Välihuomio: Lapsi-ihminen leikkii kylmistelyllä

Lapsia varoitetaan leikkimästä tulella ja ihan aiheesta. Mutta isotkin lapset, täysi-ikäisyyden aikoja sitten ohittaneet, joihin sopinee kaikella ystävällisyydellä termi 'lapsi-ihmiset', leikkivät monenlaisilla jutuilla. Varsinkin näin kesällä lapsi-ihminen rakastaa leikkiä konevoimin tuotetulla kylmyydellä - kylmistelyllä - ja ottaa siitä kaiken irti.

Tämän sai tuntea satunnainen matkamies selkäpiissään, kun hän matkusti Oulusta Helsinkiin. Ensin VR:n kyydissä seitsemän tuntia junalla ja sitten HSL:n kyydissä sporalla ja dösällä. Kaikkia kulkuvälineitä yhdisti yksi asia: niissä oli naurettavan kylmä, vaikka ulkona sädehti 23 celsiuksen leppeällä lämpötilalla siunattu sydänkesän päivä.

Liikkuvan jääkaapin syleilyltä suojautuakseen hämmentynyt ja lopulta ärsyyntynyt matkalainen kietoutui kaulahuiviin ja fleece-takkiin sekä napsi Fisherman's Friendeja ja joi kuumaa. Tuntien edetessä limakalvoilla tuntui ikävä kuivuminen ja kurkkukipu oli hiipimäisillään, mutta vilustuminen tuli edellä mainitulla arsenaalilla torjutuksi. Jokaisesta kulkuvälineestä oli auvoisa helpotus astua ulkoilmaan, jonka lämpenemistä olikin jo ihan riittävästi (käytännössä vuodenkierron verran) varrottu. Tuntui hulluudelta kärvistellä galsassa, kun oli kerrankin melkein hellettä.

Ilmastointilaitteista tässä tietenkin puhutaan. Niillä on tietyissä tilanteissa oma arvonsa; muistuupa mieleen esimerkiksi Kalifornian Kuolemanlaakson - pallonpuoliskomme kuumuusnavan - läpiajo elokuussa 1990 (jossa onnettomaan, liian juhlinnan riuduttamaan matkatoveriin testattiin tosin tutkimuksellisesta kiinnostuksesta myös täysille käännettyä Buickin Skylarkin lämmitystä). Mutta Suomessa ollaan napapiirin hollilla ja vähissä ovat muutenkin perusteet jähmettää joukkoliikennevälineiden matkustajaparat hyvään puolimatkaan hypotermiaa. AC-revittelystä tulee auttamatta mieleen lapsi, joka on saanut uuden lelun ja haluaa ottaa siitä kaiken irti. Tiedättehän: lelua rätkytetään sen kestokyvyn rajoilla, se tuodaan mukana ruokapöytään, kyläpaikkaan ja yöksi sängyn vierelle. Siihen projisoidaan maaginen ihailu, se nähdään ehdottoman ja pysyvän mielihyvän lähteenä.

Niin lapsen sopiikin tehdä. Mutta kun lapsesta kasvaa lapsi-ihminen, jatkuu sama aina vain entistä kalliimmilla leluilla. Sekin on ok, jos muita ei pakoteta osallistumaan leikkiin. Näin tekee julkisten kulkuvälineiden jääkaappikoneistolla intomielisesti leikkivä lapsi-ihminen, mikä lienee tekninen päällikkö, ellei sitten kuljettaja tai konduktööri. Häntä viehättää koneen teho eikä se tule selväksi, jos säädintä käännetään vain hieman. Ja niin: tyypillisesti lapsi-ihmisen leikkikalu edustaa nimenomaan teknologiaa. Teknologia, mitä uudempi sen mesmeroivampi, lumoaa lapsi-ihmisen niin kuin kiiltävän esineen sanotaan lumoavan harakan ja lasihelyn alkuasukkaan. Kaukana ovat silloin Sokrateen sanat, jotka hän huudahti katsellessaan Ateenan torin tavaroita: "Miten paljon onkaan, mitä minä en tarvitse!"

Junissa, raitiovaunuissa ja busseissa oli ennen tuuletusikkunat, näppärät räppänät ja busseissa myös kattoluukut, jotka matkustaja saattoi tarvittaessa avata. Liikkeen avulla syntynyt ajoviima huuhteli matkustamoa ja jo olo helpottui. Sitten tulivat ilmastointilaitteet, tympeän kuivaa purkkikylmyyttä uhkuvat kompressorit. Avattavia tuuletusikkunoita ei nähty enää tarpeellisiksi, ne poistettiin vähin äänin. Luonnollinen ilmanvaihto, miljoonien vuosien itsestään selvyys, muuttui ei-toivotuksi ja vanhanaikaisen hävettäväksi asiaksi.

Surkuhupaisaa kyllä, tuuletusikkunoiden poistaminen matkustamoista on ollut niin nopeaa, että ilmastointilaitteistaminen ei ole pysynyt sen vauhdissa. Esimerkiksi VR:n 650 matkustajavaunusta ilmastointi on 240:ssä, ja monessa ei-ilmastoidussa vaunussa ei ole myöskään avattavia tuuletusikkunoita. Silloin on tullut eteen se tilanne, että matkustajat kärsivät oikeasti kuumuudesta. Ruotsissa heidän uutisoidaan rikkovan ikkunoita ilmastoinnin pettäessä, läkähdyttävien akvaariolasien taakse vangittuina. Ja kaiken yllä välkkyy kysymys: voiko mikään enää kuvata suurempaa vieraantumista fyysisestä todellisuudesta kuin tarkoituksellinen ja systemaattinen ilmanvireestä luopuminen?

Kokonaan oma lukunsa ovat tietenkin rakennukset ja se, paljonko oleskelutilojemme keinotekoiseen kylmentämiseen poltetaan kallisarvoista energiaa. Ei ihan vähää edes Suomessa, vaikka meille 1998 rantautunut kaukojäähdytys - "kaukokylmä" - valelee esimerkiksi hikoilevia helsinkiläisiä sinällään nerokkaasti merivedestä viileyttä ammentaen.

Jälkisanat: erilaiset keholliset todellisuudet

Moni on tyytyväinen jääkaappimatkustamisesta umpinaisessa sardiinipurkissa eikä selitykseksi toki riitä ainoastaan uuden teknologian viehtymys. Meissä vallitsee kiistattomasti erilaisia kehollisia todellisuuksia. Se mikä on yhdelle hyisen kangistavaa, on toiselle mukavasti vilvoittavaa. Esimerkiksi vanha intialainen lääkintäoppi ayurveda tunnistaa ihmiselle kolme pääkehotyyppiä eli doshaa ja ne ovat vata, pitta ja kapha. Jokainen ihminen on kooste eri kehotyypeistä, mutta yleensä jokin niistä on hallitseva.

Kehotyypeistä vata on se todennäköisimmin ilmastoinnista ja juomien jääkuutioista kärsivä: hoikka, usein pitkäraajainen, helposti paleleva. Pitta on puolestaan kuumaverinen, viileänäkin päivänä teepaidassa viihtyvä, usein kehollisesti hyvin rakentunut atleetti. Kapha on tukevarakenteinen, pyöreämpi, mutta tästä ei huolimatta lainkaan niin kuumaverinen kuin pitta. Ilmastointilaitteet tuntuvat olevan pittan makuun säädettyjä, onnekasta heille, mutta vapaaehtoinen kylmistely ei ole tosiaan kaikkien juttu.