Kun kesä vetäytyy mereen

Kesä ei ole kuolevainen. Se astuu mereen, joka puolustaa kumppaniaan tiikerin raivokkuudella.

Minne kesän päävoimat perääntyvät Kuningas Talven kolkutellessa martaaksi lyötyä maata ja pohjoisen miehen jo heiluttaessa lumilapiota? Suvi vaeltaa poistuvien lintujen vanaa lounaaseen. Se asettaa leirinsä etäisille saarille ja sulautuu mereen lietsoen sitä lämpönsä voimalla. Ja vahvistuneen meren pinta nauraa hämäränhyssynkin läpi vaahtoisena. Paksuiksi valleiksi sorarannoille paiskautuvat sen rusehtavat rakkolevämetsiköt, tanssinsa hurjuudesta irti ravistuneet viitanliepeet.

Saaristomerellä veden lämpötila on nyt marraskuun lopulla seitsemisen astetta ja hieman etelämpänä lähemmäs kymmenen. Ei mitään kylpylälukemia, mutta kuitenkin haastajan vino hymy talvelle, joka yrmynä vaatii aallon jähmettymistä jääksi. Itämerellä on massaa kuin sumopainijalla ja toisinaan se saa tuekseen leutoja ja suolaisia pulsseja Atlantilta. Monessa eteläisen Suomen järvessä ja meren sisälahdessa olemme jo seittimäisen riitteen nähneet ja jääkiteiden kolkonkaunista helinää kuunnelleet, mutta aavalla kaukana mantereesta eletään eri todellisuudessa.

Se pieni rajallinen maa, jota aava ympäröi, siellä liikkuu vielä väräjävin tuntosarvin hepokatti, helmiyökkönen ja hevosmuurahainen. Saattaapa yksinäinen amiraalikin avata mustapunaisen viittansa keskipäivän hetkellä. Muisto kukoistavista ketopäivistä ei ole liian kaukainen, sillä pientareella kukkii vielä satunnainen siankärsämö, keto-orvokki ja kannusruoho. Almanakkaa voi kapinassaan lehteillä taaksepäin. Ja suu hyräilee odottamatta Summertimea: http://www.youtube.com/watch?v=MIDOEsQL7lA

Poikkesimme alkuviikosta ihailemassa talvea lauhduttavaa ulkomerta Örön linnakkeella. Olot Saaristomeren kaukolaidalla 70 kilometriä Turusta etelään muistuttavat monessa mielessä tuntureita, ja yksi vastaavuus on säätilojen äkkinäiset vaihtelut. Keskimäärin auringon vuotuinen säteilymäärä on ulkosaaristossa selvästi mannerta suurempi, mutta nopeasti näyttämölle ryntäävät pilvet ja sumutihkut ovat tyypillisiä. Aika tuntuu venyvän, sillä yhdessä päivässä voi kokea monta erilaista päivää tai jopa vuodenaikaa. Taivaan alituinen voimakas läsnäolo leimaa olemista ja vesirajaan ihminen - omassa kehossaan vellovan meren kutsuma - tuntee alituista vetoa. Siitäkin huolimatta, että tuuli ottaa harvoin vapaata ikiurakastaan.

Koska uskomme taivaan ja meren näkymien tekevän hyvää, jaamme tässä kaksitoista kappaletta kyseistä yhdistelmävitamiinia.

Aamun meri miltei musta.

Pilvet myllertävät levottomina niin kuin kesällä ukkossähkön dynamoina.

Kaukainen harmaa aava on täynnä äänettömiä valkoisia leiskahduksia. Tuuli heruttaa silmistä kyyneliä, on tihkuinen itsekin.

Kirkastus. Kesä vetäytyy hitaasti ja talvelle pitkää nenää näyttäen. Useina vuosina se ei lainkaan luovuta näitä selkiä jään lamaannukselle. Kuloontuneiden korsien heilunnassakin tuntuu melkein ilkikurisuutta.

 Kohina on kuohkeaa, muhkeaa - jätin hengitysrytmi pitkä ja levollinen.

Uskollinen tähtemme yrittää parhaansa...

 ... mutta sen kaari ei kanna pitkälle.

Kultainen putoaminen.

Lounas. Seuraava ranta on Gotlannissa kolmensadan kilometrin päässä.

Aurinko on jo horisontin alla, kun maisema äkkiä syttyy epätodelliseen vaaleanpunaiseen hohtoon. Sammuvalla kynttilälläkin on viimeinen ponnistuksensa, jossa valo sekunniksi kahdeksi voimistuu.

Maan ja meren kohtaaminen kuohuttaa.

Taivaan estetiikalle syntyi taannoin artikkelinsa:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2012/10/rajaton-syli-taivas-estetiikan-ylevan.html