"Festung Lyngen": Käsivarren eräitä saksalaisjäänteitä

Arktisen rintaman tähystyskorsun arkkitehtuuri on mystinen kuin maisema sen ympärillä.

Kun kunnianarvoisa maantieteilijä J.G.Granö 1900-luvun alkupuolella nimesi Suomen alueita niiden maisemapiirteiden mukaan, antoi hän Luoteis-Käsivarren suurtunturialueelle termin ylhiömaa. Se tuntuu huokuvan paitsi alueen luonnon suunnattomuutta ja äärimmäisyyttä, myös kulkijaa koskettavaa ylevyyttä ja jopa tiettyä kosmista yksinäisyyttä. Alue on erityinen. Se ei tunnu Suomelta eikä geologisesti olekaan samaa kallioperää muun maan kanssa. Köli- eli Skandivuoristoon kuuluvana se on paitsi samaa jatkumoa kuin Norjan rannikkovuoristo, myös Skotlannin ylämaa ja Appalakkien vuoristo Amerikassa. Atlantti on vain myöhemmin pullahtanut tämän kaledonisen vuorijonon väliin. Väestöllisesti ja toiminnallisesti Käsivarren ylhiömaa on ollut osa Suomea vasta 1900-luvun alusta ja silloinkin pitkään vain yhden Viikin perheen voimin; herra Valde Viik oli 1916 perustetun Mallan luonnonpuiston vartija ja valtion majatalon Sillastuvan isäntä.

Kohtalon oikusta Yliperän ylhiömaasta oli tuleva eräs toisen maailmansodan kummallisimmista loppunäyttämöistä. Tässä raportissa katsomme, millaisia merkkejä löydämme tuosta historian vaiheesta kesällä 2013. Kylmässä ilmanalassa sekä hajottajaeliöiden toiminta että uuden kasvillisuuden peittovaikutus on äärimmäisen niukkaa. Sota-ajan jäänteet ovatkin alueella muihin maailmanpalon taistelupaikkoihin verrattuna poikkeuksellisen selvät: välittömästi kamaralla makaavat, nähtävät ja kosketeltavat.

Yleisesti tiedetään, että Käsivarren linnoitteet ovat saksalaisten rakentamia ja liittyvät niin sanottuun Lapin sotaan 1944-45. Harvemmin huomioitua on, että suomalaisia vastaan niitä ei oltu alkujaan tarkoitettu, vaikka suomalaiset niitä lopulta hättyyttelivät.

Mutta historiasta lisää kunhan pääsemme maastoon. Nyt takki päälle, reppu selkään ja kohden tunturin laitaa!

Aloitamme jalkalihaksissa tuntuvalla kapuamisella Saanalle. Yli 550 metriä viereistä Kilpisjärveä korkeampana se hallitsee tienoota ja oli tässä suhteessa myös tärkeässä roolissa, kun alueella katseltiin entistä aseveljeä pyssynpiippua pitkin tammi-huhtikuussa 1945.

On kavuttu jo tunturikoivikon yläpuolelle. Kasvillisuus vähenee, taivas enenee, ilta hiippailee vaan ei liiemmin tummene.

Pilvet ovat levottomat. Vuoriston takana puhkuu valtameri. Kilpisjärven ilmasto on muuhun Lappiin verrattuna mereinen. Paikka on kesäisin Euroopan kylmin, mutta talvella mereisyys leudontaa sitä.

Valopilareiden hetki.

Kaukana katsojan alapuolella kulkee Norjan rannikolle johtava 1941 valmistunut maantie.

Hipsivätkö kivet heti kun kääntää selän? Kaikki tuntuu mahdolliselta tässä taianomaisessa ympäristössä.

Äkkiä näkyy jotain erikoista. Etelä-Suomessa muodostelma olisi selvä pronssikautainen röykkiöhauta, mutta Lapissa selitys ei päde.

Olisiko kyseessä jokin seitarakennelma?

Kasa onkin ontto!

Kyseessä on vuoristoarmeijan tähystyssuoja, jonka sydämessä on teräselementtien muodostama kaariholvi. Heinrich ja Siegfried -nimillä tunnettuja elementtejä (vähemmän ja enemmän kaareva malli) käytettiin ympäriinsä Saksan eri rintamilla.

Korsun laitoja kiertäneet puupenkin on riivitty arvatenkin nuotioihin.

Maisema kuin lentokoneesta. Tässä sitä on hytisty pitkässä manttelissa ja kiikaroitu maantietä.

Tähystyskorsun suomassa tuulensuojassa voimme kerrata historiaa:

Huhtikuun 27. 1945 tapahtui Käsivarren Lapin kaukaisimmassa kolkassa merkityksellinen kohtaaminen. Sen osapuolina olivat suomalainen ja saksalainen hiihtopartio. Jälkimmäinen oli Norjan suunnan etäisyyksistä viittoillut halustaan neuvonpitoon. Kevät oli täynnä valoa, lumiavaruus valtava. Aurinkolaseineen ja lumipukuineen partiot sivakoivat ja sivakoivat, lähestyivät toisiaan pieneltä iäisyydeltä tuntuvan ajan, kunnes lopulta pienet pisteet kasvoivat oikeiksi ihmisiksi ja saivat kasvot. Epäluuloisesti ryhmityttiin vastatusten. Saksalaiset kertoivat, että haluavat antaa kaksi ilmoitusta. Ne olivat lyhyen ytimekkäät: ensinnäkin kaikki heidän joukkonsa olivat nyt siirtyneet Norjan puolelle ja toiseksi he olivat pahoillaan siitä, että olivat joutuneet sotimaan suomalaisia vastaan. Suomalaisten vastaus lienee ollut jäyhä nyökkäys. Molemmat osapuolet tervehtivät toisiaan sotilaallisesti, kronikoitsijan mukaan saksalaiset ilmeisen liikuttuneina. Sitten ryhmät lähtivät erkaantumaan omiin suuntiinsa, kello oli 13:30. Lapin sota ja samalla toinen maailmansota oli Suomen osalta päättynyt. Saksalaisille sota jatkuisi vielä kymmenkunta päivää. Katutaistelut raivosivat jo Berliinin ydinkeskustassa, ja aseiden kalistelun Euroopan äärimäisimmällä syrjäseudulla täytyi jo tuntua paitsi turhauttavalta myös absurdilta. Saksalaiset kävivät leiriin Norjan puolelle, jossa heidät nähtiin vielä toukokuun 16.

Kaksi vuotta aiemmin 1943 Saksan sotateollisuus jyrisi kuumana ja vuolaana. Miljoonien työntekijöiden - joista osa oli orjia - hikoillessa tuotantolaitosten saleissa työntyi rintamalle katkeamaton virta ammuksia, ajoneuvoja ja aseita. Sotaonni oli silti jo selvästi kääntynyt, äänekkäinkin optimisti tunsi sen kolkkona varjona yllään. Sotavoimien ylin johto Oberkommando der Wehrmacht (OKW) koostui vakavista kasvoista, kun se antoi syyskuun 28. määräyksen Ohje 50. Se merkitsi suunnitelmien ja käytännön valmistautumisen aloittamista sellaisen epätodennäköisen mutta mahdollisen tilanteen varalle, että neuvostojoukot murtautuisivat läpi Suomen rintamasta ja joko valloittaisivat koko Etelä-Suomen tai ainakin saisivat kiilan suomalaisten ja saksalaisten väliin. Vaikka Pohjois-Suomeen ja Norjaan sijoitetun 20. Vuoristoarmeijan komentaja, kenraalieversti Eduard Dietl ehdotti, että tällaisessa tilanteessa hänen joukkojensa tulisi hyökätä täysillä kohti etelää ja kokea tarvittaessa sankarikuolema Pohjanmaalla, naulasi OKW pöytään oman ehdottoman ykkösprioriteettinsa ja se oli Petsamon nikkelitoimitusten jatkumisen turvaaminen.

Saksan sotavarustelulle välttämättömästä nikkelistä noin 3/4 oli peräisin Suomen itäisestä Käsivarresta, Petsamosta. Pohjois-Suomeen oli määrä linnoittaa asemat, jotka turvaisivat niin malmin kuin Saksan Ruijan joukkojen maakuljetuksille välttämättömän Valtakunnantie no: 50:n. Neuvostojoukkoja ei pitänyt päästää lähellekään kyseistä Norjan rannikolla kiemurtelevaa elämänlankaa. Sitä suojelevat etulinnoitukset perustettiin Ivaloon (Schutzwall) ja Suomen läntisen Käsivarren kapeimpaan kohtaan, vuolaan Lätäseno-joen tuntumaan (Sturmbock). Siltä varalta, että puna-armeija kaikesta huolimatta pääsisi vahvasta Sturmbockista läpi, perustettiin Kilpisjärven-Lyngenin alueelle myös taaempi linnoitus (Festung Lyngen).

Linnoitusten rakentaminen alkoi tuhansien miesten voimin kesällä 1944. Saksan yleisesikunnan laskelmissa ei oltu lainkaan huomioitu sitä vaihtoehtoa, että sotaa käytäisiinkin suomalaisjoukkoja vastaan, mutta kuten historian sivuilta tiedämme, juuri näin lopulta kävi. Käsivarren alueen linnoitukset olivat vihollisuuksien puhjetessa vahvat ja runsaasti aseistetut. Suomalaisilla ei ollut mitään mahdollisuutta niitä valloittaa, kun ne saavutettiin marraskuussa. Kumpikin osapuoli ampui tykistöllä ja tiedusteli toisen toimintaa, mutta ei lähtenyt hyökkäilemään. Tätä täytyy pitää suomalaisten onnena, sillä talven tullen joukkomme koostuivat enää lähinnä niin sanotusta "lasten ristiretki" -aineksesta; kokemattomasta asevelvollisuusikäisestä nuorisosta, joka oli määrältäänkin vaatimaton. Taustalla vaikutti Neuvostoliiton määräämä demobilisaatio.

Saksalaiset irtaantuivat Sturmbockista tammikuun puolivälissä 1945. Viimeinen Suomea leikannut puolustuslinja kulki Kilpisjärven alueella ja se miehitettiin vuoristojääkärirykmentin ja krenatööriprikaatin voimin. Eteentyönnetyt asemat olivat Salmivaara-Ailakkavaara-Másetvárri -linjalla ja myöhemmin etulinjaksi otetut päälinnakkeet noin puolen peninkulman päässä luoteessa: Mallalla, Saanalla ja Jehkasilla. Asemat olivat aiempaa kevyemmät, mutta kuitenkin syvät ja hyvin varustellut eivätkä suomalaiset jälleen kerran voineet edes harkita todellisia hyökkäystoimia.

Hiihtopartioiden kahakoita sattui ja piiskatykki roimi kairaa suorasuuntauksella, mutta muutoin suomalaiset saattoivat lähinnä etäältä kiikaroida alppijääkäreiden leirielämää, johon sisältyi muun ohessa varsin suuresta turvallisuudentunteesta kielivää hiihtourheilua, laskettelua Saanan ja Mallan rinteillä. Saksalaisten tappioista Kilpisjärven alueen yli kolme kuukautta kestäneiden sotatoimien aikana ei ole allekirjoittaneella tietoa, mutta suomalaisia kaatui kahdeksan, joista valtaosa tammi- ja helmikuussa. Itse asiassa Kilpisjärven saksalaiset ehdottivat OKW:lle 25. helmikuuta aktiivisten taistelutoimien lopettamista alueella. Maaliskuun 1. hyväksytyn käskyn mukaan sai enää suorittaa vihollisten vahvuuden selvittämisen kannalta tärkeää tiedustelutoimintaa. Tämä antaa hyvän selityksen uhrien vähyydelle.

Lopulta koitti kevät ja ratkaisu, saksalaisten vetäytyminen pois Suomen alueelta. Sen taustoihin palaamme hetken kuluttua.

Tässä strateginen maantie renkaiden tasalta nähtynä. Postilaatikko on aitoa periferiamallia: posti heitetään siihen vauhdista eikä varkaita tarvitse pelätä. Punainen lippu on tarkoitettu linja-auton - joka jakaa myös postin - pysäyttämiseen.

Lapin kesäyö laskeutuu.

Meillä ei ollut ennakkotietoa saksalaisasemien sijainnista. Onneksi Käsivarren jokaisessa isommassa kivessä on kartta, josta voi hakea suuntaa.

Ollaan nousemassa tunturikoivikon yläpuolelle Siilasjärven laitamilla.

Retkikunta Mallan luonnonpuiston maastossa. Lukuunottamatta yhtä merkittyä reittiä on alueella liikkuminen luvanvaraista; luvat olivat kuitenkin hallussa.

Maastossa on runsaasti saksalaisten yksinkertaisia poteroita. Tylsillä kenttälapioilla niissäkin on ollut pahuksenmoinen kaivaminen.

Nopeasti nousseen tunturisateen ropsiessa havaitaan eräällä rinteellä lupaava keskittymä sotaromua.

Teräselementtikorsu on räjäytetty todennäköisesti käsikranaatilla. Räjäytysten äänet ja tulipalot olivat suomalaisjoukoille merkki vastustajan lähtöaikeista.

Keittopata ja tunturipajua.

Etualalla on polttoaineena käytettyä koksia.

Tällä on sopinut hilpaista vedenhakuun tai sulatella lunta.

Vihreää paksua lasia olivat rommipullot, joita vaivaiskoivu nyt tunnustelee.

Metallisalkuissa kulki kolme raskaan kranaatinheittimen ammusta kerralla. Korkealla tunturissa tuskin oli minkäänlaisia tykkejä.

Sama loota suljettuna.

Lisää kranaattilaatikoita ja muuta sälää.

Myös naulat ja mutterit ovat hyvin säilyneitä.

Lisää korsuja.

Järven toisella puolella on sumuun kadonneena maantie, jota täältä vahdittiin.

Mahtoiko saku tietää, että hapro on hyvä c-vitamiinin lähde ja palvellut lappalaisia keripukin ehkäisijänä. Maku on ketunleipämäinen oksaalihapon vuoksi.

Iloisen vihreää. Sotilasleiri on lannoittanut sijaansa.

Heti vartioapaikan vierestä alkaa tyly rakkakivivyöhyke.

Taukopaikalla. Taustalla Siilasjärvi.

Kilpisjärven mahtava Saana Pikku-Mallan rinteiltä nähtynä. Saanan juurella erottaa luvatta suojeltuun lehtoon syntyneen, lähinnä norjalaisturisteja palvelevan mökkerögheton.

Pikku-Malla on nimensä mukainen, vain 265,5 metriä Kilpisjärven pintaa korkeammalla. Lähes talvinen vaateparsi ei joka tapauksessa ollut liioittelua, sillä heinäkuiset aamulukemat lämpömittarissa olivat 3-4 asteen luokkaa ja iltapäivisin saatiin nauttia ehkä kahdeksasta asteesta. Tuuli oli usein raivoisa.

Sotaromua väreilevän lammikon laidalla.

Mikäs se täällä odottaa, jollei taas eräs Lyngenin linnakkeen luhistunut suojahuone.

Tuuli vonkuu osuessaan teräskieliin.

Raunioitumisen erilaisia kasvoja.

Yhä uusia.

Matskussa on ollut mieltön rahtaaminen selkosille.

Välillä on nostettava katse suuriin maisemiin.

Erämaan kiertokulkuun palautunut.

Viimeisin jääkausi jätti silauksensa.

Piikkilangat ovat peräisin pienestä vankileiristä. Jurtan muotoisissa vaneriparakeissa asuneet venäläiset sotavangit tekivät alueelle muun muassa huoltoteitä. Kerran kaksi heistä karkasi ja syyllistyi siviiliperheen ryöstömurhaan. Karkurit ehtivät satakunta kilometriä Kaaresuvantoon asti ennen kiinnijäämistään.

Tarkka silmä erottaa vastakkaisella tunturiseinällä (Jehkas) kiemurtelevan "Saksan-tien".

Korkealta yläpuolelta nähdyt korsut ovat kuin kärpäsen jätöksiä maisemassa, jonka mittasuhteita on vaikea hahmottaa.

Eläimille rakennelmat tarjonnevat hyviä lumitunneleita. Näimme paljakalla kiirunoita, jotka kipittivät kumpujen lomassa melko pelottomina ja hieman uteliainakin.

Nykyisin saksalaiset ovat maailman johtavia kierrättäjiä, mutta näillä main sitä on vaikea uskoa.

Kenet ruokki tämä alumiininen sardiinipurkki?

Hämähäkki vartioi rujosti puolitiehen avattua säilykepurkkia.

Kukintansa jo ohittanut arnikki. Korsunnurkka on yksi lajin 73 Suomen kasvupaikasta.

Yksinkertaiset kivipoterot vaikuttavat ikiaikaisilta. Niissä on silti voinut sijaita toisen maailmansodan modernein konekivääri MG42.

Ovaalin muotoinen akkuna historiaan.

Pieni järviylänkö ja hetkeksi selkenevä taivas.

Mihinköhän on tarvittu tällaista isoa kivijalustaa? Se tuo mieleen Sammallahdenmäen Unesco-kohteen muinaisjäänteen, "Kirkonlaattian".

Näkymä yli miljoonien mittaritoukkien runteleman tunturikoivikon. Keskellä kuohuu pieni joki.

Revennyt metalli ei jätä rauhaan. Sen nuotti soi ristiriitaa silloinkin kun kansojen kaunat ovat takana.

Kamiina on kieltämättä nähnyt parempiakin päiviä.

Jerrykanisteri on jostain syystä leikattu auki. Liihoittelevalle höyhenelle se on sopinut. Jerrykannu (saksaksi Wehrmacht-Einheitskanister) on Kolmannen valtakunnan design-tuote, jonka myös liittoutuneet kopioivat. Nimi tulee suoraan brittien saksalaisia tarkoittavasta sotaslangitermistä Jerry (mikä on äänteellinen väännös sanasta German).

Tynnyri lepäilee 68 vuotta hylkäämisensä jälkeen.

Tällaisia jykeviä laatunauloja olisi tehnyt mieli ottaa mukaan laituritalkoita varten, mutta jääkööt sijoilleen. Pidä Lappi siistinä ry. on aiheuttanut jo riittävän suoneniskun kerättyään ja hävitettyään 120 tonnia arkeologiseksi aineistoksi katsottavaa sotaromua.

Tuhoamatta jäänyt korsu. Jumiin hirttänyt ovi aukeni kevyellä potkaisulla.

Korsun takaosa on sortunut.

On kaksi asiaa, joista Käsivarren suurtuntureilla ei ole koskaan pulaa: raikas vesi ja kivi. Tässä täytetään juomapulloa tutkimusretken edetessä.

Kölivuoriston liuskeista kiveä on tarvittaessa helppo muotoilla.

Keskiyön lähestyessä tundralta löytyy V-muotoinen korsukamiina. Se on tuettuna kuvausta varten pystyyn vanhalla kenttälapion terällä.

Volkswagenin taattua laatua. Kamiina toimisi varmasti edelleen, jos sen luukku olisi tallella ja solttu olisi malttanut jättää hakkaamatta kirveellä reiän laitoksen päällispuolelle.

Oikeassa valossa ruoste on kaunista, runo itsessään. Kirjaimet O ja T viittaavat varustelutöiden käytännön toteutuksesta vastanneeseen Organisation Todt:iin. Sillä oli laajimmillaan miljoona työntekijää plus runsaasti vankityövoimaa.

Saksalaiset jättivät Kilpisjärven alueen aiemmin kuvaillulla tavalla 27.4.1945. Tässä vaiheessa he olivat saaneet Ruijan joukot vedettyä, alueen väestön evakuoitua ja rakennukset tuhottua etenevän puna-armeijan tieltä. Uusi Kitdal-asema oli valmistunut. Petsamon nikkelillä ei ollut enää välitöntä merkitystä uuden itävaltalaislöydön johdosta, jonka varusteluministeri Albert Speer oli ilmoittanut riittävän ainakin vuoden 1946 lopulle.

Käsivarsi, ohikiitävän hetken suurvaltapoliittisesti tärkeä strateginen hermosäie, oli muuttunut siksi mitä oli iät ja ajat ollut - lähinnä vain saamelaisia ja satunnaisia retkeilijöitä kiinnostavaksi suureksi erämaaksi. Vasta tulevat vuosikymmenet olivat hitaasti nivova sen tunnetummaksi osaksi muuta Suomea. Tässä merkittävä askel oli biologisen aseman, meidänkin retkikuntamme tukikohdan, perustaminen 1964. Sähkövalo syttyi Kilpisjärvellä 1982, maamme viimeisenä kylänä.

Rauhaa tihkuva on sodan loppukulissi.