni jokunen päivä sitten piippuun mainitulla Sipoon työmaalla (jäämällä tunteja pro-tyyppejä myöhemmäksi heilumaan oksakasojen pariin). Tämän seurauksesta olo oli seuraavanakin päivänä voipunut. Erityisen typeräksi asian teki se, että tiedostin kyllä tilanteen toimintamekanismin etukäteen ja silti toimin vastoin tolkun ääntä. Kirjoituksen osamotiivina on siis omakohtainen toive omaksua tatsi tauottamisen ja lopettamisen ihmisystävälliseen ajoitukseen.
Joissain tapauksissa innon osuus överiaktiviteeteissa on tosiaan ilmeinen. Silloin tyypillisesti uupumusta ei huomaa (tai sen vain sulkee pois), mutta lasku lankeaa joka tapauksessa jälkikäteen. Aikoinaan muistan nähneeni jossain teepaidassa sloganin "Live now, pay later" - ja kieltämättä siinä oli oma viehätyksensä. Väänsimme iskulauseen kaverin kanssa toiveikkaasti vielä tykimpään muotoon "Live now, pay never". Valitettavasti maailma ei vain toimi ihan niin.