Mustikkamäen luola henkii nyt freesimmin

Kah kummaa, huisisti populaa Mustikkamäen luolalla.

Helsingin metsien vanhat ammusluolat ovat hiljaa kulkevien yksinäisten retkeilijöiden kohteita. Synkeissä ja rosoisissa luolissa ei ole tapana törmätä muihin ihmisiin. Jo ajatus tuntuu hieman epäilyttävältä ja uhkaavalta; ikään kuin luolissa vain harvemmin kannettaisiin puhtaita jauhoja pussissa ja katseiden ulottumattomuus - niin kuin mielikuvitus hanakasti ehdottaa - olisi suora lietsoke ihmismielen varjojen syvenemiselle. Monelle romuiset, rikkinäiset ja vettä tippuvat luolat edustanevat joka tapauksessa mahdollisimman luotaantyöntävää paikkaa, josta ei välitetä tietää saatikka moisessa käydä.

Ukkosta hautovan iltapäivän tunteina 7. heinäkuuta koettiin Kontulan Mustikkamäen luolalla poikkeuksellinen urbaanien luolaihmisten keskitys. Paikalle kokoontui yhteisen "miitin" merkeissä kaikkiaan nelisenkymmentä geokätköilijää. Talkoiden aikakausi on ehditty jo julistaa kuolleeksi, mutta kun aihe tarjoaa riittävästi kiksejä, alkavat hihat yhä heilua - se on mahtava huomata. Tasaisesti molempia sukupuolia edustavat kätköilijät olivat ottaneet urheasti tehtäväkseen luolan siivoamisen sinne vuosikymmenien mittaan dumpatusta sekalaisesta romusta. Samalla oli kunnianhimoisesti tarkoitus pumpata luola tyhjäksi pohjavedestä, jota on ehkä noin 400-neliöisen kompleksin perimmäisissä osissa vähintään puolentoista metrin syvyydeltä.

Käytännön pumppaustyön olisi hoitanut Vuosaaren VPK. Mutta jotta luolan veden olisi saanut laskea sadevesiviemäriin, olisi se täytynyt todistaa ympäristökeskukselle näytteellä myrkyttömäksi - ja näytteen otto maksaa pari hunttia. Kätköilijät siis tyytyivät siivoukseen, mikä oli tietysti syvässä vedessä oma hurja koitoksensa. Kahluusaappailla tai kumiveneellä varustautuneelle alan friikille luola tarjoaa todellisen spessurastin, voisi otaksua, joten siinä oli tarpeeksi houkutinta saattaa kohde hitusen turvallisemmin liikuttavaksi. Luolan romukertymää voi toki ajatella kulttuurihistoriallisena ja arkeologisena kerroksena - mutta tosi harva jää sitä kaipaamaan, jotkut kylläkin.

Ilmassa oli urheilujuhlan tuntua kätköilijöiden vedettyä tunnuslippunsa liehumaan.

Vesi yltää luolan eteiseen. Vedenpinta on täynnä styrox-silppua, jota sitäkin poistettiin parhaimman mukaan. Taustalla sisäänkäynti itse luolaan.

Tämä lava tuli lopulta täyteen eikä siinä edes ollut mukana erikseen lajiteltua jätepuuta. Otannan perusteella luoliin päätyy usein autonrenkaita, tynnyreitä, polkupyöriä, pulkkia, kanistereita ja purkkeja.

Jokainen kokoontuminen päättyy hajaantumiseen. Pian luolalla oli taas yhtä autiota kuin siellä yleensä on.

Kurkistetaan sisään sen verran mitä kumisaappaissa pystyy.

Tehokkaan Led Lenser P7:n kirkkaaksi fokusoitu keila ei paljoa luolan pimeyttä avaa.

Salamavalon leimahduksessa tila näyttää tältä. Olo on kuin valaan vatsassa. Perimmäiseen osaan valo ei edelleenkään yllä, vaan se höyryää tuntemattomuuttaan. Luolassa soi katosta tippuvan veden ääni. Ilma on kellarikylmää, ehkä noin viisiasteista, ja samoin vesi. Luolan toisessa päässä on kaksi käytävää sivulle ja ne puolestaan yhdistää toisiinsa huone. Siellä vesi on syvimmillään ja sitä voidaan todella pitää salaisena kammiona. Kun kuvataiteilija Jussi Kivi tutki luolan eräänä 2000-luvun alun poikkeuksellisena kuivuuskesänä, tyytyi hänkin kahluusaappaissaan vain katselemaan ovelta kaikkein salaisinta. Luolasta syntyi työ, joka on nykyisin osa Kiasman kokoelmia.

Tältä näyttää pinnan päällä. Mustikkamäen nimi on harhaanjohtava, sillä suuri osa mäestä on karua ketoa.

Mustikoita yleisempiä ovat mansikat, jotka viihtyvät kallioon louhittujen juoksuhautojen hyllyillä villiinnyttävän runsaslukuisina.

Luolan tuuletusaukko henkii kylmyyttä hellerajaa uhmaavaan päivään. Keräämänsä marjat voisi tilapäisesti säilöä saniaisten kehystämään hormiin.

Mäellä on runsaasti myös avoimia taisteluasemia.

Luolan suuaukko ylhäältä.

Mustikkamäen luola on yksi Helsingin maalinnoituksen suurimpia. Siitä tuunattiin toista maailmansotaa varten ammustehdas, minkä lisäksi luolassa tuotettiin jossain vaiheessa jopa Fordin varaosia. Museoviraston ylläpitämä kulttuuriympäristön rekisteriportaali tietää kertoa Mustikkamäen luolasta seuraavaa:

Kohteen pohjoisosassa on kallioon louhittu luola, jonka rakentaminen oli jäänyt keskeneräiseksi. Luolassa oli aluksi kolme sisäänkäyntiä. Luolan pohjoisimman alkuperäisen sisäänkäynnin vieressä on kaksi keskeneräistä tuliasemakuoppaa, jotka on tarkoitettu kaponieerityyppiseksi, kaakkoon ampuvaksi sivustatuliasemaksi. Kohteen eteläosassa, Mustikkamäen eteläosassa on ollut toinen luoteeseen tulittava kaponieeri mutta se on jäänyt omakotitontin alle samoin kuin puolustusaseman muutkin eteläiset osat.

Edellä mainittua luolaa laajennettiin vuonna 1939 ja siinä sijaitsi sotien aikana ammustehdas. Luola louhittiin T-kirjaimen muotoiseksi ja sen kaakkoisosaan tehtiin lisäksi kapea sivukäytävä. Samalla luolaan tehtiin betoniset ulkoseinät ja pohjoisin ja keskimmäisin sisäänkäynti tukittiin betoniseinillä. Uusi sisäänkäynti rakennettiin vanhan I maailmansodan tuli- tai valonheitinaseman kohdalle ja varustettiin harkkokivipintaisella betoniseinällä sekä teräsovilla. Luola on veden täyttämä (syvyys 1,5 - 2 m).

http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/mjreki/read/asp/r_kohde_det1.aspx?KOHDE_ID=1000011868

Mustikkamäen salaisuutta raotettiin, mutta luola on yhä kesytön ja vaarallinen. Luolan uumenista löytyi kaksi tuhoutunutta kumivenettä - mutta ei sentään jäänteitä tutkimusretkeilijöistä...

Totuus-blogi laati Mustikkamäestä monipuolisen yleiskatsauksen 2008:
http://blog.sunell.fi/2008/08/31/mustikkamaki/