Muuan espoolainen virtaraunio: Bembölen myllyt

Suomesta puuttuvat muinaisuutta huokuvat rauniot? Pötyä, moni myllyjäännös kävisi suoraan Tolkienin tarinoiden lavasteisiin.

Entisaikaan kun hommat hoidettiin paikallisesti, simppelisti, kunnollisesti ja kaiken lisäksi tyylillä, oli lähes jokaisessa vähänkin isommassa eteläisen Suomen purossa mylly. Nyt niistä muistuttaa usein vain nimi; maastamme löytyy yli kaksi sataa "Myllypuro"-nimistä paikkaa. Jos koskenniskaa - myllyn otollista sijoituspaikkaa - ei ole perattu tai muutoin tuhottu, voi menneen aktiviteetin näyttämö viipyillä vielä romanttisena rauniona metsäkätkössään.

Kulkija tekee itselleen palveluksen, jos vaeltaa Bembölen myllynrauniolle. Se sijaitsee Espoossa Glomsånin koskella; aivan likellä kohtaa, jossa ikivanha valtaväylä Turuntie leikkaa Kehä III:n. Vehmaassa jokilaaksossa arvellaan pidetyn myllyä jo keskiajalla, mutta varmasti näin on ollut ainakin 1700-luvulta. Myllyjä oli itse asiassa kaksi miltei vierekkäin, ylä- ja alamylly. Ne olivat lähikylien yhteisiä, siis jaetun ponnistuksen tulos. Isot puiset siipirattaat pyörivät nitisten ja massiiviset myllynkivet jauhaa rumisivat aina 1930-luvulle saakka, kunnes molemmat myllyt ilmeisesti paloivat. Nyt niiden peustat keskittyvät olemaan komeita ja pitämään seuraa superharvinaiselle kovakuoriaiselle nimeltä purohyrrä.

Vanhat myllypaikat ovat usein lehtomaisia ja sulkeutuvat suureksi osaksi kasvukautta. Näin on asia myös Bembölessä ja pieni virtavetten rauniopiknik istuukin hyvin lehdettömään vuodenaikaan. Toisaalta rauniot tulevat olemaan elämys myös peittävässä kesäasussaan, jolloin niissä on kadonneen viidakkotemppelin tuntu. Molempi parempi.

Kohden yläjuoksua, raunio häämöttää jo.

Kun lehti on puussa, edessä on vain vihreä soiva seinä.

Mitä ikinä ovatkaan niin sanotut perusasiat, niin eikö sellainen ole kysessä, kun vilja jauhautuu veden pyörittämien kivien välissä mahdollistaen leivän synnyn?

Ylempi myllynraunio on melko jyrkkärinteisen laakson pohjalla.

Raunio itärinteestä katseltuna.

Alempi myllynraunio taustallaan Turuntie ja Kehä III, jossa rekat kiidättävät halpaa tehdastuotettua leipää massiivisiin logistiikkakeskuksiin. Avosilmäinen huomaa rauniot tieltäkin käsin

Käsin aseteltujen kivien jokainen atomi on kyllästetty virtaveden soitannalla.

Paras kehys katsella juoksevaa vettä.

Vihdin Palakosken pyörteistä lumouduimme viime suvena:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2013/07/mummusalin-ja-palakosken-mietteita.html

Jälkihuomio kuivasta keväästä:

Kevät on vuodenajoista kuivin, kuten polttopuiden tekijät tietävät hyvin. Niin sademäärä kuin ilmankosteus ovat matalimmillaan aikana, jona kasvien pitäisi ponnistaa pölyisestä maasta ja kurottautua kohden yhä koleaa taivaansineä. Vailla muita vesituloja on keväinen kasvimaailma onnekas, kun se saa perintöosuutensa edesmenneen talven jäämistöstä. Sama pätee muihin eliöihin; pohjoisen luonnolle lumien sulamisvedet ovat oleellisia siinä missä monsuuni riisinviljelijälle.

Lähes mitättömäksi jääneen lumitalven johdosta ovat kevään 2014 sulamisvedet ennätysvähäisiä. Vantaanjoen kevättulvintaa on mitattu vuodesta 1937 eikä nyt havaitun niukkuuden vertaista ole aiemmin todistettu. Vetenä tulleita talvisateita on sentään maaperällä tallessa ja kasvillisuus jaksanut herätä - juuri tänään kohtasimme näsiän hehkeimmillään. Pellot tulevat silti kaipaamaan harmaita vihmapäiviä.

Ison K:n kämpillä: suurmieskultin Tamminiemi

Mitä saisi olla? Kekkosen kotibaari duunattiin 70-luvun tyyliin, kuten Tamminiemen sisustus pitkälti muutenkin.

Olipa kerran 1970-luvulla pieni porvoolaistyttö. Hän kävi ekaa tai tokaa luokkaa koulussa. Eräänä aamuna hän heräsi kuumeisena ja joutui jäämään kotiin. Sängyssä makaaminen oli tylsää ja hän yritti keksiä jotain tekemistä. Kaikki sarjakuvat oli plärätty ja telkkarista tuli pelkkää testikuvaa. Silloin välähti ajatus: hän kirjoittaisi Kekkoselle. Tietenkin, kenellepä muulle. Hän kertoisi olevansa kipeänä kotona ja kysyisi mitä Kekkoselle kuuluisi, oliko hänellä ollut paljon töitä Suomen johtamisessa ja oliko hänen täytynyt välillä jäädä kotiin kipeänä. Tuumasta toimeen: tikkukirjaimet eivät syntyneet vielä aivan tasakokoisina, mutta olivat kuitenkin luettavia.

Kohta kirje oli valmis. Heltyneet vanhemmat auttoivat, että se saatiin todella postiin Tasavallan Presidentille osoitettuna. Viikot vierivät ja kirje oli jo unohtunut, kun eräänä päivänä postilaatikosta löytyi iso juhlallisen näköinen kirjekuori Suomen vaakunalla varustettuna. Kekkonen oli vastannnut! Kirje luettiin monet kerrat. Presidentti oli kirjoittanut henkilökohtaisesti, kertonut ilahtuneensa pikkutytön kirjeestä, maininnut jotain kuulumisiaan ja toivottanut nuorelle kansalaiselle terveitä päiviä ja koulumenestystä.

Tarina on tosi, se sattui allekirjoittaneen lähipiiriin kuuluneelle ihmiselle. Se piirtää yhden mikrohistoriallisen vedon isoon kuvaan. Tässä ei oteta kantaa Kekkosen politiikkaan, vaan katsotaan häntä ilmiönä. Kekkonen eli UKK oli jo eläessään kulttihahmo, instituutio, synonyymi maan isälle, liki kansallinen suojeluspyhimys. Hän sai vastaanottaa huomionosoituksia, jollaiset oli normaalisti varattu vain edesmenneille suurmiehille. Hänen synnyinkotinsa Lepikon torppa muutettiin museoksi 1966 hänen vallassa olonsa kymmenvuotispyykillä, hänen 75-vuotissyntymäpäivänään 3.9.1975 laskettiin liikkeelle hänen kuvaansa kantava 500 markan seteli (se valittiin sittemmin Suomen kauneimmaksi seteliksi, tietysti) ja 80-vuotispäivänään Kekkonen sai nimikkokatunsa Helsingin Kampista. Vuonna 1983 Kekkosen mukaan nimettiin kansallispuisto, Suomen toiseksi suurin lajissaan. Enää puuttui, että hän olisi saanut nimikkokaupungin.

UKK:n elämä 1900-1986 jakautuu kahteen 43 vuoden osaan, joista ensimmäistä leimasi ankara kommunismin ja Neuvostoliiton vastaisuus ja jälkimmäistä maltti, luoviminen, peluruus ja akrobatia idänsuhteissa. Kurssin käännös tapahtui yhtenä yönä helmikuussa 1943, kun Suomen hallituksen ydin keräytyi salaiseen kokoukseen kuulemaan sotilaallisen analyysin Saksan kärsimästä Stalingradin tappiosta. Johtopäätös oli, että Suomi oli sodan häviävällä puolella ja neukkujen kanssa pitäisi oppia kaveeraamaan. Kekkonen otti tämän onkeensa ja hyvin. Ilmeisesti siksi hän oli niin korvaamattomaksi kasvanut ja vapaita käsiä nauttiva johtaja, joka ruletti aina 1950-luvulta 1980-luvulle.

Jos Kekkonen halusi hoitaa jonkun asian, niin sen hän myös teki; tarvittaessa suoralla mahtikäskyllä ohi normaalin päätöksenteon portaiden. Tultaessa 1970-luvulle Kekkonen oli jo niin suuri, että hän saattoi ilmoittaa katsovansa seuraavat vaalit turhiksi - eihän kuitenkaan olisi ketään realistista haastajaa. Poikkeuslaki jatkokaudesta säädettiin 1973 ja "turhilta" vaaleilta säästyttiin. Vuoden 1978 vaaleissa yhdeksän puoluetta, kärjessään neljä suurinta (SDP, Keskusta, SKDL ja Kokoomus) asettuvat Kekkosen taakse. Hän sai 260 valitsijamiestä kolmesta sadasta, sensaatiomaisen riemuvoiton. Kuten tiedämme, viimeiselle kaudelleen Kekkosen ei olisi silti kannattanut lähteä. Ote alkoi lipsua ja syksyllä 1981 hänen oli pakko jättää tehtävänsä. Sysäys oli Islannin vierailu, joka oli mennyt kiusallisen seniilisti. UKK ei oikein edes tiedostanut lentokentällä vastassa ollutta isäntämaan presidenttiä.

Merkille pantavaa on, että erottuaan Kekkonen jäi asumaan presidentin virka-asuntoon kuolemaansa saakka. Virka-asuntoa ei oltu tarkoitettu ex-pressojen eläkelukaaliksi, mutta kukapa olisi tohtinut Urkkia häätää. Ei ole sitä paitsi kaukaa haettua otaksua, että hän saattoi kuvitella toimivansa edelleen presidenttinä. Hänen viimeisten vuosien tervydentilastaan ei vieläkään tiedetä mitään tarkkaa - henkilääkäreiden lausunnot olivat diplomaattisia ja sittemmin hoitodokumentit on lukittu tuntemattomaan holviin Meilahden sairaalaan - mutta ilmeisesti vaivana oli vaskulaarinen dementia. Onneksi UKK sai muun elämänsä elää hyvinkin terveenä. Niin hän jaksoi juottaa päiväkausia neuvostojohtajia johonkin Suomelle myönteiseen ratkaisuun, kiivetä palmuun, hiihtää Lappi ympäriinsä ja vastata vielä pikkutyttöjen kirjeisiinkin.

Museoesittelyt eivät yleensä ole tapanamme, mutta - kuten jo todettua - UKK:n suhteen ovat olleet suuremmatkin poikkeukset aiheellisia. Käymme tässä Suomen viimeisen todellisen presidentin edustusasunnossa.

Tamminiemen rakennutti tukkukauppias Nissen vuonna 1904. Ennen Kekkosta taloa käyttivät presidentin virka-asuntona Ryti ja Mannerheim. Paasikivestä paikka sijaitsi sietämättömän kaukana maaseudulla; alueella saattoi jopa törmätä lehmään.

Heti eteisen jälkeen tullaan suureen saliin.

Täällä tapahtuivat Kekkosen "lastenkutsut" eli säännölliset illanvietot Suomen nuoren polven älymystön kanssa. Lastenkutsuilla UKK muun muassa kuunteli nuorten näkemyksiä huumeista - ja pian monen nimimerkin aktiivikynäilijä kirjoittikin Suomen Kuvalehteen marihuanasta, joka "ei tee kissankipeää sen polttajalle". Saman salin ikkunoista Ryti ja Ribbentrop ihailivat juhannuksen 1944 vaaleaa yötä sen jälkeen kun Ryti oli vakuuttanut uskollisuutta Berliinille.

Suoraan huvilakodin edestä alkavat Seurasaareselän hiihtomahdollisuudet, joita talon isäntä käytti hyväkseen aina kun mahdollista. Rantasaunassa kokoontui joka lauantai "Tamminiemen saunaseura". Kekkonen kävi löylykilpailuja - jotka usein voitti - vaikutusvaltaisen vieraskaartin kanssa. Niiden ohella päätettiin maan asioista. Myös neuvostojohtajia kävi saunassa. Rakennus oli 1970-luvulla todennäköisesti sekä CIA:n että MI6:n salakuuntelema.

Eri maista saatujen lahjojen yläpuolella on kuvassa lahjoista suurin, puoliso. Sylvi Kekkosen kuoltua 1974 UKK kävi kuulemma hyvin jyrkäksi ja jyrääväksi johtajaksi.

Täällä viihtyi. Kekkonen kävi presidentilinnassa yleensä vain kerran viikossa, perjantaina.

Jos olit päässyt tähän pöytään, olit päässyt pitkälle.

Keittiö oli selvästi henkilökunnan reviiriä, josta isäntäpari haki tuskin vaivautumatta vesilasiakaan.

Taide auttoi luoviin päätöksiin?

Hugo Simbergin originaali.

Merkittävät kahdenkeskiset tapaamiset käytiin omassa syvennyksessä. Kaksi tuolia, tuhkakuppi ja maailmankartta loivat puitteet suurten miesten suurille ajatuksille.

Sylvin makuuhuone. Kultainen tv-tuoli kultaisella jalkatyynyllä ei istu muuten karun asialliseen tyyliin. Se siirrettiinkin olohuoneesta vasta Sylvin kuoltua.

Urhon makuuhuoneessa oli stereolevysoitin. Kekkoselta kävi tunnetusti kaikki muu paitsi rock'n'roll - ja ehkä sekin olisi voitu junailla sujumaan.

Näillä nähtiin. Kaljun kupolin ohella kulmikkaat isot silmälasit loivat UKK:n ulkoisen imagon.

Pallotuoli ja raskasta seitsemänkymmentäluvun sohvaosastoa.

Lisää lahjoja.

Kaiken ytimessä: tässä UKK työskenteli. Pöydän vasemmalla laidalla Helsingin Puhelinyhdistyksen 1973 lahjoittama erikoispuhelin, jollaisia oli valmistettu vain yksi. Siinä oli ohjelmoidut yhden napin pikavalinnat tärkeisiin numeroihin ja kaiutin, jotta puhelua saattoi kuunnella kädet vapaina. Pödyällä näkyvä mikrofoni oli osa laitetta.

Kekkosen ylivertainen varjo ulottui Tamminiemeen haudankin takaa. Hänen jälkeensä presidentin edustusasunnolle ei voitu kuvitellakaan mitään muuta käyttöä kuin että siitä tulisi UKK:n jälkihehkua välittävä pyhiinvaelluskohde. Tämä päätettiin heti 1986 ja seuraavana vuonna yleisö virtasi sisään.

Totta on sekin, että nykyisillä nousukasmaisesti paisuneilla standardeilla Tamminiemi olisi presidentin käyttöön aivan liian pieni, alkeellinen ja epäkäytännöllinen. Saulia ja Jenniä ei voisi kuvitella taloon. Ja hyvä niin: pysyköön Seurasaarenselän ylväs valkea talo ison K:n kämppänä.

Iso K (ja joku pikkupoika läntisestä naapurimaasta) luontoretkellä.

Paikkojen merkittävyydestä, vaikuttavuudesta ja vaalittavuudesta

Paikoista viehtynyt poppoo on löytänyt Vanhankaupungin Kellomäeltä Kustaa II Aadolfin ja Helsingin maapäivien 1616 muistokiven. Vanhakaupunki - entinen keskus - on aluehengeltään suhteellisen perifeerinen laikku kantakaupungin ulkolaidalla.

Kotikaupunkipolut täyttävät kymmenen vuotta. Tämän kunnianarvoisen asiantilan johdosta pidettiin tänään 1.4.2014 Helsingin Annalassa juhlaseminaari teemalla "Ihmisen ja paikan suhde". Allekirjoittanut oli mukana ja piti lyhyen esitelmän, jonka toistaminen palvellee tätäkin areenaa.

----

Hyvät naiset ja herrat, olen kiitollinen Pauli Salorannalle tämän tilaisuuden järjestämisestä ja kaikille teille läsnäolosta. Esitelmäni aikana tahdon tuoda esiin kolmea asiaa:

Paikoilla on merkitystä.

Erilaiset paikat vaikuttavat meihin eri tavoin.

Suhdetta paikkoihin voi ja kannattaa vaalia.

Palataan ajassa taaksepäin, Helsingin Vartiokylään 1970-luvun puoliväliin. Pikkupojan silmät olivat suuret kuin teelautaiset, kun hän tuijotti sitä mahtavaa ilmestystä. Vaikuttava lautarötiskö kaartui taivaaseen. Se oli uhkaava, sen varoitettiin olevan laho ja hengenvaarallinen; sinne ei saanut missään nimessä kiivetä. Sen laudat olivat auringon uurtamat ja sen edessä avautui kuin kunniamattona korkealta nähty maisema. Kyseessä oli Kontionmäen vanha hyppyrimäki, joka pian purettiin. Myöhemmin tajuisin, että olin kokenut hyndan äärellä ylevän tunnetta: eräänlaista ihanaa kauhua ja jalostavaa nöyrtymistä.

Koko Kontionmäki kiinnosti: siellä riitti leikittäväksi juoksuhautoja, joihin liittyi ihmeellisiä kiinalaishuhuja. Hiihtoseuran maja, ilmahälytyssireeni ja kallioon louhitut lukitut luolat kiehtoivat kaikki. Olipa eräällä vaikeapääsyisellä hiekkatörmällä salainen paratiisi. Siellä vietettiin äidin kanssa kesäpiknikkejä ja kerättiin maailman makeimpia ahomansikoita.

Olin löytänyt siis konkreettisesti mansikkapaikan. Tällaiset lapsuuden paikat, kotiseudun kasvot, piirtyvät loppuiäksi ihmismieleen, kuten Eino Leinokin on todennut.

Nuorena maantieteen opiskelijana perustin uuden psykomaantieteellisen koulukunnan, esoteerisen maantieteen. Siitä syntyi 1994 myös graduni. Kreikan kielen sana ”eso” tarkoittaa sisällä, sisäpuolta, ja juuri siitä on kyse: miten alueet ja paikat koetaan mielen tasolla – ja miten sisäinen tilamme toisaalta heijastuu ulos, luomaamme ympäristöön.

Maantieteessä on puitu paljon keskuksen ja periferian usein problemaattista suhdetta. Vallitseva yhteiskunnallinen arvottaminen ja sen instrumentti aluesuunnittelu ei yleensä tunnusta perifeerisiä elementtejä keskuselementtien kanssa tasa-arvoiseksi, vaan pyrkii brutaalistikin muuttamaan periferiaa keskuksen kaltaiseksi. Tämä on traagista, sillä keskus ja periferia ovat omine luonteenpiirteineen yhtä oleellisia osia elinvoimaista aluejärjestelmää kuin pariston plus- ja miinusnavat.

Jos puhumme päivän teeman mukaisesti kaupunkitasosta, niin periferiaa ovat erilaiset vähemmän jäsentyneet paikat, kuten joutomaat, aktiivisen hyötyfunktion ulkopuolelle jääneet rakennetut reliikit, kuten vaikkapa se historiallinen hynda ja toisaalta luonto, kuten saaristomme ja metsämme.

Miten perifeeriset paikat sitten vaikuttavat meihin?

Koska ne ovat vähemmän valmiiksi pureskeltuja ja standardisoituja, niihin liittyy vapauden tunne. Muistan kuinka Viikissä fillarilla päästyäni katulamppujen alta pimeälle polkuosuudelle, halusin spontaanisti laulaa, kun taas valaistuna kuuluin kontrollin ja tietyn käyttäytymiskoodin piiriin ja vaikenin. Perifeerinen paikka tai elementti on luontainen tarinanjuuri, sillä sen luonteena on salaperäisyys, kätköisyys, kiireettömyys, sallivuus ja tilapäisyys. Tässä mieleeni tulee ensimmäinen autiotaloretkeni Vartiokylän Peilitien päässä olleeseen autiotaloon alakoululaisena. Eletty elämä kenkineen ja laukkuineen sai mielikuvituksen liikkeelle. Jotain pelottavaakin nousi.

Myöhemmin olen ajatellut, että kammoamme määrittämättömissä paikoissa ennen kaikkea oman piilotajuntamme syövereitä. ”Mene paikkoihin, jotka pelottavat sinua”, kehottaa buddhalaisnunna Pema Chödrön. Fyysisessä todellisuudessa sijaitsevan epämukavuusalueen maistelusta voi pilkahtaa odottamattomia oivalluksia, henkilökohtaista kasvua.

Myös luovuus kumpuaa perifeerisistä paikoista, sillä luovuus tarvitsee ympärilleen tilaa sekä sytykkeitä tulkinnoille. Kuvataiteilija Jussi Kivi on esimerkki kaupunkiperiferian ammentajasta; hän osallistuu parhaillaan Helsinki Photograpy Biennal -näyttelyyn valokuvilla, piirroksilla ja kartoilla, jotka ovat Laajasalon kadonneen öljysataman alueelta. Sataman purkamista seuraava ja uudisasuinalueen rakentamista edeltävä epäpaikka on hänelle Terra Incognita eikä hän eroa entisaikain löytöretkeilijöistä omistautuneisuudessaan. Keskellä pääkaupunkiamme voi olla laaja alue, jonka maastossa törröttää merkillisiä jäänteitä menneisyydestä ja jonka pinnanmuodoista ei ole ainuttakaan karttaa.

Aluejärjestelmän vaa’assa on tietysti keskuksella paikkansa. Keskusalueen vilkkaus, näkyvyys, valta, kontrolli, teknis-taloudellinen hyödyllisyys ja tehokas maankäyttö ovat ominaisuuksia, jotka antavat kulkijalle tunteen suunnasta, selkeydestä, rationaalisuudesta, määrätietoisuudesta ja vauhdista. Ne ovat erittäin hyviä asioita, kunhan ne eivät hallitse yksinvaltiaina ihmistä – tai hänen ympäristöään.

Meidän kannattaa tiedostaa, että ympäristö vaikuttaa ihmiseen. Esimerkiksi luonnon monimuotoisuuden on tutkitusti havaittu lisäävän psyykkistä hyvinvointia. Toisaalta ihmiskokoisen mittakaavan ylittäminen rakentamisessa tuottaa kaupunkiympäristöä, jossa kodinomaisuuden sijasta tunnetaan ei-kenenkään-maan kolkkoutta, vaikeutta sitouta paikkaan tai tuntea siitä vastuuta.

Kun vaalimme suhdettamme paikkoihin, alamme luontaisesti myös haluta, tuottaa ja sallia parempia paikkoja. Uutta voi havaita kotikaupungissaan yksinkertaisesti valitsemalla joskus muun kuin rutiinireittinsä. Tällainen lisää konkreettisesti hermoyhteyksiä aivoissamme. Eläinten parissa sellainen yksilö menestyy, joka on valmis kohtaamaan uusia paikkoja. Myös kyky katsoa tuttua paikkaa entistä syvemmin on avaintekijä. Tässä hyödymme suuresti oppaasta, joka saa mykän kivipinnan puhumaan ja ikkunat aukenemaan vuosisatojen ja -tuhansienkin päähän. Mieleen nousevat Kotikaupunkipolut, joissa niin keskus- kuin periferiaelementit saavat kunnioittavan käsittelyn ja ryhtyvät jopa kasvamaan ihmiselle juuriksi.

Siteerataan seuraavaksi maantieteilijä Reino Kalliolaa, jolla oli taiteilijan tarkkanäköisyys ja rakastajan suurisydämisyys suhteessa ympäristöön.

”Miksi maisema, joka toisen henkilön jättää kylmäksi, saa jonkun toisen suuresti innostumaan, jopa haltioitumaan? Siksi, että edellisellä ei ole siihen mitään henkistä suhdetta, ei mitään muistoja siitä, ei tietoja sen piirteistä ja erikoisuuksista, kun taas toinen juuri näiden seikkojen avulla saa heti mielikuvituksensa liikkeelle ja kykenee nopeasti omaksumaan ja sulattamaan näkemäänsä.”

Jokainen paikka voi olla kuningas valepuvussa. Tällaisen ulkoisen kuninkaan tunnistaminen merkitsee, että olemme samalla yhteydessä johonkin majesteetilliseen itsessämme. Kun kreikkalaiset antoivat ammoin nimen maailmalle, oli tuo nimi kosmos. Sana tarkoittaa kauneutta. Onko maailma kaunis? On se.

Kiitokset teille arvoisa kuulijakunta, ja kiitokset sekä onnittelut kymmenvuotiaille Kotikaupunkipoluille. Olette tehneet työtä, jolla on merkitys. Se vie eteenpäin, jopa perille. Niinhän polut tekevät.

----

Kotikaupunkipolut ovat karttamuodossa toteutettuja kotiseutureittejä, jotka esittelevät monipuolisella tavalla kohdealueensa ja pyrkivät tätä kautta juurruttamaan niin uutta kuin vanhaa asukkia. Niitä on toteutettu pääkaupunkiseudulle - etenkin Helsingin kaupunginosiin - kaikkiaan jo 55 kappaletta. Idean isä on toimittaja, kaupunkiopas Pauli Saloranta, joka on myös vetänyt ja avustanut polkujen synnyn yhdessä kaupunginosayhdistysten kanssa.