Missä vaiheessa keinovalaisu ylittää järjen ja kohtuuden rajan?
EU-kansalaisista 99 prosenttia asuu alueilla, jossa yötaivaan valoisuus ylittää valosaasteelle määritellyn raja-arvon. Jos et satu kuulumaan yhteen onnekkaaseen prosenttiin, saatat olla motivoitunut kertomaan, millaisia tuntemuksia ulkotilojen keinovalaistus sinussa herättää. Näkemyksiä kerää Suomen ympäristökeskus 29.2.2012 saakka. Vastauksia käsitellään nimettöminä ja niitä hyödynnetään tekeillä olevassa valosaastetta käsittelevässä kirjassa. Kysely löytyy tästä linkistä:
http://www.valosaastekysely.blogspot.com/
Sanotaan, että jos sammakon heittää kiehuvaan kattilaan, se loikkaa salamannopeasti sieltä pois ja pelastuu - mutta jos sen laittaa hiljalleen lämpiävään kattilaan, uiskentelee se huoleti vedessä eikä huomaa kuumuuden asteittaista lisääntymistä kuin vasta liian myöhään, jolloin se on jo lamaantunut. Samalla tavalla voidaan ajatella, että jos 1800-luvun ihmiselle olisi voitu räväyttää kerrasta päälle nykytaajamien yöllinen keinovalaisu, todellinen sähköpäivä, olisi tuo ihminen kauhuissaan kavahtanut häikäistymistä, pilvien punertumista ja Linnunradan katoamista. Mutta koska yön lamputus on edennyt vaiheittain - esimerkiksi Helsingissä kunnallisten valopisteiden määrä on lisääntynyt viimeisen vuosikymmenen kuluessa noin 74 000:sta 83 000:een - ilmiön kehkeytymistä on ollut vaikea tiedostaa.
Sillä asteella se kuitenkin on, ettei kyse ole enää pelkästä makuasiasta, vaan biologisesta hätätilanteesta, joka liittyy melatoniinin ja muiden hormonien erityksen häiriintymiseen. Pienikin yöllinen valoaltistus voi tehdä sen, ja seuraukset vaihtelevat sisäisen kellon sekoittumisesta syöpiin ja, kuten nyt on alettu olettaa, liikalihavuuteen. Lisäksi meillä varttuu polvi, joka ei ole tottunut tähtitaivaaseen tai edes sitä koskaan nähnyt. Tähtitaivaan alla ihminen kuitenkin kokee ehkä vahvimmin pienuutensa ja samalla osallisuutensa käsittämättömän suuressa kokonaisuudessa. Mitä tällaisen maailmankuvallisen reality checkin katoaminen tulee psykologisesti ja yhteiskunnallisesti aiheuttamaan, sen saamme todistaa. Ei ainakaan yllätä, jos seuraus on lisääntynyt välittömän aineellisen tyydytyksen ja "minä ensin" -mentaliteetin lisääntyminen.
Miksi hallitsematon valotulva vain jatkuu? Ensimmäisenä voi kääntää sormensa sen ammattikunnan suuntaan, jonka elinkeinona on yhä uusien valopisteiden tuottaminen. Nämä insinöörit, suunnittelijat ja tehtailijat luonnollisesti ylläpitävät käsitystä työnsä ehdottomasta tarpeellisuudesta täältä hamaan ikuisuuteen. Päävastuullinen on kuitenkin lystin sallija ja maksaja eli me. Mutta valon kritisoijaa ei helposti ymmärretä, sillä valo ei ole mitä tahansa. Se on hyvän symboli ja tietämisen vertauskuva - "Enemmän valoa!", sanoi kuulemma Goethekin viimeisinä sanoinaan. Koska valo on "hyvää", ei esimerkiksi Suomessa mikään säätele katuvalaistuksen määrää. Jos vaikkapa Helsingin Energia saisi jostain uudet valoteholtaan kymmenen kertaa nykyistä voimakkaammat poltinmallit, saisi se kenenkään estämättä asentaa ne kaduille.
Uusin näkyvä ilmiö ainakin Suomessa on se, että myös maanteiden asumattomia korpitaipaleita on alettu valaista kiihtyvällä vauhdilla. Mistään ei näytä löytyvän riittävän yhtenäistä tahoa panemaan itseään ruokkivaa valaistuskoneistoa aisoihin. Tähän asti valosaasteesta ovat rutisseet vain yksittäiset tähtiharrastajat, mutta nyt tilanne on sentään muuttumassa ympäristö- ja terveystutkijoiden havahduttua ilmiöön. Keinovalo on hyvä palvelija vain oikeassa paikassa, oikeaan aikaan ja oikeassa määrin. Tätä on kuitenkin vaikea sanoa, sillä tuskin lausetta saa loppuun, kun vastaväittäjä on jo päästänyt suustaan sanan "turvallisuus". Tätä pidetään voimasanana, jota Väinämöinenkin kadehtisi, vaikka valaisun ja turvallisuuden korrelaatiosta ei ole edes yksiselitteistä tutkimusnäyttöä. Pelko on helppoakin helpompi projisoida pimeään, mitä jo lapsetkin kauhistuvat. Pimeässä kolkuttaa tuntematon - mikä? Yleensä oma mielemme ja sen kanssa toimeen tuleminen.
Nykykaupunkiin on muodostettu standardi, että ihmisen täytyy voida mennä täydessä valossa mihin vain ja mihin vuorokauden aikaan tahansa. Teknisesti ei olisi vaikea esimerkiksi napsaista puolelta öin puolet lampuista sammuksiin ja aamuyöksi vaikka kolme neljästä. Vaan ei, maksimitehon oranssihohkauksessa kylpevät aamuneljän autiot kujat ja yksinäiset pururadat. Jos se Baabelin touhulta näyttää, niin sitä tukevat energialaskelmatkin: kansainvälisen energiajärjestö IEA:n mukaan valaistuksen hiilidioksidipäästöt vastaavat yli kahta kolmasosaa henkilöautojen päästömäärästä, ja vuonna 2030 valaistukseen käytetyn energiamäärän arvellaan olevan jo 80 prosenttia nykyistä suurempi. Rahassa puhuen kyse on miljardien ampumisesta taivaalle. Siinä missä asutun Euroopan puuttuvaa yötä voisi nyt peräänkuuluttaa sanomalehden "kadonneita"-osiossa, voi sille tulevaisuudessa - jos emme ala sitä vähän äkkiä puolustaa - suosiolla laatia kuolinilmoituksen.
Kirjoituksen alussa mainitun valosaastekyselyn taustalla vaikuttaa muun muassa Suomen ympäristökeskuksen tutkija Jari Lyytimäki, joka kirjoitti valosaasteesta artikkelin tänä syksynä ilmestyneeseen opukseen Ihminen ja ympäristö (Gaudeamus). Kyseisessä poikkeuksellisen kunnianhimoisessa kirjassa yli 90 suomalaista eri alojen asiantuntijaa lyö päänsä yhteen tuodakseen jonkinlaista kokonaiskuvaa ympäristöasioista niin Suomessa kuin maailmanlaajuisesti. Valosaasteartikkeli päättyy sanoin, joita sopii miettiä.
"Viime kädessä kyse on arvoista ja asenteista. Koetaanko pimeys ja hämäryys uhkana, joka tulee hävittää, vai luonnonrikkautena, jota tulee vaalia ja jonka vivahteista voi nauttia?"
Muutamissa kunnissa - ainakin Janakkalassa, Kouvolassa ja Kotkassa - on parina viime vuotena pidetty katuvalot kesäisin osittain tai kokonaan sammutettuina muualla kuin ydinkeskustojen alueella. Syynä ei kuitenkaan ole ollut ekologisuus eikä terveys, vaan yksinkertaisesti rahan säästäminen. Kotkan kaupunki arvioi, että viime kesänä pimeänä olleet katulamput toivat sille 80 000 euron säästöt energiakuluissa. Asukkaat eivät ole olleet pimeisiin katuihin pelkästään tyytyväisiä, vaan valon puutetta on pidetty myös turvallisuusriskinä. Täällä syrjäkylillä useimmissa polkupyörissä ei ole ajovaloja, joten varsinkin pimeillä kevyen liikenteen väylillä on ollut iltaisin läheltä piti -tilanteita kovaa ajavien pyöräilijöiden ja samoja väyliä käyttävien jalankulkijoiden kanssa. Käsittääkseni kaupungit ovat kaikesta huolimatta olleet kokeiluun niin tyytyväisiä, että katuvalaistuksen kesäaikaista sammuttamista aiotaan jatkaa seuraavinakin vuosina.
VastaaPoistaJoitakin aihetta sivuavia uutisia ja asukkaiden kommentteja:
http://yle.fi/alueet/hame/2011/11/kannattaako_yon_katuvaloissa_saastaa_3044914.html
http://yle.fi/alueet/hame/2011/11/tinkisitko_katuvaloista_3043485.html
http://yle.fi/alueet/teksti/kymenlaakso/2011/05/kotkan_katuvalot_kesan_ajan_sammutettuina_2598926.html
http://194.89.127.7/djulkaisu/kokous/20101720-9.PDF
Kiitoksia kommentista ja linkeistä.
VastaaPoistaJoo, olen huomannut, että joissain kunnissa on aika ajoin säästösyistä sammuteltu katulamppuja. Muistan itsekin, kuinka joskus 80-luvun kesäyössä valot päättyivät ylitettäessä Helsingin ja Vantaan raja (se oli muuten silmiä avaavaa), ja senkin kun Helsingissä oli kesäöinä vain joka toinen lamppu päällä.
Tällä hetkellä ainolta toivolta hillitä valosaastetta näyttääkin se, että kuntien talousvaikeudet pakottavat niitä sammuttamaan katuvaloja. Pikkupaikkakunnilla valoja on kai sammuteltu ihan maalaisjärjenkin pohjalta.
Lamputtomiin pyöräijöihin vetoaminen katuvalaistuksen perusteluna tuo mieleeni tiibetinbuddhalaisen sananlaskun, jossa kysytään sitä, kannattaako koko maa peittää nahalla vaiko vain tehdä nahanpalasta kengät:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2009/02/peittaa-maa-nahalla-vai-tehda-kengat.html
Harmi, kun en lukenut tätä ajoissa, olisin vuodattanut ärtymykseni tuohon kyselyyn.
VastaaPoistaOma lukunsa tässä ongelmassa on se, että katuvalaistus on suurin piirtein mahdollisimman huonosti suunniteltua. Ensinnäkin käytetään natriumlamppuja, joiden oranssi aallonpituus aiheuttaa joidenkin tutkimusten mukaan masennusta ja unettomuutta. En ihmettele, itselleni se ainakin aiheuttaa pahoinvointia. Toiseksi, valaistus tuotetaan nostamalla valonlähde monen metrin korkeuteen, jossa se häikäisee ja siroaa, mutta ei oikeastaan valaise. Laittamalla pienempitehoisia polttimoita alemmas valaistaisiin paremmin olennainen pienemmällä energiankulutuksella, minimoiden ilmaan heijastuminen. Kolmanneksi, kuten olet maininnut, katuvalaistusta on niin paljon, että siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Ihminen näkee kyllä hämärässäkin, kun antaa silmän tottua. Ainakaan tässä kylässä sitä ei pääse tapahtumaan.
Toivotaan että LED-tekniikka tuo asiaan parannusta, vaikka teknologian kehitys usein luo enemmän ongelmia kuin ratkaisee niitä.
Kiitos kommentista, Raindog.
VastaaPoistaOranssinkeltaiset natriumlamput ovat todellakin kammotus ja puistatus, johon ei tunnu millään tottuvan. Sellaisiin muun muassa Helsingin katulamppuja on pikatahtia uusittu. Noista tutkimuksista en ollut kuullut, mutta saatan uskoa oman kokemukseni pohjalta. Ikävää sekin, että natriumlamput eivät toista värejä luonnollisesti, vaan saavat kaiken näyttämään ruman synteettiseltä.
Jo vain, lamput sijoitetaan liian ylös, jolloin tuloksena on valtava sironta ja vaatimus huipputehoista. Varsinkin niillä reiteillä, joilla kyse on enimmäkseen kevyestä liikenteestä, voitaisiin ottaa mallia vanhojen kaupunkien ensimmäisen polven katulyhdyistä, jotka olivat 3-4 metrin korkeudella.
Ulla-Kirsti Junttilan kirja Muuttuvat kadunkalusteet (Rakennuskirja, 1986) on muuten valaiseva opus osoittaessaan muun muassa katuvalaisimien muutoksen ujoista kaunottarista röyhkeiksi hirviöiksi.
Ylenpalttisen katuvalaisun takana on varmasti monta syytä, mutta yksi on yleinen vieraantuminen luonnon realiteeteista.