Vallisaaren kiehtovaa maisemaa, jossa luonto ja kulttuuri lyövät kättä - välillä veijarinkin elkein.
Niin siinä sitten kävi, ettei Helsingin edustan Vallisaaren ja Kuninkaansaaren tulevaisuuden käyttötarkoituksesta ole vielä hajuakaan. Armeijan piti luopua sille turhaksi käyneistä vartiolinnakkkeista vuoden alusta, mutta saaret ovat jääneet sen hallintaan määräämättömäksi ajaksi - varmasti aikalailla riippakiveksi. Päällä on pattitilanne, mikä ei ole saarten itsensä kannalta sinällään huono juttu. Ainakin niiden luonto kehrää, kihisee ja kohisee mielettömillä kierroksilla omattuaan jo vuosikymmenet villin vapaat kädet itsensä toteuttamiseen ja kehittämiseen. Kehnompi on toisaalta rakennusperinnön tilanne; se maatuu ja murenee - hitaasti mutta varmasti.
Valtionvarainministeriön viime syksynä asettaman työryhmän piti antaa maaliskuussa esitys saarten käytöstä, mutta poppoo ei ole ilmeisesti edes vielä kertaakaan kokoontunut. Myös Helsingiltä odotetaan sanaa asiaan, ovathan kysymysmerkeiksi käyneet mestat melkein kaupungin keskustassa. Saarten uhanalaisia, silmälläpidettäviä ja luontodirektiivin suojaamia lajeja sisältävä luonto ja muinaismuistolain suojaamat linnoitteet ovat arvoltaan sellaista priimaluokkaa, ettei niitä ehkä ihan kannattaisi antaa ensimmäiselle tyrkyllä olevalle golf-yrittäjälle elämykselliseksi golf-radaksi muokattavaksi (tätäkin on ehdotettu). Mutta kenellä olisi näkemystä, tahtoa ja fyrkkaa vaalia saaria niiden ansaitsemalla tavalla? Tällaista tahoa ei ole vielä ilmaantunut ja kaikkia asianomaisia - joihin lukeutuu etunenässä Metsähallitus, Senaatti-kiinteistöt, armeija ja Museovirasto - polttelee saada jotain ratkaisua aikaiseksi.
Isot kysymykset mielessä mutta silti heittäytyen ja palasten loksahteluun kaikkinaisesti luottaen kävimme kokemassa saarten tunnelmaa kevään vaihettuessa juhlaliputtaen kesäksi. Toukokuun jälkipuoliskon heleys, runsaus ja vehreys iskee joka vuosi täysillä tajuntaan ja näyttää yksinkertaisesti ja kirjaimellisesti täydelliseltä vasta-auenneiden lehtien ollessa vielä virheettömiä, meheviä ja kirkasvärisiä - kuin tähän puutteellisuuksien ja vikojen maailmaan kuulumattomia. Kaikki tapahtuu myös huimaavan nopeasti, silmän tavoittaessa maisemasta päivittäisen muutoksen, minkä selvimpänä merkkinä ovat eri lajien kukkaanpuhkeamiset - eräänlainen kumulatiivinen väritulitus sekin.
Tällainen ryöpsähdys oli vallallaan etenkin Vallisaarella, joka on saarikaksikosta se rehevämpi ja lehtoisampi. Ohessa kuvakattaus, joka vie meidät niinimetsiköihin, linnakekedoille, karukkovuorille ja lopulta jopa kouluun - oppimaan ehkä jotain itsestämme. Lopussa linkit kahteen aiempaan raporttiin, joista löytää tarvittaessa enemmän tietoa muun muassa saarten historiasta.
Vallisaaren pohjoisrantaa, taustalla Suomenlinna ja Helsingin keskusta.
Valli- ja Kuninkaansaarten pattitilanteen jatkuessa nämä kyltit ovat pysyneet rannoilla.
Alkukesän yltäkylläistä loistoa Aleksanterin patterilla.
Vallisaaressa on myös karuja kalliomäkiä sen yleisestä rehevyydestä huolimatta. Taustalla Kuninkaansaari.
Valli- ja Kuninkaansaaret tulee mieltää kokonaisuutena, sillä niitä yhdistää toisiinsa kivinen pengertie. Samalla on tukittu yksi Helsinkiin johtavista salmista. Ratkaisulla oli aikoinaan puolustusstrateginen merkitys.
Mäet, metsät, kedot, arvoitukselliset jäänteet (tässä luolaan laskeutuvat portaat): siinä yksi kiteytys tutkimuskohteestamme. Tällä kertaa tämä on ainoa kuvamme Kuninkaansaarelta.
Tyypillinen näkymä vihreärunsasta Vallisaarta.
Maisemat kuin kadonneesta sivilisaatiosta. Ja sellaisestahan onkin kyse, tsaarin imperiumista.
Maanalaisista tiloista kielivät erilaiset ilmanvaihtohormit.
Pietarin puolustusta piti tämänkin palveleman, mutta niin vain kukistui valtakunta sisältä käsin. Ja se kukistuminen alkoi juuri täältä, Viaporin kapinasta 1906, jossa Vallisaarella oli keskeinen rooli ja josta tuli todellinen tappotanner.
Ikonijalusta. Keisarikunta oli hyvin uskonnollinen ja parrakkaat ortodoksi-isät siunasivat jokaisen tykistöpatterin myös Helsingin linnoituksilla. Suomalaiskauden alkuvaiheessa merkit ortodoksisuudesta pääsääntöisesti hävitettiin "ryssäläisinä". Tunnettu esimerkki on Suomenlinnan kirkko, jossa sipulitornit ovat yhä holvattuina kirkontornin sisälle.
Moni saarten ovista retkottaa auki. Holtitonta ja kutsuvaa.
Kokonaan oma mikrohistoriansa kätkeytyy lukemattomiin kaiverruksiin, joita on niin kallioissa kuin rakennusten lauta- ja laastipinnoissa.
Ihmisen myötä saarten luontoon on levinnyt kulttuurikasveja. Niistä osa on vanhoille linnoituksille tyypillisiä "venäläistulokkaita", jotka saapuivat tyypillisesti hevosia varten rahdatun heinän mukana.
Linnakkeella on ollut myös lapsia. Itse asiassa kokonainen kylä.
Saarten metsämaasto on vesitaloudeltaan jokseenkin luonnonmukaista. Tämä tarkoittaa maaston niin salliessa runsasta pienvesistöjen määrää. Talousmetsistä tällaiset on kadotettu ojituksin, mikä on osaltaan häivyttänyt tietoisuudestamme sen, miltä alava metsä luontaisesti näyttäisi täällä päin maailmaa. Siinä olisi lätäkköä, lorinaa, hetteitä ja peilipinnan kimallusta.
Tämä puutalo on parempikuntoisesta päästä. Onpa moni niitäkin, joista on vain kivijalka jäljellä.
Kääpien itiöt huutanevat "jee!", kun ne epätoivoisesti kotia etsiessään sattuvat ratsastamaan tuulilla tänne, luvattuun maahan.
Luonnon kanssa samoilla portailla. Mahdumme kyllä kaikki.
Hieno yksityiskohta ja käsityöläisyyden ylistys, jota tapaa monin paikoin Vallisaarta: luonnonkivestä muokattu linnoitusmuurin lippa.
Kaikelle ei edes halua löytää selitystä, mykistyminen riittää.
Aleksanterin patterin valleilta nähtyä Vallisaaren eteläosaa. Vallitsee suunnaton keskipäivän kirkkaus. Silti pari-kolmekymmentä metriä matalammalla olevassa lehtipuuvaltaisessa metsässä näkee eri sävyinä eri lajien laikkuja: on tervaleppää, vaahteraa, koivua, tuomea ja niin edespäin. Vaellus tästä saaren eteläisimpään nipukkaan ei ole niin helppo kuin luulisi, välissä on laaksoja ja kukkuloita, osin hyvin märkää ja tiheää maastoa.
Salaperäinen pieni laakso, jonka perällä musta aukko näyttää vievän kallion sisään.
Eräässä holvatussa luolastossa. Alkuperäisiä puuovia ja varastolaatikoita on yleisesti säilynyt.
Mutta tästä lattialankut on kuulemma rosvottu Suomenlinnaan - nuo röyhkeät naapurit!
Tältä kohdin raivattiin pusikko pari vuotta sitten ja lopputuloksessa niin lepää silmä kuin kisailee perho. Ketoja pitäisi silti viikatoida tai laiduntaa, jos niiden haluaa säilyvän. Tällaisissa paikoissa tallominenkin on pelkkää luonnon monimuotoisuuden hoitoa.
Stadi-kuoma se aina välillä kurkistaa ei-niin-kaukaisessa horisontissa.
Näitä riittää Vallisaaressa. Metsittyneitä ja raunioituvia linnoituslaitteita, joiden romanttisuuspisteet ovat 10/10, mutta joita on myös melankolista katsella. Työn laatu on yleensä erinomainen, minkä vuoksi rakennelmat ovat pysyneet kasassa näinkin pitkään.
Jykevätkin puut ovat saaneet paikkansa linnoituslaitteista, joista suuri osa on ollut jo vuosikymmeniä EVVK-tilassa. Ihmetyttää silti, ettei varusmiehiä ole aikoinaan pantu pusikonraivaushommiin.
Metsä hivuttautuu laiturille. Kärjessä on vielä tilaa.
On ilo nähdä, ettei toisen maailmansodan aikaisia torpedolaatikoita ole siivottu maisemasta.
Onko siihen vierähtänyt torpedo?
Projekti jäänyt vaiheeseen. Varhaisen Saab 96 -mallin osia unohtuneena erääseen vajaan.
Puskaan hyytynyt bilikka muistuttaa jäätien talvista.
Pensaikoista voi putkahtaa esille jotain isompaakin. Kuten vaikka 1870-luvun luotsikerrostalo.
Rappukäytävässä näyttää tältä.
Ovikelloa on turha enää pimputtaa. Osa asunnoista on tosin auki muutenkin.
Asukkaat joutuivat jättämään kotinsa vastoin tahtoaan 1996. Ympärivuotinen saaristoyhteisö tuo valtiolle velvoitteen kulkemisen järjestämisestä, joten halvempaa oli vain komentaa asukkaat muuttamaan mantereelle. Taloudelliset leikkaukset jyräsivät silloin niin kuin nykyisinkin. Häviäjäpuolella oli Suomenlahden saariston asutuskulttuuri.
"Älä avaa kuumavesihanoja. Silloin vesi pulppuaa päällesi. Kylmävesihanoja voi sumeilematta käyttää." Eli taitaisi tarvita putkiremontinkin tämä talo.
Isoimmat kodinvempaimet jäivät evakossa taakse. Karjalassa tapahtui ihan samoin.
Näillä näköaloilla ja sijainnilla Helsingin keskustan tuntumassa kämpillä olisi yhä kysyntää.
Luotsitalon päädystä lähtee kylätie, jonka varrella toimi ennen kauppa. Saaressa oli parhaimmillaan 1950-luvulla kolmattasataa asukasta.
Lisää silmittömän siistiä vihannuutta. Linnoitteiden sementista ja laastista vapautuva kalkki ruokkii osaltaan runsautta. Toukokuussa ihmislapsen osa on imeä kukoistusta pitkän ja ankaran talven runtelemaan olentoonsa.
Kielorinne vaihettuu tuomikoksi. Rinne on ihmisen tekoa, kuten niin monet muodot näillä saarilla.
Vaahtera vanhalla portilla. Tänne sopisi auringonlaskulla romanttinen rendezvous.
Metsän kätköihin on jäänyt pienempiä rakennuksia ja rakennelmia, joihin törmää kuin unessa.
Haikeina peilaavat vanhat akkunat kevään hohtoa.
Kulkija voi osua myös lammen rantaan.
Orvokkivyörytyksen alla. Näitähän voi muuten popsia.
Eräät umpeenkasvavat tienpohjat voi bongata riviin istutetuista jalopuista, jotka yli sadassa vuodessa ovat laajenneet metsiköiksi. Vallisaaressa runsaita ovat vaahtera, lehmus ja saarni.
Moni muistanee vesipostit, joista saattoi ryystää kesäkartsalla janoonsa. Pentuporukoissa oli tapana, että kaveri norotti sopivan hiljaisella juoksulla juojalle vettä - ja usein äkkiarvaamatta avasi täyden tööttäyksen kesken toimituksen. Halvat huvit tietokonepelien puuttuessa.
Armeija on tyhjentänyt varastonsa. Makasiini numero 24:ssä tuskin oli mitään kovin tähdellistä.
Vaikka mediassa liikkuu muunlaista väitettä, on Vallisaaren maasto pintaraivattu räjähtämättömistä ammuksista. Mutta jos saarta haviteltaisiin uudisrakentamiseen, jouduttaisiin nykysäännösten mukaan sen koko maaperä varmistamaan, mahdollisesti vaihtamaan peruskallioon asti. Se olisi täystuho, jollaisen rinnalla vuoden 1937 hirmuisen räjähdysonnettomuuden jäljet olisivat lasten leikkiä.
Noin 30 vuotta hylättynä ollut koulu seisoo tyylillä kummulla. Tsekataanpa lähempää.
Helsingin kaupungin kustantama opinahjo rakennettiin 1950-luvulla.
Tähän oppilaat varmaan kertyivät sateisina välitunteina.
Avain on jäänyt lukkoon, kun lähtö on tullut.
Aulassa.
Luokkahuoneita on ollut vain yksi.
Vanhat muistot nousevat mieleen voimistelusalin kiipeilyköysiä, pallopeliparkettia ja puolapuita katsellessa. Tuoksukin täsmää.
Täällä on monet tiernapojat näytelty. Ja hei, nythän olisi Suvivirren aika.
Voimisteluväline (ja melko peläytty sellainen) tämäkin, vaikka väärään huoneeseen päätyneenä.
Tytöille kuului ompeluoppi.
Opettajan asunnossa on linnoitussaareen sopiva tapetti.
Kyökissä on uudempaa ja vanhempaa hellaa.
Open amme on melkoista designia ja seinien väri täyttä seiskytlukua.
Pelkistetyn tyylikästä 1950-lukua edustava sohva jatkuisi metrikaupalla, mutta joku on käynyt kaatamassa sen keskeltä kumoon. Ehkä samainen kuumakalle on myös kouluampuja, sillä lattioilla oli hylsyjä.
Koulun katto vuotaa ainakin yhdestä kohtaa, mutta rakennus vaikuttaa pelastuskelpoiselta. Siitä tulisi täydellinen luontokeskus, jos saari avataan tulevaisuudessa sen sortin matkailulle.
Tässä ollaan tunnelissa, joka on syntynyt kun vanha miehistö- tai varastotila on muumioitu tiilivahvisteisin ja maapeitteisin vallein maan alle. Kätköisissä sivukäytävissä on erikoista nähdä ikkunaluukkuja ja huoliteltua tiilityötä, jotka alkujaan siis sijaitsivat ulkotiloissa.
Melko mainio maastovärimaalattu betonibunkkeri, joka taipuu pituussuunnassa makkaramaisesti kaarelle. On sanottu, että suorakulmaiset geometriset muodot hämmentävät meitä biologisina olentoina, koska sellaisia ei juuri tapaa luonnosta - tässä ei siitä angstista ole huolta.
Vallisaaren lounaispuolen kalliorantoja. Aina mutkan takana odottaa jokin linnoite tai luonnonlumous.
Mutta voi tällainenkin humahtaa äkkiabsurdisti maisemaan. Kustaanmiekan salmea räjäyteltiin 1970-luvulla leveämmäksi Finnjetin mitat mielessä. Taustalla Suomenlinna, jonne ei ole nuolenkantamaa pitempi matka. Maisemakontrasti on valtava Vallisaaren ollessa metsäinen ja Suokin lähinnä nurmikenttää.
Tässä mielen valtaa erikoinen yhdistelmä kaukokaipuuta ja perilläolon tunnetta.
Retkikunnan tukikohtana toiminut entinen merivartioston talo pilkottamassa Vallisaaren itäsatamassa.
Luotsitalo poistuvan vinkkelistä.
Lisää tietoa ja tunnelmia näistä:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2011/09/kerrassaan-ihmeellisia-ovat-unhon.html
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2011/09/ihmeellisia-ovat-unhon-katkoisat.html
Kertakaikkiaan mykistävä raportti - jälleen kerran. Tuo saarihan on kenelle tahansa luonnon ja rappioromantiikan ystävälle oikea paratiisi!
VastaaPoistaTotta pakiset, Vallisaaren luonnosta kertoo omaa kieltään jo se, että se on Helsingin saariston runsaskasvilajisin saari suhteutettuna pinta-alaansa. Runsaan kasvillisuuden jalkoihin jääneet rapistuvat linnoitteet ovat monin paikoin kuin suoraaan jostain Indiana Jones -seikkailusta. Niitä kaikkia ei voi enää pelastaa, mutta sopivalla ensiavulla saisi paljon aikaan. Museovirastolla olisi tällaiseen toki periaatteessa kiinnostusta, mutta ei kuitenkaan osoittaa varoja. Odotellessa raunioarvot kasvavat, jos ei muu.
VastaaPoistaMIten saareen pääsee?
VastaaPoistaSaari on tarkoitus avata 2016. Tästä vuodesta (2014) alkaen sinne on tosin järjestetty pienimuotoista matkailua joidenkin sopimusyrittäjien toimesta. Luonnonhoitotalkoot ovat olleet myös yksi tapa päästä mestoille. Tai sitten täytyy olla suhteita / hyvä peruste pääsylle.
VastaaPoista