Punapartojenko tykkitiet? - Helsingin seudun 1916-17 linnoituskiinalaiset

Mäkkylässä säilynyttä tykkitietä lokakuussa 2013.

Lapsuuden kotinurkilla Helsingin Vartiokylässä oli muuan hiekkatie. Se kulki Kontionmäen metsän eteläpuolitse yhdistäen toisiinsa Arhotien ja Kukkaniityntien. Vielä 1960-luvun alussa se oli ollut normaali ajoväylä nimeltään Voikkaantie, mutta kun se oli jostain syystä päätetty alentaa moottoriajoneuvonkielolla tassutteluluokkaan, oli sen nimi nitistetty samalla pois. Näin Helsingistä siis katosi yksi nimeä kantava katu.

Toisessa päässään nimettömyyteen tuomittu Voikkaantie jakaantui kahdeksi kuin käärmeenkieli. Toinen haara sivusi ruotsalaista koulua, mutta salaperäisempi ja kapeampi sukelsi metsään ja sen laidalla usein säilytettiin tukkipinoja. Metsätien hämärässä koululaiset olivat polttaneet koulukirjojaan lukukauden päättyessä.

Mutta haarassa oli jotain vielä varjoisaa metsänsyliä jännempää.

Sen pinta oli kauttaaltaan mukulakiveä.

Pienen tutkimusretkeilijän silmien loistaessa kysymysmerkkeinä, valisti varttuneempi polvi, että kyseessä oli vanha tykkitie. Ja mikä vieläkin ihmeellisempää: sen olivat rakentaneet kiinalaiset.

Kiinalaiset?

Ajatus tuntui ufolta. Mutta kun vuosien saatossa kuulluksi tuli yhä enemmän tarinoita Helsingin ja muun eteläisen Suomen ensimmäisen maailmansodan aikaisista linnoitustöistä, toistui viittaus kiinalaisiin kerta toisensa jälkeen. Tuntui kuin kiinalaiset olisivat ehtineet kaikkialle eteläiseen Suomeen, rakentaneet melkein joka paikkakunnalle jonkun juoksuhaudan, suojahuoneen, luolan, muurin tai tykkitien.

Kiinalaisia ja kasakoita Luukissa syyspuolella 1916. 

Tosiasiassa kiinalaiset, Venäjän vallan massiivisten linnoitustöiden Suomeen paiskaamat heittosäkit, rakensivat legendaa, isoa myyttiä, vaikkakin tietämättään. Heidän kädenjälkiään ei ole jäänyt fyysiseen olemassaoloon paljoakaan, jos ollenkaan.

Tämä käy selväksi, kun lukee Harry Halénin laatimaa julkaisua Kiinalaiset linnoitustyöläiset Helsingin ympäristössä 1916-1917. Halén on eläkkeellä oleva tutkijaherrasmies, useita kieliä taitava orientalisti, joka on erikoistunut kaivamaan esiin kiehtovia ja unohdettuja tsaarivallan aikaisia asiakirjoja ja julkaisee löydöistään omakustanteista Unholan Aitta -sarjaa. Linnoituskiinalaisista kertova osa on 24. ja julkaistu 2006. Tässä artikkelissa nähdyt mustavalkokuvat on toisinnettu siitä.

Viimeisimpänä legendaa "rakennustöihin osallistuneista" kiinalaisista jatkaa Vartio- ja Mellunkylän Omakotiyhdistyksen tiedotuslehti Kotikylä marraskuun 2013 numerossaan. Mutta kiinalaiset viipyivät Suomessa vain yhden syksyn ja alkutalven. Ei sateen, mudan, roudan ja lumen aikana naputeltu mukulakivikatuja eikä rakennettu bunkkereita, ja nämä työt sitä paitsi vaativat ammattitaitoa, mitä kiinalaisilla ei ollut. Pian lisäksi olemme oppiva, että heidän työhalunsa olivat rikoksien tekemistä lukuun ottamatta peräti vähäiset.

Kiinalaiset, jotka eivät ainakaan kaikki tulleet vapaasta tahdostaan, tuotettiin maahan Kenttärakennushallituksen Suomen piirin aluepäällikkö insinööri L. Pogozevin tilauksesta. Syynä oli linnoitustyömaiden jatkuva työväen tarve ja se, että suomalaisiin kohdistuneet kruunun pakko-otot olivat osoittautuneet epäonnistuneiksi. Ensimmäinen kiinalainen työvoimaerä, vahvuudeltaan pari tuhatta miestä, saapui maahan elokuussa 1916. Tilaaja tiedotti erästä Uudenmaan läänin maaherra kenraalimajuri Widnäsille 13.8. näin:

"Suomen piiriin saapuu 14.8. mennessä kaikkiaan 2100 kiinalaista työläistä, joita käytetään metsänkaatotöissä. Jotta työläisten parissa voitaisiin turvata asianmukainen järjestys ja ehkäistä ennalta heidän karkaamisensa, työläisjoukkueet varustetaan toimestani vartijahenkilöstöllä. Siitä huolimatta on välttämätöntä ennakoida kiinalaisten erinäisiä yrityksiä vältellä töitä ja karata, mitä Sotilashallinto pitää erittäin epätoivottavana ilmiönä ja sitä paitsi saattaa aiheuttaa paikallisessa väestössä levottomuutta. Sen vuoksi pyydän nöyrimmästi Teidän Ylhäisyyttänne määräämään kaikki nimismiehet ja muut poliisiagentit pidättämään kaikki ne kiinalaiset, jotka tavataan kuljeskelemasta, sekä toimittamaan heidät takaisin työmaille paikallisten työnjohtajien alaisuuteen."

Metsänkaatotyöt, niitä varten kiinalaiset oli siis tuotu.

Kirjelmänsä yhteydessä Pogozev esitti listan kiinalaisten sijoituspaikoista. Näitä olivat Espoon asema (Kivenlahti, Suomenoja), Kauniaisten asema (Snettans, Luukki), Vantaa (Viinikkalan seutu), Korson aseman seutu sekä Sipoo (Söderkulla ja Hansas).

Halénin mukaan kiinalaiset lienevät ainakin osaksi olleet Mantshurian niin sanottua hunghuuseja eli "punapartoja", pahamaineisia junarosvoja ja ryöstöillä eläviä irtolaisia., joita mestattiin julkisina näytöksinä kotimaassaan.

Ryhmä saatiin suunnitellusti maahan ja pantiin suorin tein metsänhakkuisiin. Sotatalous tarvitsi paljon puuta rakentamiseen ja energianlähteeksi, ja olihan sitä paitsi valmistuvien linnoituslaitteiden edustat avattava näkyvyyden estävistä metsistä. Luultavasti osin kiinalaisporukoin avohakattiin muun muassa Sipoonkorpi. Aikalaiskuvauksen mukaan kiinalaisten tekniikkana oli hakata kaadettava puu ympäriinsä, jonka seurauksena koskaan ei voinut tietää mihin suuntaan puu kaatuisi. Kuolemaan johtaneet onnettomuudet olivat yleisiä, kenties päivittäisiä. Työmailla kuolleet kuopattiin kaikesta päätellen muitta mutkitta metsään - sotaa käyvän suurvallan toiminta on suurpiirteistä. Sairaat saivat hoitoa muun muassa Helsingin yleisessä sairaalassa. Tuore syfilis ja syyhy olivat tavallisimmat sairaudet kiinalaisten keskuudessa.

Kiinalaisten majoittamiseen ja varustamiseen ei oltu selvästikään varauduttu juuri mitenkään. Kiinalaiset joutuivat "kylmiin riihiin ja puoliksi sortuneisiin mökkeihin vailla kunnollisia tulisijoja". Lämpöä hakiessaan he kyhäsivät itselleen erilaisia korsuja sekä multamajoja, jollainen ikuistui Suomen Kuvalehden ajankohtaiskuviin 1918. Kiinalaiset alkoivat havitella lisävaatetusta paikallisten asukkaiden pyykkinaruilta.

Sen verran kiinalaiset osoittivat sopeutumishalua, että pian Suomeen asetuttuaan huomattava osa heistä luopui perinteisistä pitkistä palmikoistaan.

Aikalaistodistaja Eliel Aspelin-Haapkylä kirjoitti kiinalaisista päiväkirjaansa lokakuun 10. seuraavasti: "Päiväpalkkaa he saavat 60 penniä päivässä. Ruuaksi heille kelpaa kissat, rotat, sammakot, kastemadot. He asuvat riihissä, mutta yksi riihi on jo palanut. Heistä täällä on kylmä, varsinkin kun heidän vaatteensa ovat kurjinta laatua. He kysyvät, eikö talvi pian lakkaa?!"

Wolf Halsti mainitsi kiinalaisten persouden silkkiin johdattaneen heitä hautausmaiden roskalaatikoille, joista saattoi löytää seppeleiden koristenauhoja. "Näin Gallen-Kallelan Tarvaspään luona erään, joka kantoi olkapään yli leveätä nauhaa kuin suurristin nauhaa ikään; siinä oli teksti: 'En sista hälsning från familjen Johansson'"

Pelot kiinalaisten kurittomuudesta osoittautuivat pian perustelluiksi. Ei sinällään ihme, ottaen huomioon heidän pito-olonsa. Monet heistä karkailivat jo kymmenen päivää Suomeen saapumisensa jälkeen ja tietoja rikoksista alkoi virrata. Sotungissa tehtiin ryöstö 3.9., Tikkurilassa pahoinpideltiin 17.9., Söderkullassa rähinöitiin 18.9., Espoossa puukotettiin 24.9. ja Sipoota riivasi suorastaan varkauksien ja päällekarkauksien aalto 5.-29.9. Sipoossa huomattava osa väestöä, ehkä kymmenes, oli äkkiä kiinalaisia.

Kun poliisikonstaapelit Sipoossa lähtivät kiinalaisten majapaikalle hakemaan varastettua omaisuutta, joutuivat he yli sadan kirvein, seipäin ja sahoin aseistautuneen orientaalin saartamiksi eivätkä varoituslaukaukset revolverilla muuttaneet tilannetta. Tilanne raukesi vain poliisien perääntymiseen. Meno oli yhä hurjistumaan päin. Marraskuun 13. Sipoon Hertsbyssä kiinalaiset vaeltelijat ryöstömurhasivat työmiehen lesken, tyttären ja tyttärentyttären ja tuikkasivat talon ruumiineen tuleen. Espoon Matinkylässä kiinalaiset tappoivat 22. joulukuuta huvilan ryöstöä estelleen miehen. Petomaisuus leimusi kaamoksessa.

Tässä vaiheessa Pogozev sai palautetta suojateistaan itseltään Uudenmaan läänin maaherralta:

"Koska kiinalaiset kuljeskelevat suurin joukoin kymmenien virstojen päässä työmaalta, ei ole ajateltavissa, että poliisi edes nykyisine kaksinkertaisine voimineen pystyisi estämään kaikki nämä rikokset. Tämän johdosta asukkaat ovat täysin terrorin alaisia voimatta hetkeäkään olla levollisia henkensä puolesta. Tilanne on siinä määrin kärjistynyt, että sillä voi olla erittäin vakavia ja odottamattomia seurauksia. Sen vuoksi ja koska Kenttärakennushallitus ilmeisesti ei ole kykenevä turvaamaan väestöä kiinalaisten heihin kohdistamilta rikoksilta, pyydän toimittamaan nämä pois minulle uskotusta kuvernementista ja vaihtamaan heidät muihin työläisiin."

Kaiken kukkuraksi ilmojen kylmettyä kiinalaiset, ne ketkä nyt ylipäätään savottamailla näyttäytyivät, olivat alkaneet olla haluttomia tarttumaan lainkaan töihin - korsuun käpertyminen kiinnosti enemmän. Heitä ei voinut pelottaa aseella uhaten - he saattoivat repiä paitansa auki ja osoittaa rintaansa: "Losauta siihen vain!" Nyt näki koko viranomaiskenttä ainoana järkevänä ratkaisuna joukkokarkotuksen. Siihen ryhdyttiin viivyttelemättä. Ensimmäinen 800 miehen karkotuskolonna lähti 23.11., toinen kolonna 10.12. (880 miestä), kolmas kolonna 20.12. (650 miestä) ja neljäs kolonna 30.1.1917 (226 miestä). Murhiin syyllistyneet tuomittiin kuolemaan hirttämällä, mutta humanitäärisenä eleenä tuomio muutettiin teloitukseksi ampumalla.

On mainittu, että joku kiinalaiskarkotettavia vievä laiva olisi uponnut matkallaan. Yhden kiinalaisen sanotaan jääneen Nuuksioon ja yhden olleen mukana punaisten panssarijunan miehistössä. Kiinalaisten siittämiä lapsia sen sijaan putkahteli useampia (kiinalaiset olivat kuulemma erityisen suosittuja espoolaismimmien keskuudessa). Halstin 1973 kertoman mukaan:

"Omien naisten puutteessa he luonnon lakeja totellen panivat täällä alulle melkoisen määrän vinosilmäisiä suomalaisia. Tunnen joitakin ja - vinot silmät tai ei - heistä kaikista on tullut oikein hyviä suomalaisia, niin myös heidän jälkeläisistään."

Tunnetuin kuva kiinalaisista on Espoon Iivisniemeltä. Mukana on suomalaisia lapsia.

Kiinalaisten multamaja.

Palataksemme kiinalaisten ansioiksi luettuihin mukulakiviteihin, kiinalaiset siis saapuivat syksyn 1916 kynnyksellä ja olivat jo marraskuusta alkaen massakarkotusten kohteena eikä heitä mainittavasti ole tammikuun 1917 jälkeen voinut maahan jäädä. Tästä on luonnollista vetää samat johtopäätökset kuin Halén:

"Kun heidät [kiinalaiset] usein mainitaan linnoitustöiden yhteydessä mukulakivisten tykkiteiden rakentajina (mm. Turun saariston Lypertön saaren Katanpään linnakkeessa), voi kysyä, milloin sellaiset työt on ehditty tehdä. Talvella se ei käynyt, ja muuna aikana miehet olivat Etelä-Suomessa lähinnä metsätöissä sekä mahdollisesti joitakin Kouvolassa (ja ehkä Riihimäelläkin) ratatöissä. Toisaalta ei ole kattavaa tietoa siitä, miten Kenttärakennushallitus sijoitteli miehiä eri paikkoihin ja minkälaisia määriä. Metsänkaato- ja vallitustyöt lopetettiin kuitenkin jo keväällä 1917."

Koska kirjoituksemme alkoi Vartiokylästä, otetaan vielä esille 1980 Vartiokylästä tallennettu kiinalaismuisto:

"Muistelija Martta Lindroth ihmetteli pikkutyttönä kiinalaisten miesten pitkiä palmikoita, jotka roikkuivat niskassa. Kun isä kaivoi ojaa, jossa oli isoja sammakoita, kiinalainen tuli paikalle ja puhui vuolaasti omalla kielellään. Tulkki selitti, että mies pyysi sammakoita itselleen syötäväksi. Niitä hän sitten saikin, pisti ne pussiinsa ja oli mielissään. Muutaman päivän kuluttua kiinalainen toi vastalahjaksi pienen pussin riisiä."

Vaikka nyt tietyllä tapaa raskain mielin täytyy luopua kiinalaisteiden legendasta, on muisto tarinoista edelleen hauska - varsinkin kun lapsuudessa kuulluissa versioissa ei ollut sanakaan rikoksista. Orientalismin ihmeellinen tuulahdus voi yhä käydä siellä missä tykkiteitä tapaa. Ne ovat tosin tehokkaasti Helsingistä hävitetyt. Useimpien tietämättä ne kuitenkin ovat esikaupunkialueilla monien nykyisten teiden ja katujen alkuperäisinä linjaajina. Huolella tehdyt mukulakivet - vaikka eivät sittenkään punapartojen naputtamat - ovat siellä jossain asfaltin alla.

Puhdistettua ensimmäisen maailmansodan tykkitietä Santahaminassa.