Historian sivuilta: Helsingin asuntopolitiikka ja luonto (1943)

Pääkaupunkilaiset ovat aina altistaneet itsensä luonnolle - jopa mielellään (kuva: Helsingin kaupunginmuseo).

Jos ihminen on tarkkanäköinen ja viisas, kestävät hänen sanansa ajan tuomioistuimessa. Sellainen ihminen oli luontomme herkkä mutta täsmällinen kuvaaja, kasvimaantieteen professori Reino Kalliola (1909 - 1982). Hän toimi 33 vuotta valtion luonnonsuojeluvalvojana, kokien niin ensimmäisten kansallispuistojen romanttisen hohdokkaan perustamisen kuin uuden ajan ympäristöongelmat saastekysymyksineen. Kaiken aikaa hän jakoi luonnontuntemustaan opettajan, tutkijan, valokuvaajan ja kirjailijan ominaisuudessa.

Helsinkiläisten oikeudesta lähiluontoon väännetään parhaillaan kättä - ratkaisevalla tavalla. Kysymys itsessään on sellainen, johon professori Kalliola otti kantaa jo seitsemän vuosikymmentä sitten. Hän retkeili kautta valtakunnan Hangosta Petsamoon, oli kotonaan tiettömissä erämaissa, mutta ei kokenut luonnon läsnäoloa merkityksettömänä pääkaupungissa - ei edes maailmansodan erityisvaatimuksien puristuksessa. Tämä siksi, että hän ei puoltanut luontoa vain sen itsensä vuoksi, vaan myös ihmisen hyvinvoinnin edistäjänä.

Seuraavassa otteita Kalliolan kirjoituksesta Helsingin asuntopolitiikka ja luonto, joka julkaistiin alkujaan Suomen Kuvalehdessä n:o 50 / 1943 sekä myöhemmin artikkelikokoelmassa Luonto sydämellä (1978). Kirjoituksen syntyaikana Itämeren tyttären helmoissa helottavaa luontoa ei uhannut utooppiseksi katsottava metropolivisio vaan huvila-asutuksen rönsyily. Tältä osin tilanne on siis muuttunut. Mitä tulee Kalliolan ydinviestin osuvuuteen nykypäivänä, sen arvioikoon kukin tahollaan.

****

Myöskin näissä kivimuureissa asumaan tuomituilla sadoillatuhansilla helsinkiläisillä on oikeus päästä osallisiksi siitä virkistyksestä, minkä arki-iltainen tai sunnuntainen oleskelu vapaassa luonnossa - ja vain se - voi tuottaa. Mutta missä he voivat terveydellisen ulkoiluharrastuksensa tyydyttää tai luontoelämyksistä nauttia, jos Seurasaarentien varret tai Degerö taikka yleensä kaikki kaupungin lähimmät saaret ja rannat rakennetaan huviloita täyteen?

Ei, kaikki vielä vapaina säilyneet Helsingin rannat - niitä ei ole enää paljon - ja samoin riittävän laajat metsä- ja kallioalueet muuallakin kaupunkimme liepeillä on välttämättä säilytettävä luonnonalueina, joissa kaikki kaupunkilaiset voivat virkistyksekseen vapaasti liikkua.

Asutus - joka olkoon mahdollisimman suuressa määrässä Louhijan esittämää huvilakaupunkityyppiä - on sijoitettava kauemmaksi nykyisestä kaupungista ja merenrannoilta Haagan-Oulunkylän linjan pohjoispuolelle levittäytyvään sisämaahan, ja sielläkin luonnonsuojelualueiden kanssa sopivasti vuorottelemaan.

Eräitä Helsingin äärellä olevia luontoalueita on jo muodostettu kansanpuistoiksi. Niiden lukua ja laajuutta olisi kuitenkin huomattavasti lisättävä, ja niihin olisi liitettävä varsinaisia luonnonsuojelualueita jotka tarjoaisivat kouluopetuksessa ja tieteellisessä tutkimuksessa käyttökelpoisen kuvan Helsingin seudun alkuperäisistä luonnonkasvoista.

Ruotsissa valmistui äskettäin lomankäyttökomitean laaja mietintö, mikä sisältää ehdotuksen laiksi ulkoilualueiden varaamisesta kaupunkien ja muiden asutuskeskusten tarpeiksi. Meillä Suomessa ei lainsäädäntö vielä ole ehtinyt tasoittaa tietä sosiaaliseen luonnonsuojeluun, mutta nähtävästi sekin tulee ennen pitkää tapahtumaan.

Suur-Helsinkiä suunniteltaessa muistettakoon siis jättää runsaasti tilaa vapaalle kauniille luonnolle. Sitä vaatii tulevien huvilakaupunginosienkin asukkaiden paras, mutta ennen kaikkea niiden satojentuhansien hyvinvointi, joilla ei ilmeisesti tule olemaan huvilaa uudessa onnellisessa Helsingissäkään.