Kuusamon Konttisen länsirinne on huimaavan äkkijyrkkä.
"Nouseva keho ponnistelee, se on jatkuvassa jännitystilassa. Se auttaa ajattelua tarkastelemaan: vielä vähän kauempaa, vähän ylempää. Ei saa veltostua, on koottava voimansa etenemistä varten, astuttava jalalla tukevasti ja kohotettava ruumista hitaasti, sitten palattava tasapainoon. Samoin on ajattelun laita: ideat kohottavat vielä uskomattomampiin, ennenkuulumattomampiin, uusiin korkeuksiin.
Ja vielä: nimenomaan pitää siirtyä korkeammalle. On ajatuksia, joita voi saada vain kuudentuhannen jalan korkeudessa yksitoikkoisten tasankojen ja rantojen yläpuolella."
Näin kirjoittaa Pariisin yliopiston filosofian professori Frédéric Gros. Ja kyllä, dramaattinen topografia on aina vaikuttanut ihmismieleen.
Vuorten huiput on useimmissa kulttuureissa mielletty - ja toisinaan yhä mielletään - jumalten tai muiden voimakkaiden yliluonnollisten olentojen tyyssijoiksi. Näkemys esiintynee jossain muodossa kaikkialla, missä vuoria ylipäätään on. Vuorten pyhyydelle on helppo keksiä kosmologinen selitys: ne ovat "lähellä taivasta", ilmeinen linkki maan ja taivaan välillä. Pyhyyden ja ylevyyden hohtokehrää eittämättä buusteroi se, että vuorille on vaikea ja vaarallista päästä - ne ovat olemassa ikään kuin toisessa ulottuvuudessa, vaikka näkyvätkin pitkälle. Tai sitten eivät - pilviin verhottuina niiden salaperäisyys vain kasvaa.
Vuoret ovat aina olleet erilaisten profeettojen, mystikkojen, ajattelijoiden ja joogien mielimestoja. Helsingissä juuri vieraillut vanhemman polven tiibetinbuddhalainen oppinut geshe Pema Dorjee vahvisti, että Himalajan vuoristossa meditoi tänä päivänäkin klassisia erakkojoogeja luolissaan ja majapahasissaan - jopa vuosikymmenien mittaista retriittiä viettämässä. Nykymaailman ylipopulaation ruokkima levottomuus yltää kuitenkin heihinkin; joogit ovat joutuneet laskeutumaan alemmaksi, lähemmäksi asutusta, sillä vuorilla hortoilee kaikenlaista vaarallista ainesta, jolla ei ole kunnioitusta edes hengen viljelylle omistautuneita askeetteja kohtaan. Surullista, jos mikä.
Kiintoisaa kyllä, mahdollisuus nähdä pitkälle (samalla kun voi itse olla tarvittaessa hieman piilossa) on yksi keskeisiä paratiisin tunnusmerkkejä. Tämä ilmeni Jani Närhen uskontotieteen väitöskirjasta 2009, jossa setvittiin eri kulttuurien paratiisimielikuvien yhteneviä piirteitä, eli rakennettiin kuvaa eräänlaisesta arkkiparatiisista ja sen maisemasta. Paratiiseille annetut ominaisuudet heijastavat henkiinjäämistä tukevaa ideaaliympäristöä ja omaavat siis biologis-evolutivistisen pohjan. Vaihtelevan topografian lisäksi paratiisilla on tietysti muitakin tunnusmerkkejä, mutta niistä lisää toisella kertaa.
Miete on jo karannut Himalajan alarinteille ja paratiisin esikartanoon, mutta nyt se johdatetaan kotomaan tutulle kamaralle. Meillä ei tunnetusti ole oikeita vuoria - vai onko? Pieni osa Käsivarren Lapin ylintä osaa luokitellaan geologisesti Kölivuoristoon kuuluvaksi ja moni mäistämme kantaa "vuoren" ylhäistä - ellei yltiöpäistä - nimeä. Kokemus kertoo, että lähiökallioillakin voi kokea jotain siitä, mitä maailman vuorilta on kautta vuosisatojen haettu ja saatu. Tässä kuvaraportissa kuljemme vuori-fiiliksen jäljillä Kainuussa ja Koillismaalla, vieraillen Paljakan vaaralla Hyrynsalmella ja Konttaisella Kuusamossa. Edellinen on saanut laelleen vaaraympäristöstä voimaa ja näkemystä ammentavan yhteisön, jälkimmäinen yllättää jylhyydellään.
Retki alkaa Paljakalta:
Hyrynsalmen ja Puolangan rajoilla sijaitsevalla Paljakan vaaralla on säästynyt vanhaa metsää. Siitä iso osa on liikkumisen suhteen tiukasti rajoitettua luonnonpuistoa.
Ennen 1990-luvun loppua korkeimmat vaara-alueet oli rajattu määritelmällisesti metsätalousalueen ulkopuolelle. Oli merkillinen luonnonsuojelullinen takapakki alkaa hakata niitä; Paljakan vaara kuitenkin säästyi ja siellä puut ovat saanet kaatua omaa tahtiaan.
Vaara on Kainuun toiseksi korkein ollessaan 384 metriä merenpinnasta. Sinne kesäkuussa avattu näkötorni tarjoaa Kainuun ja koko tuntureiden eteläpuolisen Suomen korkeimman paikan (404 metriä).
Eri suuntiin katselemalla on mahdollista nähdä kaksitoista Kainuun korkeinta vaaraa. Vaikka alkaa sataa, on kesästä syytä olla tyytyväinen; Kainuun vaarat ovat keskimäärin Suomen runsaslumisimpia paikkoja.
Saderintama tummentaa horisontin.
Teknologia ei anna unohtaa itseään, näkyvissä Yleisradion masto.
Jo kirkastuu.
Paluumatkalla metsässä näkyy jotain kummallista. Kyseessä on Suomeen asettuneen japanilaistaiteilija Mayumi Niiranen-Hisatomin teos, joka toisintaa japanilaisperinnettä toivomuspuusta.
Lapuilla on ihmisten toivomuksia. Pyyteitä on monenlaisia.
Näissä "lapuissa" ei toivota muuta kuin puhdasta ilmaa.
Toivomuspuu on osa Paljakalla 12.8. saakka pidettävää Kauneus-näyttelyä. Sen järjestäjä on taiteilijoiden ja tutkijoiden muodostama Mustarinda-seura, joka hankki vaaran laella sijaitsevan vanhan kansakoulun tukikohdakseen 2009. Rakennus on sittemmin toiminut ympärivuotisena taiteilija- ja tutkijaresidenssinä sekä luonto- ja taidekeskuksena, jossa on vieraillut kävijöitä hyvin monesta maasta. Samalla paikka on syrjässä syrjäisestäkin; lähimpään kauppaan ja kirkonkylään on 23 kilometriä.
Mustarinda vetää puoleensa paitsi luontonsa vuoksi, myös koska siellä pohditaan ja työstetään suuria kriittisiä kysymyksiä. Yksi näistä on dilemma jatkuvaan talouskasvun ideaaliin omistautuneesta yhteiskunnasta rajallisten luonnonvarojen maailmassa. Yhteiskunnan ohjausmekanismit keskittyvät edistämään jatkuvaa tuoton ja kulutuksen lisäystä. Se on tuttu ja turvallinen tie, joka nähdään - ei toki vailla perusteita - hyvinvoinnin ja vakauden varmistajana. Mutta entä kun seinä tulee väistämättä vastaan - ja tieteellisen tutkimuksen mukaan se tulee tosi pian? Voi kysyä, kumpi on hörhömpää: uskoa ikuiseen talouskasvuun ja teknologian kykyyn ratkaista kaikki mahdolliset ongelmat - vaiko soittaa hälytyskelloja ja miettiä selviytymisstrategioita edessä häämöttävän ja itse asiassa jo tapahtuvan talouden ja ympäristön yhteisromahduksen varalle.
Mustarinda jatkaa niiden taiteilijoiden ja ajattelijoiden perinnettä, jotka ovat vetäytyneet "mustiin metsiin, mustille kukkuloille". Näistä mainittakoon Martin Heidegger, jonka filosofian suuri osa syntyi metsämajassa Schwarzwaldin rinteillä ja toisaalta Pohjois-Carolinassa 1933-1957 vaikuttanut Black Mountain Collage, poikkitieteellinen ja kokeileva koulu, joka poiki aikansa johtavia kuvataiteilijoita, muotoilijoita, runoilijoita ja säveltäjiä. Mieleen tulee myös Jack Kerouac metsäpalonvartijan pestissään Washingtonin Desolation Peak'lla; mies, mökki vuorenhuipulla, ajatukset ja muistikirja. "When you're on top of a mountain, keep climbing."
Sana "Mustarinda" on peräisin alueen vanhasta kartasta ja vaikuttaa muinaiselta itämerensuomalaiselta nimeltä. Se viittaa tiettävästi paitsi tummaan vanhaan vaarakuusikkoon, myös luonnonuskon henkiolentoihin.
Lisää Mustarindasta ja mustarindalaisten ajatuksista näissä linkeissä:
http://www.mustarinda.fi/
http://www.mustekala.info/
Mustarindan toiminnanjohtaja ja perustajajäsen Antti Majava taustallaan siivu mieltä ruokkivaa "mustaa rintaa".
Mustarindan rakennus tunnettiin aiemmin Nousevan auringon talona, se oli tuolloin huumeparantola.
Matka jatkuu pikkuteitä kohti pohjoista.
Kainuun todellisuutta tämäkin. Metsäautotielle on annettu nimi Pettäväntie. Se on osuva, sillä täällä on petetty ikiaikainen vastuu asiallisesta käytöksestä luontoa kohtaan.
Suurten meanderoivien jokien maa, Kuusamo, on saavutettu.
Näkyvissä seuraava kohde: Konttainen (407 m). Mäki luokitellaan tunturiksi, mutta sen voi myös perustellusti katsoa olevan jotain Suomessa hyvin poikkeuksellista: vuori. Rinteet ovat paikoin liki pystysuoran jyrkkiä ja puuttomia.
Myös Konttaisella on vanhan metsän piirteitä. Paikka tunnetaan lintuharrastajien keskuudessa Suomen johtavana sinipyrstöpaikkana. Sinipyrstö on itäinen harvinaisuus, Siperian taigan asukki, joka mielii ympäristökseen vanhaa metsää ja ennen kaikkea vaaranrinteitä.
Konttaisella kasvaa Suomen ainoa mustakukkainen kasvilaji ruohokanukka.
Kiivetty on tovi, kun metsän välistä alkaa pilkistää tila ja etäisyys. Kynttiläkuusi paljastaa, että ollaan Lapin rajoilla.
Välillä kannattaa vain päästää kaikesta irti ja antaa katseen levätä.
Huipulla! Blosaa niin railakkaasti, että tukka on putkella.
Etäisyyksiä kohden sinertyvä laajuus antaa mielelle avaimen itseensä.
Metsäturkkia, etäisiä soita ja taas uusia kumpuja.
Mihin vain katsoo, niin ei voi olla diggaamatta.
Vieläkin lisää.
Lakea kiertämässä. Maisemaa alas katsoessaan tuntuu kuin olisi lentokoneessa. Taivaalla kiertävät petolinnutkin näkee yläpuolelta.
Jyrkimpien pudotusten äärellä pitää olla kieli keskellä suuta.
Konttainen on oma vuorensa, mutta samalla osa kuvassa näkyvää Valtavaaran jatkumoa. Se on tämän vaarasarjan pohjoisin ja jyrkin osa.
Laskeuduttua:
Vuoriin liitetyn sakraalisuuden tärkein selitys lienee vuorilla-olon synnyttämä kokemus. Jos vuorilla-ololle on jokin tyypillistä, niin suuri tilan, avaruuden, vapaan laajuuden tuntu. Se viehättää useimpia, ellei kaikkia, ja viisailla on tälle selitys. He sanovat kokemuksen syvällä rintaäänellä, että ihminen tunnistaa suuressa avarassa tilassa jotain oman mielensä tosiluonnosta, jossa vallitsee niin ikään rajattomuus ja vapaus. Vuorten huikaistuksessa tästä nousee ehkä vain pieni pilkahdus, mutta siinä on kodin tuntu ja vetovoima. Samalla maailmalliset riidat, murheet ja ahnehtimiset - egon pienet säädöt ja kuviot - tuntuvat olevan kaukana ja pieniä, niille yleensä annettu suhteettoman suuri painoarvo suuresti kevenneenä.
Paikat vaikuttavat mieleen, siitä ei ole epäilystä. Haaste ja mahdollisuus on hyödyntää niitä aktiivisesti tässä suhteessa.
Upeita mäkiä. Ja olen vuosia ollut blogisi ystävä. Ainoa, joka hieman tökkii on kielteinen suhtautumisesi hakkuisiin.
VastaaPoistaAntti H., kiitos palautteesta ja mukava kuulla.
VastaaPoistaMitä tulee kielteiseen suhtautumiseeni hakkuita kohtaan, niin asia ei ole ihan musta-valkoinen. Suhtaudun myönteisesti poimintahakkuisiin eli ns. jatkuvan kasvatuksen menetelmään ja näen että myös avohakkuu on ok, jos se on yksi menetelmä monista (aukot siellä täällä lisäävät luonnon monimuotoisuutta). Viimeiset 65 vuotta avohakkuu on ollut kuitenkin käytännössä ainoa sallittu tapa ja jälki on sen mukaista. Menetelmän tuhoisuus metsäluonnolle ei ole mielipideasia ja maisema- ja virkistyskäyttöhaitta kestää vuosikymmeniä.
Mainittakoon, että Helsingin yliopiston metsäekonomian laitoksen tutkimuksen mukaan metsänomistajistakaan puolet ei hyväksy avohakkuuta. Toisen (Metlan) tutkimuksen mukaan vain joka kymmenes metsänomistaja ei haluaisi käyttää lainkaan jatkuvan kasvatuksen menetelmää ja neljännes olisi valmis siirtymään siihen saman tien - kunhan se vain aluksi sallittaisiin ja siihen saisi ohjausta.
Hauska kuulla, ettemme ole niin kaukana toisistamme. Olen sitä mieltä, että on paljon alueita, joilla jatkuva kasvatus olisi erinomainen vaihtoehto. Mikä parasta, luonnos uudeksi metsälaiksi saatiin pakettiin kesäkuun lopulla ja tämä mahdollisuus on siinä mukana.
VastaaPoistaToinen puoli kolikkoa on se, että sen myötä myös nuori metsä voidaan vetää sileäksi, jos siltä tuntuu. Tosin tuskin tuntuu, pitkän linjan metsänomistajat, joiden maat kulkevat perintönä tuntevat pääsääntöisesti vastuunsa ja osaavat käyttää omaisuutta harkiten.
Olen myös sitä mieltä, että metsänkäytön tai käyttämättömyyden tulee olla maanomistajan harkinnassa, luonnonsuojelulliset asiat huomioiden. Virkistyskäytön osalta valtion ja kuntien, seurakuntien tulisi olla se keskeisintä vastuuta kantava taho. Yksityisomistuksessa olevien alueiden pakottaminen tai painostaminen ei ole ratkaisu.
Vaan olisi ilo vierailla kanssanne jossain luontokohteessa Uudenmaan alueella ja vaihtaa ajatuksia syvemmin.
Mielenkiintoinen blogi! Pidän myös asiallisesta, mutta syvällisestä kirjoitustyylistäsi.
VastaaPoistaMustarinda on itsellekin tuttu paikka, jonka nimi merkitsee muistaakseni karhua, kuten myös kartassa lähellä näkyvä Mörkö. :)
Tuolla olin kaksi syksyä sitten kartoittamassa metsää ja kääpälajistoa. Huoneeni kaapin oveen oli kirjoitettu "Hail Satan" ja piirretty jotain, mitä päälle maalattu valkoinen maalikaan ei täysin kätkenyt.
Kiitos palautteesta ja hienoa, että Mustarinda on sinulle tuttu paikka.
VastaaPoistaKarhujumaluuden nimeksi Mustarindaa tosiaan myös mainittu. Mörkö on kyllä todella mainio kiertoilmaisu!
Metsäluonnon tuntija ei palaa tuolta vaaralta ilman tyytyväistä ilmettä naamalla, se on varmaa.