Pystyisikö elinpiiriä kuvittelemaan ilman taivasta? Ilman metsiä, niittyjä, kallioita, jokia tai meriä pystyisi sentään, mutta taivaatta? Sellaista olisi lähinnä maan uumenissa tai sukelluskellossa merenpohjassa. Päivittäismaisemana se olisi niin klaustrofobinen, että ajatuskin ahdistaa. Mieleen tulevat lähinnä hiilikaivosten työponit, jotka aikoinaan korvasivat naiset ja lapset kaivosvaunujen vetäjinä. Enimmillään vuonna 1913 niitä oli yksistään Britanniassa 70 000 ja viimeinen brittiläinen kaivosponi jäi eläkkeelle 1999. Yleensä ponit asuivat koko työuransa kaivoksen syvyyksissä lukuun ottamatta niiden ohjastajan vuotuista lomaviikkoa, jolloin nekin pääsivät maan pinnalle viettämään poninarvoista elämää. Joskus on väitetty, että kaivosponi saattoi kuolla sydänkohtaukseen nähdessään taas taivaan tai kaukaisen horisontin - niin tajuntaa räjäyttävä oli sen laajuus suljettuun ympäristöön tottuneelle.
Väittämä löytää kiintoisan vertailukohdan tiibetinbuddhalaisesta tarinasta. Se kertoo kahdesta sammakosta, josta toinen asui valtameren rannalla ja toinen kaivossa. Kerran valtameren rannalla asuva sammakko meni tapaamaan kaivossa asuvaa lajitoveriaan. Tämä oli hyvin pollea ja kersui, ettei kellään ole niin suurta elinpiiriä kuin hänellä. Valtamereltä tullut sammakko sanoi, että ison veden äärellä asuu hänkin. Kaivosammakko kysyi epäluuloisesti, että oliko kyseessä kenties allas, joka olisi neljänneksen hänen kotinsa koosta. Isompi, sanoi merisammakko. Oliko allas siis jopa puolet kaivon koosta, tivasi kaivosammakko. Vai voisiko se olla peräti saman kokoinen, mitä olisi kyllä vaikea uskoa. Isompi on, väitti edelleen merisammakko ja totesi, että kaivosammakon olisi parempi tulla itse katsomaan, sillä hän ei osaisi kuvailla altaansa kokoa. Kaivossa asuva sammakko lähti toisen mukaan ja kun se lopulta näki valtameren, kuoli se välittömästi sydänkohtaukseen (rajumman version mukaan sen pää räjähti).
Tarinan opetus on se, että mielemme luonto on suunnattomasti laajempi kuin egon pienessä piirissä luuhatessamme voimme havaita. Valtameren sijasta sen symbolina olisi voinut olla taivas - ja näin tavallisesti onkin. Tiibetinbuddhalaisuuden korkeimpana muotona pidetty Dzogchen-perinne (termi voidaan kääntää "suuri täydellisyys") pitää taivasta kaikista ulkoisen todellisuuden asioista osuvimpana vertauskuvana mielemme perimmäiselle luonnolle. Taivasta meditaatiokohteena hyödynnetään erityisessä taivaantuijotusharjoituksessa (sky gazing), joka on yhtä yksinkertainen kuin syvällinen. Palaamme siihen.
Taivasta Sipoon Fiskträskin pinnassa.
Taivaaseen mahtuu kaikki ja ehtymätön se on myös estetiikan lähteenä. Taivaan estetiikasta ilmestyi syyskuussa visuaalisesti lumoava ja sisällöltään tanakka suurteos Korkea taivas (Maahenki). Se päättää seitsemänosaisen kirjasarjan, joka puolestaan perustuu viisitoistavuotiseen sarjaan kansainvälisiä ympäristöestetiikan seminaareja. Joensuun (nyk. Itä-Suomen) yliopiston aloitteesta järjestetty hanke hakee vertaistaan maailmanlaajuisesti. Siihen osallistui pari sataa luennoitsijaa ja taiteilijaa, jotka toistuvasti vetäytyivät periferiaan maisemia kokemaan ja niistä puhumaan.
Yrjö Sepänmaan, Liisa Heikkilä-Palon ja Virpi Kaukion toimittamalla Korkealla taivaalla on kirjoittajia kaikkiaan 26 (muun muassa taiteilijoita, esteetikkoja, filosofeja ja luonnontieteilijöitä) ja kirja perustuu Valamossa 2009 järjestetyn "Taivaan ja avaruuden estetiikka" -konferenssin sisältöön. Se jakautuu kolmeen osaan, jotka käsittelevät mytologista ja uskonnollista taivasta, taivasta ilmakehänä ja avaruutena sekä kuvattua ja kuviteltua taivasta ja tilaa. Kirjasarjan muissa osissa on käsitelty ihmisen maisemasuhdetta yleisesti, suota, metsää, vettä, peltoa ja kallioperää. Se että viimeinen osa oli säästetty taivasta varten, ei voi olla sattumaa, vaan asianmukainen ratkaisu. Näin siksi, että taivas (tila, avaruus) on se taustakangas, jossa kaikki muu voi ilmetä.
Taivaan estetiikkaa leimaa sen saavuttamattomuus, käsittämätön valtavuus. Suunnattomia ovat jo pelkästään ilmakehän ilmiöt, mutta taivas jatkuu ja jatkuu, yltää kaikkien aistien ja järjen tavoittamattomiin. Eräs Korkean taivaan kirjoittajista on Yorkin yliopiston filosofi Aysegul Sentug ja hän nostaa artikkelissaan esiin taivaaseen liittyvän ylevän kokemuksen. Ylevässä kauneuden ohella esteettisen nautinnon lähteeksi voi muodostua mielihyvään ja iloon yhdistyvät kauhistuminen, vaara sekä kertakaikkinen käsittämättömyys. Ylevää ovat teoretisoineet etenkin filosofit Edmund Burke ja Immanuel Kant (ylevä oli 1700-luvun filosofian avaintermejä) ja jo antiikin Longinus.
Taivasta Helsingin itäsaaristossa.
Filosofisena terminä ylevä viittaa johonkin suunnattomaan eikä vain fyysisessä mielessä, mutta myös älyllisesti ja metafyysisesti. Etymologisesti ylevä eli subliimi juontuu latinan sanasta "sublimis", joka tarkoittaa, korkeaa, kohottamista ja ylhäistä. Ylevä on jotain, mikä on perinpohjin too much. Se hämmentää, pakottaa ihmisen antautumaan, lisää nöyryyttä ja kunnioitusta. "Avara luonto kuuluu yhteen matemaattisen ylevän kanssa, koska se on laskelmien ulottumattomissa; ääretön taivas on tästä hyvä esimerkki", Sentug kirjoittaa. "Toinen ylevän laji on muutosvoimien ylevä, jota mahtava luonto edustaa ilmakehän ilmiöissä kuten esimerkiksi ukkosmyrskyissä." Hän jatkaa: "Joka tapauksessa ylevä jalostaa, se vahvistaa henkeä."
Kantilaisessa ylevässä keskiöön nousee mielikuvituksen rooli ja sen mahdottomuus kuvata ääretöntä. Yötaivaan rajattomuutta ihaileva Kant lausui näin: "Kaksi asiaa täyttää mieleni aina uudella ja sitä suuremmalla ihailulla ja kunnioituksella, mitä useammin ja pitkällisemmin niitä pohdin: tähtitaivas ylläni ja moraalilaki sisimmässäni." Burkelle ylevä oli eräänlaista "ihanaa kauhua" ja voimakas reaktiomme siihen osa itsesäilytysvaistoamme. Hänestä ylevintä on itsen tuhoutuminen ja ylevän tuntemuksen laukaisijana aina pohjimmiltaan itsetuhon pelko. Tässä kohdin tulemme tavallaan lähelle Dzogchenin näkemystä, johon kuuluu itsettömyyden tunnistaminen taivasmeditaatiossa. Egoa itsettömyyden kokemus voi pelottaa, mutta egon itseriittoisuus ja näennäinen kiinteys on ollut alkujaankin harhaista ja mahdollisessa pelossa on kyse siitä, että kummitus pelästyy kun tajuaa olevansa kuollut tai että varjo vapisee auringonlaskun vuoksi.
Nykymaailmassa taivaan ja taivaanilmiöiden ylevyys on omalla tavallaan entisestään korostunut, sillä ihmisen teknologinen valta yltää koluamaan, muovaamaan ja tuhoamaan kaikkea maankamaralla sijaitsevaa. Kaukaisinkin planeetan kolkka voidaan tavoittaa, joten telluurinen salaisuus ja pyhyys ovat käyneet uhanalaiseksi siinä missä lukemattomat eliölajitkin. Viime vuonna ilmestyneessä kirjassa Metsän autuus. Luonto suomalaisessa kirjallisuudessa 1700-1950 (SKS) osoitettiin, että Kiven Seitsemän veljestä osui historialliseen leikkauskohtaan: siinä entisaikojen maaginen haltioiden metsä haipuu taakse ja rationaalisuus korjaa voiton. Taivas ja avaruus ovat kuitenkin jotain, mitä ihminen ei saa koskaan haltuunsa; ei edes käsityksensä tasolla, saati fyysisesti. Voimme toki lennättää lentokoneita ilmakehässä ja avaruusluotaimia sen ulkopuolella, voimme piirtää savumerkkejä troposfääriin, mutta taivas - avaruus - ei niistä itsessään muuksi muutu. Mikään kosketus ei yllä siihen. Ilmaston voimme sotkea, mutta sekään ei kosketa taivasta. Tuottamamme valosaaste saa taivaan hohkaamaan sairastunutta punaa, mutta lamppujen sammuttua taivas on kuin aina ennenkin, ei parempi eikä huonompi.
Taivas vain on.
Olemme käsitteellistäneet taivasta riittämiin. On aika katsoa sitä. Alla vielä muutama kuva muistutukseksi siitä, että joka päivä on oikea aika nostaa katse. Täyspilvisenä päivänä voi hyödyntää muistoja lentokoneesta: kuinka pilvien yllä odottaa aina kuin taiottuna virheetön taivaansini.
Taivasta Vartiosaarella.
Taivasta tuijottamaan.
Taivaantuijotusharjoituksessa istutaan paikassa, josta saattaa esteettömästi katsella kirkasta taivasta. Liian intensiivinen päivänvalo ei ole hyvä, koska se pakottaa siristelemään silmiä; ideaaliset hetket harjoitukselle ovat aamulla ja illalla valon ollessa pehmeää. Selkäranka on suorana ja jännityksistä lasketaan irti, myös silmät ovat rennot. Harjoituksen voi tehdä myös selällään maaten.
Jokaisella uloshengityksellä antaudutaan taivaan rajattomuudelle: päästetään irti ajatuksista, tuntemuksista ja tunteista niitä kuitenkaan mitenkään häätämättä tai torjumatta. Yhä uusia ajatuksia nousee ja haihtuu, ja näin saa tapahtua. Niille on tilaa ilmaantua, sillä mieli on rajattoman avara ja kirkas aivan kuten pilvetön taivas. Oleellinen ero ulkoiseen taivaaseen kuitenkin on, että sisäinen avaruus on tietoinen.
Mielen peruskirkkautta ei mikään ajatus tai tunne pysty tahraamaan tai muuttamaan paremmaksi. Ei sen enempää kuin savu voi jättää viirua taivaaseen. Sisäinen avaruus, mielen luonto, on ollut aina virheetön ja täydellinen. Se on spontaanin hyvinvoinnin, rauhan ja selkeyden lähde. Se on joka hetki mukanamme. Sen yhteyteen pääseminen edellyttää vain sen tiedostamista, lepäämistä siinä.
Taivaantuijotuksen ei tule ole pinnistelyä. Se on suurta helpottavaa irtipäästämistä, johon liittyy kuitenkin tarkkaavaisuus. Valppaus on oleellista, utuista vellomista ei tässä haeta. Hyvin lyhytkin, minuutin parin, sessio riittää.
Tässä et ole tarkastellut taivasta lainkaan vastavoimana. Onhan taivas vastakohta ikuiselle kadotukselle, jonka voi ehkä kokea äitimaan vaipan sisällä.
VastaaPoistaHmm. Käyttämämme termit ovat erilaisia, mutta käsittelin kyllä taivasta vastavoimana äärimmäisen suljetulle tilalle, esimerkkinä kaivosponien vuotuinen lomaviikko maan pinnalla.
VastaaPoistaOnko siis oletettua, että maanalainen elämä on huonompaa kuin maanpäällinen? Mielenkiintoisinta siinä on ehkä se, että vaikka maanalainen maailma on rajattu tila ja etäisyys vaikkapa maan keskipisteeseen on tunnettu, on matkaaminen sinne yhtä mahdotonta kuin kaukaiseen galaksiin.
VastaaPoistaJo vain, maapallon ydin on yhtä totaalisen saavuttamaton kuin jokin kaukainen galaksi. Syvin maapallon pintaan porattu reikä on vaivaiset 12 kilometriä syvä.
VastaaPoistaKysymys siitä, onko maanalainen elämä "huonompaa" kuin maanpäällinen, on tietysti sellainen, mihin ei ole olemassa yleispätevää vastausta. Maanalaiseen elämään sopeutuneet eliöt, kuten eräät madot, kokevat epämieluisena maan pinnalle joutumisen ja kiirehtivät takaisin tuttuihin uumeniinsa. Toisaalta evoluution maan pinnalle sijoittamat eliöt, kuten ihmiset ja ponit, eivät koe maanalaista elämää toivottavana olotilana.
Kaikki materiaaliset olomuodot, myös maapallon eri kerrokset ydintä myöten, ovat kuitenkin alisteisia tilalle eli avaruudelle eli "taivaalle". Tila on se, mihin ne syntyvät, missä ne ovat ja mihin ne lopulta hajoavat. Ilman tilaa ne eivät voisi mitenkään manifestoitua. Pohjimmiltaan sama pätee myös mentaalisiin ilmentymiin, kuten ajatuksiin.