Pienet suuret keskuudessamme: tribuutti ötököille

Eräänä pysähtyneenä heinäkuisena iltapäivänä parittelivat apollot Häxbergetillä.

Takatalvi palautti hämmästyttävän etuajassa edenneen kevään takaisin "normaaliin päiväjärjestykseen". Vaellamme parhaillaan sillä syrjällä vuoodenkiertoa, jossa on vierähtänyt mahdollisimman kauan edellisestä kasvukaudesta. Kaipuu vihreään on kertynyt huippuunsa. Kontrasti on pian yltyvä äärimmilleen, kun ankean harmaata ja pölyistä huhtikuuta - jonka elottomuutta säälimätön valon määrä vain korostaa - seuraa toukokuun mukanaan tuoma ryöpsähdys virheetöntä, puhdasta, heleää ja mehukasta vehreyttä.

Kasvit ja linnut ovat näkyvin osa kevättä, mutta luonnon aina yhtä ihmeellisen uudestisyntymän sanansaattajiin lukeutuvat luonnollisesti myös hyönteiset ja hämähäkkieläimet. Selkärangattomien ensimmäiset edustajat - nokkos- ja sitruunaperhoset, kekomuurahaiset ja seitsenpistepirkot - ovat jo tämän kevään osalta näyttäytyneet. Tässä kuvakatsauksessa menemme kiehtovia, koreita ja kauniita ötököitä vastaan. Kuvat ovat vuosien varrelta ja osan niistä olemme julkistaneet ennenkin.

Kevät on yhtä huumaa kekomuurahaisille, jotka hilpeänä mattona vyöryvät huhtikuiselle hangelle.

Halonhakkuun keskeyttää klapia pitkin paineleva valeskorpioni. Kuluvana vuonna ilmestyy lukkien ja valeskorpioinien määritysopas. Sen ilmestyminen on osa Puutteellisten tunnettujen ja uhanalaisten metsälajien tutkimusohjelmaa eli tuttavallisemmin Puttea. Krapumaiset sakset tanassa lyllertäviä valeskorpioneja Suomessa ainakin 16 lajia.

Liuskayökkönen on tavanomainen aikuistalvehtija maakellareissa ja bunkkereissa. Epätavallinen on sen sijaan tällainen röykkiö liuskayökkösiä. Jostain syystä langalla on mukava goisia. Liuskayökkönen tekee kerralla selvää myytistä, että perhoset eläisivät yhden päivän; sen aikuisvaihe kestää jopa yli vuoden.

Bunkkeriasukas Harparskogin betonikorsussa.

Sinisilmäkiitäjä - nimiuudistuksen jälkeen tylsästi vain silmäkiitäjä - on tässä päivälevolla lehmuksenoksalla Sipoossa. Yöllä luonnossamme pörrää paljon eksoottisemman oloisia otuksia kuin tulemme yleensä tiedostaneeksi.

Toinen sinisilmä on pannut paremmaksi ja lepää tiibetiläisellä rukouslipulla. Perhosen "silmät" ovat piilossa sen alasiivissä; jos lintu härnää otusta, se räväyttää esiin tuijotuksensa, jolla on tarkoitus säikäyttää.

Niittyhopeatäplän kohtaa usein keskikesän niityllä.

Sirppisiipi huilailee aamusateen jälkeen heinikossa.

Ärhäkkä joukkue tunturimaastossa. Ampiaiset ovat tehneet pesänsä pudonneen Junkers 88 -syöksypommittajan kappaleeseen Kilpisjärvellä.

Keisarinviitta paistattelee päivää loppukesällä Sipoonkorvessa.

Joskus kiehtovinta on se mitä ei näe. Suppilomaiset muodostelmat hiekassa ovat muurahaisleijonan laatimia ansakuoppia. Peto pihtikitoineen odottaa suppilon pohjalla juuri ja juuri näkymättömissä. Kun jokin onneton muurahainen sortuu suppiloon ja alkaa hapuilla sen seinämiä, iskee leijonan kita suppilon pohjasta. Räpiköivä uhri vetäistään aliseen ja tuossa tuokiossa suppilossa näyttää vallitsevan taas täysi rauha. Pyyntikuoppansa leijona tekee kaivautumalla perä edellä hiekkaan ja heittelemällä etujaloillaan hiekanjyviä.

Vana kertoo salaperäisen muurhaisleijonan siirtymätaipaleesta, jota ehkä vain saaristokuutamo todisti.

Lehtohepokatti on yksi Suomen kolmesta suuresta hepokattilajista.

Ristilukin kotina on usein mänty.

Rämeiden armoton lihansyöjäkihokki on kaapannut liian huolettomana liikuksineen kärpäsen kuolonsyleilyynsä.

Mäkimeirami eli oregano on levinnyt Italian alueelta lähes koko Eurooppaan, kuten sen maustama pizzakin. Sitä arvostaa myös kimalainen Örön kesäpäivässä.

Lisää bunkkeriporukkaa. Kiiltomittareita ja liuskayökkönen.

Jonkun kehrääjän toukka rouskutti lehteä Janakkalassa.

Lehväluteet keskittyinenä elämänsä tärkeimpään hetkeen. Suomessa on ainakin 500 ludelajia, joten vähäinen ei ole tämäkään klaani.

160-wattinen sekavalolamppu on tapa tutustua valolle tulevien yöperhosten suureen perheeseen.

Korea yöllinen kävijä housunlahkeella on horsmakiitäjä. Kiitäjät ovat kolibrimaisia lentotaitureita, jotka imevät mettä laskeutumatta kukalle.

Kehrääjä lakanalla.

Tämä ohdakeperhonen on niin hyväkuntoinen, että se on Suomessa kasvanutta kesäsukupolvea. Alkukesästä ja muulloinkin saapuu hailakampia yksilöitä, jotka ovat lentäneet lajin lähimmältä tukialueelta Pohjois-Afrikasta. Laji ei pysty talvehtimaan juurikaan Euroopassa, mutta se saattaa olla maailman laajimmin esiintyvä päiväperhoslaji puuttuessaan vain Etelä-Amerikasta ja Etelämantereelta.

Kehrääjiin kuuluva heinähukka toukkana. Olennon karvoitus tiedetään aseeksi, sen väkäset saavat ihon kihelmöimään ja epäilemättä se on linnullekin inhotus.

Tunturikirjosiipi esiintyy Suomessa vain Käsivarren alueella. Se lentää nopeasti ja mutkitellen maanpinnan tuntumassa ja on vaikea nähdä muutoin kuin kukalle laskeutuneena.

Laikkumittarin tapaa useinmiten tuomea kasvavilta paikoilta.

Pääkallokiitäjä täytyi kuvata Oulun yliopiston kokoelmayksilönä, sillä tällaisen näkeminen Suomen luonnossa vaatii lähes mahdotonta tsägää.

Pääkallokiitäjä vaeltaa joskus pohjoiseen Välimereltä, mutta on sielläkin 1950-luvusta lähtien huomattavasti harvinaistunut; ilmeisesti toukkansa pääravintokasvin perunan myrkyttämisen vuoksi. Pääkallokiitäjä on yksi niistä har­voista perho­sis­ta, jotka pystyvät ääntelemään. Se osaa kirkua - muovimaisesti ja kovaa. Pääkallokiitäjän tieteellinen nimi Acheron­tia atro­pos on johdettu Akhe­ro­nis­ta, joka kreikkalaisten myyteissä oli Tuonelan virroista vii­mei­nen, tuskan joki, ja Atro­pos-kohtalonjumalattaresta, jonka tehtävänä oli kat­kaista elämänlanka kuoleman koittaessa. Ihmiset ovat projisoineet pääkallokiitäjään historian saatossa läjittäin pelkoa ja lajin kerrotaan kantavan itsensä paavin langettamaa kirkonkirousta. Kauhua tuottivat varsinkin pääkallokiitäjän massavaellukset mustan surman ajan Euroopassa. Maineestaan autuaan tietämätön otus vain haaveili hunajasta. Se on erikoistunut tunkeutumaan herkkunsa perässä mehiläispesiin. Se harhauttaa ääntelyin ja kemiallisin signaalein mehiläiset luulemaan, että se on pesän omaa väkeä. Aina hämäys ei mene läpi ja tarhuri löytää pesästä kellistyneen jätin.

Sovussa tankkausta syyskuisen Vallisaaren linnakekedolla.

Karttaperhosen loppukesän sukupolvi on kuvan kaltainen, mutta alkukesän sukupolvi ulkonäöltään tyystin erilainen, kirkkaasti oranssinpuhuva. Karttaperhonen oli vain muutaman kerran Suomesta tavattu superharvinaisuus vuoteen 1999, jolloin se teki idästä onnistuneen vaelluksen ja valloitti maastamme pysyvän jalansijan. Tämä yksilö nautti mettä Helsingin Vartiosaaressa.

Neitoperhosen siipien alapintojen mustuus muodostaa suuren kontrastin sen värikkäälle kauneudelle. Laji lukeutuu aikuisena talvehtiviin ja on tässä hakeutunut bunkkerin seinäkoloon. Tulokaslaji sai vakinaisen jalansijan Suomesta ensimmäisten onnistuneiden talvehtimisten myötä 1970-luvulla.

Kovakuoriaisen edessä avautuu suuri maailma: se on kuvattu Saaristomeren ulkolaidalla Öröllä.

Örön rannoilta myös tämä iso hämähäkki.

Muhkea keko on vaara-Kainuusta, Paljakalta. Muurhaisten yhteispeli, jossa yhteiskunnan etu asettuu yksilön edelle, on kiehtonut ihmistä pitkään. Ääriesimerkki muurahaisyksilön uhrautuvaisuudesta on trooppisiin hevosmuurahaisiin kuuluva Camponotus saundersi. Se puolustaa pesää kirjaimellisesti räjäyttämällä itsensä, jolloin sen ruumiin myrkkyvarasto räiskyy tunkeutujan ylle.

Kuoriainen kuin koru.

Samaa sukua jaakonvillakolla.

Hirvensalmella uittorakenteen alla on käynnissä pieni kokous.

Orapihjalaperhoset (nykynimeltään: pihjalaperhonen) nautiskelevat suoloja kosteasta hiekasta. Joillekin perhosille - ainakin haapaperhoselle - virtsa hiekassa on jymylöytö. Kaikkein tyypillisintä on silti perhosten persous makealle ja alkoholille. Tosin huomattavan moni perhoslaji ei syö aikuisena mitään, koska niillä on surkastunut imukärsä tai se puuttuu tyystin.

Hämähäkin seittikudelma on aina yhtä hämmästyttävä luomus.

Sinisiivet ovat pieni ritaristo kesän linnassa. Kuvan laji ilmeisesti paatsamasinisiipi.

Matarakiitäjän lihava toukka on näyttävä ilmestys. Myös itse perhonen on todella sähäkkä otus.

Pikkuapollo hengaili heinällä Häntälän notkoilla. Yhdessä isoapollon kanssa siitä tuli Suomen ensimmäinen rauhoitettu hyönteinen 1976.

Aikamme vyöryttää entistä keinotekoisempia virikkeitä. Huumaavaan ärsyketulvaan on houkuttavan helppo heittäytyä, antaa sen viedä. Viihdymme, varmasti. Uuvumme, luultavasti. Mutta mitä tuleekaan, säilyy ulkoinen todellisuus eikä ihmisen kannata sulkea silmiään ympäröivän elämän lajikirjolta, ei rajata pienimpiäkään olentoja kiinnostuksena tai arvostuksena ulkopuolelle. Luonnoltaan monimuotoisen ympäristön myönteisestä vaikutuksesta ihmisen psyykkiselle hyvinvoinnille ja fyysiselle terveydelle on viitteitä tutkimuksissa. Eliökunta on elämän itsensä kokonaistaideteos. Se on samanaikaisesti koekenttä ja täydellisyys. Ihmettelijälle, ihastelijalle ja tuntijalle se on milloinkaan loppuun ammentumaton lähde.

Kasvimaantieteen professori Reino Kalliola (1909-1982) on merkittäviä innoittajiamme, mitä tulee tapaan nähdä ja kokea luontoa. Tässä kehottaa meitä katsomaan pienien ja hiljaisten piiriin, katsomaan alas, löytämään uuden maailman suoraan edestämme.

"Tätä merkillistä pienoismaailmaa ei tarvitse lähteä etsimään kaukaa. Se alkaa heti piharuohikosta, puutarhasta, lähimmältä niityltä, metsäreunasta. Pikkulapsina me olimme itse lähellä tätä maailmaa, me elimme siinä: ryömimme ruohikossa ja kurkistelimme kivien alle, ihastelimme kissankelloja ja lennätimme leppäkerttuja. Aikaihmisiksi vartuttuamme me ylenimme uusiin suuriin maailmoihin ja unohdimme vähitellen lapsuutemme kauniin mikrokosmoksen. Mutta tämä ihmeellinen pienoismaailma on edelleenkin olemassa. Sen saavuttaaksemme meidän tarvitsee vain nöyrtyä ja kumartua maahan, oppia katselemaan luontoa maan tasalta. Kun ruohot ja kukat piirtyvät suven poutataivasta vastaan ja sananjalka muodostaa korkeata metsää marjanvarpujen yläpuolella, kun perhoset tanssivat ympärillämme ja kovakuoriaiset kiipeävät ylitsemme, aukeavat silmämme ja ymmärrämme yhtäkkiä, minkä rikkaan ja kauniin aarteen olimme menettäneet ja nyt jälleen löytäneet. Sitä katsellessa voimme tuokioksi unohtaa oman itsemme, kuluttavat huolemme ja murheemme."

Täällä mietimme luonnontuntemuksen palkitsevuutta (ja kuulemme myös toisen Kalliola-sitaatin):
http://www.luonnontie.fi/kestava-rakkaus-edellyttaa-aina-kohteensa-tuntemista/

Teräsmajesteetti, joka syrjäytettiin: Koverhar

Sulasta kuonasta ei ole enää vaaraa. Masuuni on jäähtynyt.

Hangon itänurkalla Suomenlahden talviviimassa seisoo jättiläinen. Pronssisessa sotisovassaan se on mahtava, suorastaan ylevä ilmestys. Kuitenkin se on ruumis, luuranko, jonka sisältä henki on lentänyt pois. Vain tuuli elää siinä, soittaa sitä urkuinaan.

Paljon inhimillistä kärsimystä koitui, kun hollantilaiskonserni FNSteel julisti Koverharin terästehtaan konkurssiin lyhyen omistuksen jälkeen kesällä 2012. Oli heinäkuu ja kuuma ilmanala väreili rannikolla, mutta työntekijöistä sulkemispäätös tuntui epäilemättä niskaan kaadetulta saavilliselta jäämurskaa. Tehtaan laitteistoa oltiin parhaillaan uudistamassa miljoonien investoinnein. Uutinen tehtaan pikaisesta alasajosta tuli juuri viikonlopuksi; Tammisaaren sairaalan psykiatrinen osasto ei ollut varautunut akuuttipäivystyksen ruuhkaan. Alitoimijat mukaan luettuna puolen tuhatta ihmistä putosi samaan tyhjyyteen kuin kohtalontoverinsa monella muulla tehdaspaikkakunnalla, joita maailmantalouden ailahteluiden häntä oli pyyhkäissyt.

Sittemmin ilmeni, että poliisi epäili kymmentä konsernin johtajaa talousrikoksista. Hollantilaisiin emoyhtiöihin arveltiin siirretyn miljoonien eurojen edestä omaisuutta; piiloon konkurssipesän velkojilta. Mutta se on vain pieni sivujuonne saagassa, jonka hahmottaa suurta kuvaa ajastamme. Lojaalisuus on poistunut työtä antavan ja sitä tekevän väliltä, ja aloite tähän on tullut osakkeiden ja osinkojen sfääristä. Kunnia-asioita ei ole, ne on luokiteltu hyödyttömiksi ja vanhanaikaisiksi. Enää ei ole Sixtus Syrjäsen kaltaisia vastuun motivoimia patruunoita, jotka pestaavat tehdastyöläiset huonon taloudellisen ajan koittaessa rakentamaan muotopuutarhaa, jotta heitä ei tarvitsisi lähettää kilometritehtaalle. Voittoja nähdään vain yhdenlaisia: taloudellisia. Irtisanomisia hoitavia eksperttejä neuvotaan varaamaan itselleen lähellä ovea oleva istumapaikka, jotta irtisanottavan mahdollinen primitiivireaktio ei käy vaaraksi. Jollain tilillä lisääntyvät numerot, vaikka varsinaisia rahoja ei näe kukaan: niitä ei ole ehkä painettukaan.

Kun typertynyt väki - kuin valoon äkisti paiskatut yökköset - vetäytyy velaksi rakennettuihin koteihinsa, tulee pyyhkäistyksi näkyvistä, jäävät jäljelle kulissit, joissa he kerran tekivät mahdollisuuksista konkretiaa ja uskoivat huomiseen. Fasadit ovat isot. Puhukoon ne puolestaan. Käännymme seuraavassa Koverharin terästehtaan puoleen sellaisena kuin se eräänä talven 2014 harvoista kylmistä päivistä näyttäytyi.

Portilla on hiljaista. Omistajan nimi portilla on vanha. Uusi omistaja Hollannista tuli ja meni niin nopeasti, ettei ehtinyt tai viitsinyt merkitä reviiriään.

Yksi ja puoli kesää käyttämättömänä ollut pysäköintialue on muuttumassa niityksi.

Vaiennut jättiläinen, jonka suuruuden haastajaa ei ole peninkulmien säteellä. Syntynsä tehdas sai 1960-luvun alussa ja sillä oli vuosien saatossa monta omistajaa.

Sisällä silmä sopeutuu hiljalleen hämärään ja kohtaa valtavia halleja ja laitteita.

Terästehtaalla osastojen väliä oli käytännöllisempää pyöräillä kuin kävellä.

Tasaista nollaa on tuotantolinjan lämpötila. Sisätiloissa on hyytyvä pakkanen, mutta tehtaan toimiessa saleissa oli kuuma kuin tulivuoren rinteellä laavavirran vieressä. Seinät ovat vain kuoria, joissa on aukkoja ulkoilmaan.

Järeitä sammioita. 

Lapio ja kärry jäivät juuri sille neliömetrille, missä tieto tehtaan lakkauttamisesta saavutti työntekijän.

Tuoli alhaalla on kanavassa, jota pitkin masuunista tullut sula rauta ja kuona virtasi.

"Laavan" virtausta saattoi ohjailla pitkävartisilla kauhoilla.

Itse masuunin toimintaperiaate on rautakautinen, mutta laitoksesta on kehittynyt todellinen Medusa. Kaikkialla riittää putkia ja venttiileitä. Niillä muun muassa syötetään happikaasua niin sanottuihin konvertteihin, jossa rauta muuttuu teräkseksi.

Aina 1980-luvulle asti tehdas oli hirvittävän rankka työympäristö, jossa tapahtui kauheita turmia. Mikään päiväkoti se ei toki ollut myöhemminkään.

Tällainen merkki säväyttää aina.

Prosessin ohjauskoppi on ennen kaikkea suoja roiskuvalle teräkselle.

Suunnaton kuumuus on kupristanut porttien teräslevyt.

Eräs valvomo.

Onnenkalulta pyydettiin, että punainen vaaran lamppu ei koskaan syttyisi.

Tehtaaseen satsattiin uutta kamaa aina kesään 2012, jolloin lappu pantiin yllättäen luukulle.

Siellä täällä palavat vielä valot. Viimeinen ei sammuttanut niitä.

"Paljonko tarjotaan?", kysyy anonyymi työntekijä.

Tuotannon pyöriminen ei ollut ainakaan kiinni siitä, etteikö varasulakkeissa olisi riittänyt.

Kaikkia arkistoja ei evakuoitu.

Suojavarusteet jäivät, totta kai.

Henkilökohtaisen lokeron ovi kutsui koristelemaan.

Hallien kautta vie kulku.

Astuminen ulkoilmaan. Ihminen ihmettelee.

Ramppeja ja portaita jatkaen päädytään korkealle.

Vilkaisu alas sisäpihalle.

Mielikuvitus pääsee valloilleen tällaisten vehkeiden äärellä.

Varoitusten määrä on ennätyksellinen.

Tehtaan seisahdus on majesteettillinen olotila, jonka viittana on melankolia ja kunniamerkkinä inhimillisen ponnistuksen mittaamattomuus.

Siltoja ja portaita.

Teräskombinaatti sijaitsee luonnonkauniilla paikalla Hankoniemen itäsyrjällä.

Kaikki Koverharissa on suurta, myös piha-alueet.

Näkymä pohjoiseen. Vasemmalla oleville kentille varastoitiin valmiit teräspalkit odottamaan kuljetusta.

Ruokalarakennus.

Keittäjättärien valtakunta oli karun miehisessä työympäristössä kodikkuutta henkivä lohdun keidas.

Juliste seinällä muistuttaa yhteispelin välttämättömyydestä. Suomen- ja ruotsinkielisellä työväellä oli Koverharissa aikanaan jännitteensä.

Näkymä ruokalan ikkunasta satamaan. Muovikukat ovat käteviä rakennuksessa, joka on sisältäkin pakkasella.

Muisto huippuvuosista: seinälle kiinnitetty pienoismalli.

Tuotantoalueen päävalvomo.

Täälläkin huone on pakkasella, mutta järjestelmä osittain hereillä. Tehtaan tajunta ajelehtii jossain oudossa välitilassa. Tuotannon uudelleenkäynnistäminen voisi viedä kaikkinensa jopa pari vuotta.

Kukaan ei kääntänyt kalenteria heinäkuusta 2012 eteenpäin. "Ohi on!" lukee valvomon tiedonantotaululla.

Koverharin keilamestaruudesta sai kiertopalkinnon.

Huurteisen valvomoikkunan edessä on joukko värikkäitä puhdetöitä.

Vuoro alkoi ja loppui täällä. Saunan kautta himaan.

Näille teloille rullasivat valmiit teräsharkot. Kamaa lähti Hangosta kaikkialle, Rolls-Roycelle asti.

Rautatierahtauksia varten on omat järjestelyveturinsa.

Eräs rautahevoista.

Ulkolokerikko.

Edustalla savukaasujen puhdistuslaitteen elefantinkärsää, taustalla patteristo hälytystorvia.

Tällaisen laitoksen pystyttäminen vaatii sellaisen investoinnin resursseja, että mielen on vaikea sitä käsittää.

Lumi peittää tehtaan kanssa samanvärisen maan.

Piharakennuksia on monenlaisia.

Happikaasutehdas tuotti prosessin tarvitseman hapen.

Laitoksen kaasukello oikealle.

Seinusta eräällä syrjäkujalla.

Kierros alkaa olla lopuillaan, mieli vaitonainen.

Goljatin teräsbetonijuuret yltävät useita metrejä maan alle. Se oli tarkoitettu ikuiseksi, mutta maailma päätti toisin.

Retken jälkeen saapui ilmeisesti vain ruotsinkielisessä mediassa pyörinyt tieto, että Koverharin tehdas on päätetty purkaa. Mistään ei ole ilmaantunut halukasta astumaan sen suuriin saappaisiin, jatkamaan toimintaa. Alueelta riittää purettavaksi 39 rakennusta, mutta jotkut toimisto- ja varastorakennukset säästetään. Hajottamisen on määrä käynnistyä jo alkavana keväänä ja sen arvioidaan vievän kaksi vuotta.

Retkestä erityiskiitokset Koverharin työntekijän vinkkelistä tunteville Timo Karjalaiselle ja Anders Henrikssonille.