torstai 2. tammikuuta 2014

Pyhän lehmän nuolaisut

Pyhänä oleminen on itsessään intialaislehmän duunia, mutta toisinaan ne kokeilevat muutakin.

Ken kaipaa kesää ja lehmiä – ja sellaisiahan ovat eittämättä kaikki – on saava niistä tuulahduksen seuraavassa. Jaamme pienen muistelman, joka sijoittuu vuoden 1997 viimeisiin päiviin ja kauas myyttiseen Intiaan.

Allekirjoittaneen matkavihkomerkinnöistään koostama teksti julkaistiin alun perin lehmäaiheisia kirjoituksia sisältävässä Ei auta sano nauta -kokoomateoksessa (Maahenki, 2007).

****

Tässä kuvattu tilanne sijoittuu Keralaan, Etelä-Intiaan, jossa kirjoittaja oli viettämässä talvea reippaissa hellelukemissa. Keskipäivän kuumimpina hetkinä oli paras pysytellä varjossa. Kirjoittaja luki ja mietiskeli, mutta maantieteilijän mieli veti löytöretkiinkin.

Kerran päädyin retkilläni syrjäiseen kylään. Uskoin sen näyttäneen samalta satoja ja tuhansia vuosia. Punainen maankamara oli muhkuraista ja halkeillutta. Polku kiemurteli palmunlehväkattoisten savimajojen keskellä. Missään ei näkynyt merkkejä nykyajasta. Ei televisioantenneja, ei sähköjohtoja, ei minkäänlaisia ajoneuvoja, ei edes polkupyöriä.

Ihmiset olivat arkinuhjuisia mutta ylväitä. Miehet yksinkertaisissa lannevaatteissa, naiset värikkään intianpuuvillan verhoamia. Useimmat kyläläisistä, aivan lapsetkin, olivat uppoutuneet yhteen alueen harvoista ansiotöistä. He kilkuttivat alkeellisella vasaralla kivenmurikoita pienemmäksi ja pienemmäksi, aina karkeaksi soraksi asti. Siten Intiassa tehdään teiden ynnä muiden kohteiden rakentamiseen tarvittavaa sepeliä. Käsityönä, kookospalmun lehväkimpun varjossa.

Näytin paikallisten mielestä luultavasti lähinnä avaruusaluksesta astuneelta humanoidilta. Hohtavan vaaleaihoinen ja kaljuksi ajeltu 190-senttinen muukalainen ei sulautunut millään niille kulmille. Niin oikean kuin vasemman käden suunnalta kaikuivat kiinnostuneet, ehkä kiusoittelevatkin Halo!-huudot.

Päätin spontaanisti olla vastaamatta yhteenkään kontaktia hakevaan huudahdukseen. En halunnut olla epäkohtelias, mutta kaiketi olin jo aiempina viikkoina kyllästynyt jatkuvaan huomioon. Huutajia oli muutenkin pakahduttavasti liikaa, en voinut ratketa jokaiseen kompassisuuntaan. Siispä kuljin kylänraittia ottamatta katsekontaktia keneenkään. Rauhallisesti, hyväryhtisesti ja tietoisin askelin.

Pian vastaan tuli eräänlainen kylän keskusaukio, jossa kuivui pyykkiä ja kasvaa kituutti niitty. Istuin alas maahan. Mukanani oli munniharppu. Toisin sanoen pieni etuhampaita vasten pidettävä rautasoitin, jollaisen muunnoksia yhtä lailla Siperian shamaanit ja Sisilian paimentolaiset kuin keskiaikaisen Tukholman kaljaveikot ja Thaimaan viidakkoheimot (bambusta tehty versio) ovat pärryttäneet.

Munniharpun ääni on itsessään vähäinen, mutta soittajan kallo toimii kaikukoppana ja suurentaa äänen hämmentävän kantavaksi. Suuonteloa ja hengitystä säätelemällä soittaja voi loihtia pienestä metallivänkyrästä varsin ihmeellisen äänimaailman.

Siinä niityn laidalla aloin nyt näppäillä munniharppua. Jättäydyin musiikin vietäväksi. Voidaan sanoa, että pakenin siihen. Halusin hetken aikaa olla kaikkien Halo!-huutojen ulottumattomissa. Yhtä sisimpäni kanssa.

Mutta tuskin ehdin aloittaa, kun tajusin saaneeni "fanin". Ja miten yllättävältä taholta! Noin viidentoista metrin päässä laidunsi kaunis valkoinen lehmä. Pyhä lehmä, Intiassa kun oltiin. Kuultuani soitantoni lehmä lopetti syömisensä ja nosti päänsä. Sitten se alkoi ihmetyksekseni askeltaa suuntaani. Eläin kulki selvästi musiikin vetämänä.

Taustaksi täytyy mainita, että Intiassa näkemäni lehmät olivat täysin itseensä sulkeutuneita, voisi jopa sanoa autistisia. Ne eivät korvaansa lotkauttaneet, jos bussi tai kuorma-auto ajoi täyttä päätä torvea soittaen puolen metrin päästä. Ne märehtivät kaikessa rauhassa keskellä ajorataa tai missä milloinkin sattuivat olemaan, tuntuivat olevan omissa maailmoissaan. Ihminen oli asia, joka ei olisi voinut niitä vähempää kiinnostaa. Mutta tämä valkoinen yksilö... Lopetin soittoni samalla sekunnilla, kun eläin alkoi karhealla kielellään nuolla kasvojani.

Koko kylä ympärilläni oli hiljentynyt jo lehmän kulkiessa luokseni. Kiviä ei enää kilkuteltu, ei hyräilty, huulta heitetty. Oli täysin äänetöntä. Tajusin olevani kyläläisten intensiivisen huomion keskipisteenä. Ilmapiiri oli kivettynyt, uskonnollisesti latautunut.

Mielessäni välkähti se ajatus, että seuraavaksi kyläläiset joko heittäytyisivät kunnioituksesta maahan tai sitten riistäytyisivät kimppuuni. Lynkkaisivat oudon ilmestyksen, joka oli demonisesti lumonnut heidän pyhän lehmänsä. Ja ammu vain jatkoi ahdistelemistani.

Tilanteesta oli mitä pikimmin päästävä, ajattelin. Kiemurtelin ylös. Asetin kämmeneni itämaisen tervehdyksen tyyliin ja tein kohteliaan kumarruksen lehmän suuntaan. En missään tapauksessa halunnut häpäistä eläintä hindujen edessä. Peräännyin kasvot lehmää kohden, yhä kämmenet yhdessä. Lopulta käännyin ja lähdin kävelemään. Pois aukealta, pois koko kylästä.

Kaikki tuijottivat hiljaisuuden vallassa. En vieläkään ottanut katsekontakteja kehenkään, ehkä nyt epämääräisen uhkan pelottamana. Kuljin silti tarkoituksellisen hitaasti ja ryhdikkäästi. Kuin Buddhan askelin, ajattelin. Kuljin pois. Eikä kukaan tällä kertaa huutanut "Halo!".

Lehmiä palvotaan myös patsaina. Tälle on uhrattu värejä, kukkia ja hedelmiä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti