Talvipäiviä uusmaalaisessa salouinolassa

Sateisessa talvikorvessa lieska suo ikiaikaisuutta henkivän lohdun.

Kaamosaikana luonnonvalo on kortilla. Tällöin metsäretkille ei tule helposti lähdettyä. Hämärän ja pimeän valtakunnassa on kuitenkin oma viehätyksensä, mitä lempeämpien vuodenaikojen ylenpalttisessa hehkussa ja loisteessa ei voi tavoittaa. Se on uinolan lumoa.

Lumeton ja lehvistä riisuttu maasto on vahvan oloinen, pelkistetyssä totisuudessaan kuin ajan tuolla puolen. Se sekä kertoo että kätkee paljon. Harjaantunut silmä voi lukea siitä myös kesää koskevaa salakirjoitusta, vaikka suvi on loitonnut mahdollisimman kauaksi vuodenkehän toiselle syrjälle - kuin pääsky taivaanääreläisten etäisyyksiin. Pitkät mustaan upottavat yöt ja lyhyet hailakat päivät on marras metsänsalin ylivertainen ruhtinas. Metsä torkkuu vaitonaisena. Vain harvat eläimet ovat jääneet sijoilleen. Keekoilijoita ei aika suosi, mutta harmaan hämähäkin tai utuolentona ilmaa askeltavan sääsken ottaa vesipisaroista raskas kuusikko tummaan syliinsä ja suojaa uskottunaan. Ja aina nousee yksinäinen tiainen tai korppi merkkitapaukseksi ja arvohenkilöksi, kun se yllättyneenä kurkistaa kolealle kankaalle ilmaantunutta kulkijaa.

Osana pimeimmän vuodenajan todellisuutta aivan pääkaupungin liepeilläkin avautuu monella taholla erämainen rauha. Ruuhka-Suomen hämäränhyssyisten salomaiden ainoan särötekijän, liikenteen jymyn, lakaisee pois sopiva tuuli. Ja puhurien vongerrukset ovat valtoimellaan juuri tällaisena lounaisen virtauksen hallitsemana talvena, joka ei ole vielä täyttänyt termisen talven määritelmää ja on siis tosiasiassa ollut pitkitettyä syksyä. Atlantin leudoista mainingeista ponnistavat matalapaineen keskukset tekevät säästä kuin teinikapinallisen, joka on saanut aikuisen voimat mutta ei hallitse mielialansa ailahteluita. Vähän väliä tuulee ovia paiskovasti ja välissä on päiviä, jotka ovat niin tyynen loikoilevia kuin vain myrskyä edeltävät hetket voivat olla. Silloin eivät konkelotkaan kitise.

Vaelsimme kahtena päivänä Uudenmaan suurimmilla tiettömillä metsämailla Kirkkonummen ja Siuntion suunnalla. Ohessa muutama kuva tapahtuneesta.

Aamuauringossa kuljetaan pellonlaitaa, jonka laidalta alkaa metsämanner. Seuraavat asutukset ovat kahdeksan kilometrin päässä.

Seija-myrsky on riehunut edellisyönä ja vihoittelee yhä vaelluksen alkuvaiheessa.

Polkuja ei juuri ole - paitsi kauriiden tekemiä.

Yleisimmät luontotyypit vaihtelevat mäntykankaista kalliometsiin ja rämeistä korpikuusikoihin.

Kääpien kaupungissa.

Törmäämme pystyyn kuolleeseen metsälaikkuun.

Alueella 1970-luvulta retkeillyt Romantic Geographic Societyn edustaja ja retkikunnan tiennäyttäjä muistaa äkkiä, että patosi tällä kohtaa aikoinaan metsäojan. Ennallistetun soistuman äärellä herää samankaltainen onnistumisen ilo ja ylpeys kuin lienee ojittajalla ollut aikoinaan.

Vaellus jatkuu.

Keskipäivän aurinko valaisee kaamoksella parhaimmillaan tämän verran. Talvisen valon määrä eteläisen Suomen luonnossa on kaksikymmentä kertaa vähäisempi kuin kesällä.

Muistuma kesästä. Ikivihanta suopursu tuoksuu keskitalvellakin huumaavaa aromiaan, joka on lietsonut niin kiimaisia hirviä kuin berserkkitilaa hakevia viikinkejä.

Suolampi on jäässä.

Etelään avautuvalla rantamättäällä tarjoutuu harvinainen tilaisuus paistatella päivää. Elimistön keskuskello havahtuu selvästä signaalista ja panee väsyttävyyttä valuttavan melatoniinihanan kiinni.

Luonto on taiteilija, mutta tätä teosta ei parane lähestyä.

Karuimman kasvupaikan männyt ovat kuin bonsai-puita ja voivat olla ties kuinka vanhoja.

Valtatien kaltainen selänne kutsuu rivakkaan kulkuun.

Geonostalgisen suuntauksen edustaja tauolla. Jokunen risu muuttuu tuhkaksi ja erinäiset kuivatuotteet ruoaksi ja juomaksi. Suovesi täyttää osansa moitteetta.

Pienissä yksityiskohdissa on metsämanner itsessään.

Vielä pilkahdus aurinkoa. Koskahan taas tapaamme?

Kuun nousu kertoo lyhyen päivän päättymisestä. Kuutamo ja rauhassa kehittyvä hämäränäkö antavat mahdollisuuden jatkaa pitkään lamputonta kulkua.

Toinen vaelluspäivä on sateinen, kyllästetty hopeisella harmaudella.

Mietitään etenemisreittiä.

Ylitetään soita.

Taival käy yhä märemmäksi ja upottavammaksi.

Yllätyksen voi tarjota myös tutun reitin katkaiseva tulva.

Kuusikonkelon kaarna on rosoisesti raavittu monen metrin korkeudelle. Mikä tekee tällaista? Kynsiään trimmaava täpläturkki, ilveskissa?

Vaikuttunut hetki vuoren huipulla. Kansanperinne-blogista tuttu kirjakustantaja näyttää mallia, että eräillä voi myös herrasmiesmäisesti ulsterissa.

Utu kätkee etäiset rannat. Mökkejä ei ole. Kesällä täällä voi tavata kuikan tai kalasääsken.

Kelohongan pinta on herännyt uuteen eloon sen jälkeen kun pudonnut kaarna vei yhden elämänmuotojen kerroksen.

Leiriä pystyyn.

Onni voi olla tämän näköinen.

Päivä, joka ei koskaan oikeastaan valjennut, on korvessa syvähämärä.

Tuoreiden kellistysten säleet loistavat häkellyttävän valkeina.

Esirippu laskeutumassa. Pian lumi ja jää on ottava paikan haltuunsa.