Onko ruoto ja mieli makaronilla? Lähde hongistoon!Jos olo on ryhditön ja puhditon kuin kohmeisella vaskitsalla tai kenties haituvaisen lailla ajelehtiva ja vailla päättäväisyyttä, voi apu löytyä maisemanvaihdoksesta. Mikään ei huou sellaista jämeryyttä, oman paikkansa tietämistä ja suoraselkäisyyttä kuin jylhä hongistosali. Helsingissä tämän sortin kunkkumesta on 12 000 vuotta sitten muodostunut Kallahdenharju tanakoine kilpikaarnapetäjineen. Se voi suoda suuntansa menettäneelle city-olennolle samat säväykset kuin Punkaharju antoi Runebergille ja Topeliukselle.
Kallahdenharju rauhoitettiin Helsingin kolmantena luonnonsuojelualueena 1973, minkä lisäksi se on Helsingin ainoa valtakunnalliseen harjujensuojeluohjelmaan liitetty kohde. Ken on veneillyt Kallahdenniemen eteläpuolella, tietää harjumuodostelman jatkuvan merelle ja kömyävän aika ajoin pintaan saarina ja särkkinä (Santinen, Iso Leikosaari, Kutusärkkä). Harjun männyt ovat noin 150-vuotiaita, minkä on arveltu viittaavan Krimin sodan linnoitustarpeisiin liittyvään 1850-luvun avohakkuseen. Liekö valistuneet yksityisomistajat olleet jarruina, ettei harjua uhrattu soranotolle - aivan vieressä toimi Sasekan tiilitehdas 1940-luvulta vuoteen 1978. Joka tapauksessa Vuosaaren viime vuosikymmenien hallitsemattoman kasvukierteen vertailukohtana ja taustakankaana se on rauhoittava, lohdullisen ajaton.
Nietzsche - vaikka ajatteli arkkitehtuuria - tuntui kaipaavan kaupunkeihin jotain Kallahdenharjun kaltaista:"Kerran, ja todennäköisesti piankin, tulee tarpeelliseksi oivaltaa, mitä suurista kaupungeistamme ennen kaikkea puuttuu: hiljaisia ja väljiä, laajalle ulottuvia paikkoja mietiskelyä varten, paikkoja, joissa on korkeaholvisia pitkiä kaarikäytäviä huonon tai liian helteisen sään varalta, jonne ei kantaudu vaunujen eikä kuuluttajien häly ja missä hienompi säädyllisyys kieltäisi pappiakin rukoilemasta ääneen: rakennuksia ja istutuksia, jotka kokonaisuudessaan ilmaisevat mietinnän ja syrjäänvetäytymisen ylevyyttä." (Iloinen tiede, säe 280)
Harjun kylkeä meren jäältä lännestä.
Tyylirikko. Kallahdenharjun männikköön on ripoteltu muutaman sadan metrin välein loimottamaan suojatien kylttejä. Juuri tätä periferiaterapia tarkoittaa puhuessaan keskustamisesta (ja tarkemmin sen sillanpäävaiheesta): perifeeriseen ympäristöön sijoitetaan siihen täysin sopimaton keskuselementti, joka räikeänä ja hallitsemishaluisena ilmoittaa alueen olevan keskuksen "valtaama", sen tiedossa ja kontrollissa, ja että alueen jatkokäsittelyä keskusstandardien mukaiseksi voidaan odottaa.
Erikoinen keskustamisreliikki rannan tuntumasta, tolkuttomasti sojottava vanha (jo johdoton) valaisin.
Kallahti (ennen muuten puhuttiin aina Kallvikista) liittyy ilmailuhistoriaan, sillä harjun itäkupeen suojiin oli sijoitettu talvisodan alkuvaiheessa lentolaivue 36:n lentosatama. Laivue teki tiedustelulentoja merialueille aina Saarenmaata myöten (muun muassa sukelllusvenehavaintoja etsien). Kun meri jäätyi koneet siirrettiin Malmille, mutta pilotit pysyivät majoitettuna Kallvikin ja Sasekan alueelle talvisodan loppuun.Aiheesta voi lukea lisää lentäjäveteraani Erkki Palosuon haastattelusta:
http://www.virtualpilots.fi/hist/WW2History-ErkkiPalosuo-Vuosaari.html
Jälkisanat: Luonto saa kondikseen
Luonto on sparraaja, opettaja ja terapeutti ihan jo pelkällä olemassaolollaan. Sen vaikutus ihmismieleen oli tuttu jo faaraoiden lääkäreille, jotka määräsivät jumalallisille potilailleen masennuksen hoidoksi puutarhakävelyitä. 1800-luvun mielisairaalat ja muut parantolat sijoitettiin tietoisesti luonnonkauniille paikoille. Sittemmin ympäristön merkitys unohtui ja pyörä on pitänyt keksiä uudestaan. Nykyisin ihmiseen kytketyt mitta-anturit ovat paljastaneet, että jo luontokuvan katselu vaikuttaa suotuisasti elintoimintoihin ja mielialaan. Uusi hieno termi green care ympäröi kokonaista toimialaa, jossa luonnon annetaan panna ihminen takaisin ruotuun, omalle paikalleen itsessään ja ympäristössään.
Asiasta oli vakuuttunut myös kansallispuistoaatteen uranuurtaja ja heittäytyvä retkeilijä John Muir (1838-1914), joka lausui seuraavasti: "Tuhannet väsyneet ja ylisivistyneet hermorauniot ovat alkaneet ymmärtää, että vuorille meneminen on menemistä kotiin. Villiys on perustarve, eivätkä vuorten metsiköt ja luonnonsuojelualueet ole hyödyllisiä ainoastaan puutavaran lähteenä tai jokien kanavoinnin tähden. Ne ovat lähteitä elämälle." (Our National Parks, 1901).
Metlan tutkimuksen mukaan Helsingin ja Tampereen asukkaista vain viisi prosenttia on sellaisia, joille luonnolla ei heidän näkemyksensä mukaan ole "paljon merkitystä". Kaikille muille 95 prosentille luonnolla on vähintään kohtalainen merkitys. Kaupunkilaisten mielipaikoista "metsä- ja luontokohteet" ovat selvä ykkönen (45%), seuraavien ollessa "rakennettu viheralue" (23%), "ranta-alue" (17%), "toiminnallinen viheralue" (9%) ja peränpitäjänä "rakennettu kaupunkikohde" (6%). Tämä on merkille pantava tulos, kun sentään moni rakennettu kaupunkikohde on, huolimatta aiheutetuista tuhoista, vähän pahuksen hieno.
Koko tutkimus täältä:
http://www.metla.fi/julkaisut/workingpapers/2007/mwp052-07.pdf
Kinoksesta kinokseen johtavista absurdisuojateistä huolimatta harjukannas tekee tehtävänsä: mielen suunta käy vertikaaliseksi, nousta viipottaa kuin vilkas palokärki aihkin kuvetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti