Kirkonväen pauloissa - vanhan kansan hurjat kuolemakäsitykset elivät pitkälle moderniin aikaan

Vanha yksityinen hautausmaa Teijossa (1990-luku).

Nykyiset hautausmaat ovat siistejä, viihtyisiä puistoja, joissa pensaat ovat huolella leikattuja ja nurmikentät virheettömäksi trimmattuja. Kuolemasta niissä muistuttavat lähinnä vain hautapaasien nimet ja päiväykset. Toista oli 1800-luvulla ja vielä 1900-luvun alussa, jolloin hautausmaat olivat monesti äärimmäisen kolkkoja ympäristöjä, jotka kammottivat ihmisiä. Niissä ei ollut harvinaista nähdä lahoamisen eri vaiheissa olevia vainajia tai näiden kappaleita; niitä lojui kamaralla syistä, joihin kohta palaamme. Kalmojen ja luiden näkeminen toi kuoleman hyvin konkreettisesti sen ajan ihmisten tietoisuuteen, ja luiden ja ruumiinkappaleiden helppo saatavuus ylläpiti myös niillä suoritettua poppatoimintaa.

Muun muassa näistä asioista kertoo folkloristi Kaarina Kosken väitöskirja Kuoleman voimat - Kirkonväki suomalaisessa uskomusperinteessä, jonka SKS julkaisi helmikuussa.

Suomalaiset kansanperinnearkistot karttuivat pitkälle viime vuosisadan puoliväliin tarinoilla, uskomuksilla ja kokemuksilla kuoleman valtakuntaan kuuluvista, mutta aika ajoin elävien piirissä vaikuttavista olennoista ja ilmiöistä. Niissä on kyse laajemmasta ja moniselitteisemmästä asiasta kuin vain vainajien hengistä. Kuvioon kuuluu persoonaton tuonpuoleinen voima, jota usein kutsutaan kalmaksi, sekä sekalainen yliluonnollinen kauhuporukka, joka voidaan niputtaa termin kirkonväki alle.

Kirkonväki ja kalma

"Kirkonväestä on käytetty runsaasti erilaisia nimityksiä kuten kalmanväki, männingäiset, keijuset, manalaiset, hittuset, päättömät, tihulaiset ja liikaväki. Monet näistä nimistä tarkoittavat myös muuta kuin kirkonväkeä, mutta niitä on käytetty selvästi myös kirkonväen täsmällisinä synonyymeina", tietää Koski.

Hän jatkaa: "Omaehtoisesti liikkuva eli pihapiirissä, kuolintalossa ja maantiellä kohdattu kirkonväki on kuvailtu useinmiten läpikuultaviksi, mustan ja valkean sävyisiksi olennoiksi. Olennot ovat kertomusten mukaan vain osittain näkyvissä tai niiltä puuttuu raajoja tai pää. Kirkonväki voidaan aistia myös pelkkänä sumuna tai kalman hajuna, joka luo mielikuvan vastenmielisistä mutta näkymättömistä olennoista." Kalman hajua on joskus verrattu palaneen vaatteen käryyn. Kirkonväki on voinut ilmetä myös kuulo- tai kosketusaistimuksena. Outona sipinänä, kihinänä, huminana ja suhinana tai tylyinä töytäisyinä, tarttumisina, nipistyksinä ja iskuina.

Kirkonväkeä on voitu "nostaa" hyviä tai pahansuopia tarkoitusperiä palvelemaan. Väki voitiin esimerkiksi lähettää jonkun onnettoman kimppuun iskemällä arkunnauloja uhrin taloon, kaatamalla ruumiinpesuvettä pihaan, kätkemällä taloon luita, kuolleen hiuksia, ruumiinosia tai hautausmaan multaa tai syöttämällä kiusanteon kohteelle salaa vainajan lihaa. Tällöin alkoi tapahtua kummia. Taloon saattoi asettua jopa "möykkääjä" eli poltergeist-tyylinen riehuva häirikkövoima.

Palstatilallisen leski Maija Kivelä kertoi näin 1936 Perhossa: "Äkkiarvaamatas se kirkovväki kävi sen kimppuuj jonka päälles se oli nostettu. Tavallisestis se ilimesty näkyvässä muossa, sillon ku se kävi jonku kimppuuj ja se kävi kimppuu aina suurella joukolla, ja siinä joukoss oli suurta ja pientä, nuorta ja vanhaa. Kaikki oli semmosissa vaatteissa, missä kuki oli hautaam pantuj ja eikä niillä kaikill ollu ees päätäkääj ja ne oli muutenki kovin kolokon näkösiä, ja niistä lähti tavallisestih hyvin väkevä ruumiihhaju. Usein tuor ruumiihhajun tuns jo kappaletta ennen ku kirkovväki ite ilimesty näkyviinkään."

Tällaisista kokemuksista kerrottiin jokunen sukupolvi sitten yleisesti ympäri Suomea eikä kertojia niiden vuoksi epäilty mielipuoliksi. Ja jos joku vähän hullu olikin, kävi siihen näppärästi selitykseksi hänen kovat kokemuksensa kirkonväen kanssa - mokomat kun saattoivat härnätä järjiltä.

"Kolotusta ja pelekua ja ahistusta"

Kirkonväki on lähtenyt omatoimisesti liikkumaan ja tunkeutumaan elävien piiriin, jos elävä on jotenkin häirinnyt niitä tai rikkonut jotain kuolemaan tai hautausmaahan liittyvää tabua. Sekin on riittänyt, että on sattunut väärään aikaan väärään paikkaan - osunut liikkeelle lähteneen kirkonväen reitille. Olemukseltaan läpikuultavasta kirkonväestä ei ole tehty yleensä näköhavintoja päiväaikaan (paitsi toisinaan synkillä sydänmaan taipaleilla). Yö oli muutenkin niiden ominta aikaa, ja ikivanhan sopimuksen mukaan vuorokausi oli jaettu niin, että päivä kuuluu eläville ja yö kuolleille. Yöllä jopa oma takapiha saattoi muuttua tästä syystä vaaran vyöhykkeeksi.

Ei-persoonallinen kalma on puolestaan jotain saastuttavaa, joka on voinut tarttua esimerkiksi hautuumaamullasta, ruumiinpesuvedestä tai arkunlastuista. Sen vuoksi ihmiset "ripajavat näkkeen näkyjä, pikku-ukkoja ja kuuleen eri äänijä". Samoin "[t]ullee, kolotusta ja pelekua ja ahistusta", kuten hailuotolainen Jouko Paavola 1931 kuvaili.

Englanninkielessä vainajaa ympäröivästä vahingollisesta voimasta on käytetty ilmaisua killing airs ja kantoninkiinassa sat hei. Kalma on jotain näkymätöntä, joka leviää kuolleen lähiympäristöön kuin säteily tai pilvi, ja jolta on syytä suojautua. Kiinassa kuolleen pesuvesi ja muut vainajaan kosketuksissa olleet materiaalit on viety kylän ulkopuolelle valittuun paikkaan, joka on ollut tabu ja mielletty pysyvästi saastuneeksi. "Lapsia on kielletty menemästä niihin ja aikuisetkin kääntävät kasvonsa pois tai jopa pidättävät hengitystään kulkiessaan niiden sivutse", mainitsee Koski.

Suomessakin oli tällaisia kalmapaikkoja, usein kivilouhikoita eli "vatturaunioita", joihin kalmatartuntariskin sisältävä aines loppusijoitettiin ja joihin ei ollut kenenkään syytä astua. Muita kalmapaikkoja olivat (jo aiemmin siteeratun Jouko Paavolan mukaan) teiden risteykset, ruumiinolkien polttopaikka, keskosten ja äpäräin salainen hautapaikka, ruumisriihi, entinen teilauspaikka, murha- ja itsemurhapaikat. "Jos niiden kohdalla lankesi, tarttui kalma heti. Niillä myös kummitteli." Monista kerätyistä tarinoista käy ilmi, että pelko tai säikähdys edesauttoi ratkaisevasti kalman tartuntaa.

Tietäjät panivat ruumiit puhumaan

Rohkea, omaan "luontoonsa" luottava pystyi kuitenkin ottamaan riskejä ja pysyä vahingoittumattomana. Kalmanväkeä saattoi myös ajaa tiehensä komennoin, kirouksin ja jopa kirveellä huitaisten tai haulikolla lasauttaen. Omakohtaisesta kummituksen karkottamisesta kertoi Nestori Saastamoinen 1938 Viitasaarella: "Ilmestyi taas seipään nenään se valkoinen haamu. Sieppasin taiko [talikon] ja kirosi, että joko sinä kele siinä kökötät. Löi sillä taikolla, että vars män poikki, kun se sattu seipääseen, ja sen koommin ei joo huoamua näkynnä eessäni".

Kylmäpäistä oli myös käyttää ruumislautaa, ruumiinpesuvettä, ruumiinkappaleita, hautausmaan multaa tai muuta vastaavaa taikuuteen. Valkoista magiaa edusti esimerkiksi viljavuuden lisäämiseen tähtäävä kalman hyödyntäminen; logiikkana oli se, että kuolemaa seuraa syklisessä kierrossa elämä. Tämän ajatuksen mukaisesti myös aviovuoteeseen saatettiin panna ruumiinmultaa, jotta "marto" vaimo saisi lapsia. Viljelmiä suojattiin vainajavoiman avulla ja similia similibus -periaatteen mukainen vastaavuusmagia ("samalla samaa vastaan") järkeisti myös itse viikatemiehen torjunnan kalman avulla. Lapissa erityisen haluttua poppa-ainesta oli härmä, jota noin kahdeksan kuukautta kuolleena olleen ruumiin iholle kuulemma ilmaantuu ja joka voidaan kaapia talteen. Kalman kanssa touhuaminen miellettiin kuitenkin yleensä mahtitietäjien hommaksi, ja siihen liittyi asianmukaisia suojautumisriittejä.

Hurjimmat tietäjät menivät yöllä hautausmaalle jututtamaan vainajia ja saamaan näin tietoja. "Kirkonmaalle ovat menneet ja ajaneet ylös kaikki kuolleet riettaat pahat henget. On ollut niin väkevä sana. Oli niillä tuota pitkä rauta, tulirauta, joilla ne aukaisivat kuolleitten suun ja rupesivat puhuttelemaan. Ja sanoit kuolleelle, että mitä pitä tehä. Ja ne sanoit, että kuollut rupeaa puhumaan, kun menee puhuttamaan." (Täräntö, Leevi Kalanteri 1933).

Toimintaa yritti hillitä laki, jossa taikuus oli kielletty. Taikuus säilyi rangaistavana tekona vielä 1889 laaditussa rikoslaissa vuoteen 1998 saakka, joskin 1900-luvulla tuomiot olivat harvinaisia. Vuoden 1889 rikoslain mukaan myös ruumiin tai sen osien ottaminen haudasta ja ruumiin silpominen ylipäätään määriteltiin rikokseksi. Tästä joutui tuomiolle muun muassa helsinkiläinen velhopiiri, joka operoi 1930-luvun alussa Malmin hautausmaalla ja Tattarisuolla.

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2010/11/taydennysta-tattarisuon-keissiin.html

Hautausmaiden olosuhteista 1800-luvulla

Jatkaaksemme hautausmaista. Vielä 1800-luvulla hautojen kaivaminen kuului monilla paikkakunnilla kuolleen omaisille. Tästä seurasi se, että vaikka joku ehkä kuoppasi vainajan kunnolla, jätti moni sen ihan pintaan. Kalmanhaju uhosi väkevänä maasta, johon ketut ja muut yön olennot kaivoivat koloja. Luita "ajettiin" myös tarkoituksella pintaan, jotta saatiin tilaa uusille haudoille. Ne siirrettiin kirkon seinässä sijainneisiin komeroihin ja myöhemmässä historian vaiheessa hautausmaalla olleisiin luuhuoneisiin ja luukuoppiin. Niitä ei aina merkitty kunnolla, joten jossain vaiheessa ne tuppasivat olla levällään taivasalla.

Hautapaaseja ja -ristejä ei yleisesti harrastettu, joten oli epäselvää mikä vainaja lepäsi missäkin. Etenkin köyhät haudattiin tiuhaan niin sanottuihin rivihautoihin. Oma lajityyppinsä olivat talvihaudat: salvotut kellarit talvisaikaan kuolleiden arkuille. Usein niissä lahotettiin vainajia kesälläkin - hautapaikkojen puutteen vuoksi ja raskaan haudankaivuun välttämiseksi. Vanhoista reikäisistä arkuista sanottiin, ettei niiden reikiin saa katsoa: jos katsoi, "saattoi ihmisestä tulla sellainen pahan näkijä, joka ei saa koskaan rauhaa elämässään" (Ahti Paulaharju Hailuodolta 1958).

Salvottuja mökkeröisiä olivat myös perhehautakammiot, jossa arkut olivat hyllyköissä synkeää löyhkää levittäen. Ruumisarkkuja myös yksinkertaisesti jätettiin maan pinnalle ja haettiin muualta kasa maata sen päälle. Toisinaan hautausmaan kamara nousi tämän vuoksi aluetta rajaavan kiviaidan korkuiseksi. Kirkkomailla ei ollut tilaa edes kasvillisuudelle, mikä joutui jatkuvasti revityksi uusien hautausten tieltä. Ilmari Wirkkala on kuvannut 1800-luvun hautausmaanäkymiä tähän tapaan: "On ollut vain autiutta, törkyä sekä erityisesti kuolleitten luita, joita siat ja koirat kuljettivat ihmisten asunnoille, kujille ja kaduille."

Lyhyesti sanottuna: suomalaiset hautausmaat muistuttivat toistasataa vuotta sitten klassisissa intialaisissa opetusteksteissä mainittuja äärimmäisen pelottavia kalmistoja, joihin joogit menivät meditoimaan kohdatakseen pelkonsa ja saamaan sitä kautta oivalluksia.

Kuolemisen taito ja kuolleiden demonisointi

Ennen kuoltiin yleensä kotona. Väki valvoi vuorossa kuolleen äärellä, jotta ruumis ei joutunut hetkeäkään olemaan yksin. Ikkunat, uuninpellit ja räppänät avattiin, jotta edesmenneen henki pääsisi helposti ulos. Kristillisellä kaudella kansan ja pappiskunnan käytössä oli 1400-luvulta periytyviä Kuoleman taito -kirjasia (Ars Moriendi), joissa kuolevaa lohdutettiin ja rohkaistiin sekä ohjeistettiin onnistuneeseen kuolemaan. Tuonen tuville oli syytä mennä menneet riidat sovittuina, kaduttavat kaduttuina ja muutenkin asiat kunnossa.

Ortodoksien keskuudessa kuollutta ohjeistettiin itkuin ("ainoa kieli jota vainaja kuulee"). Sanottiin, että ihminen on vielä pari päivää kuolemansa jälkeen osittain kytköksissä ruumiiseensa, mitä ei kuolinprosessin häiritsemisen minimoimiseksi sopinut turhia siirrellä (tämä ohje on sopusoinnussa maailman johtavien kuolemisen asiantuntijoiden eli tiibetinbuddhalaisten aiheesta antamien opetuksien kanssa). Jos asiat menivät mönkään, vainaja saattoi palata kotonakulkijana, levottomana kummituksena. Tätä yritettiin ehkäistä muun muassa karsikkomäntyihin tehdyillä merkinnöillä: hautausmaalta tuleva kummitus näki nimikirjaimensa puun kylkeen veistetyssä taulussa, muisti olevansa kuollut ja palasi takaisin hautaan odottamaan tuomiopäivän pasuunan töräytystä.

Siinä missä katolilainen hautajaisseremonia tähtäsi kokonaan "sielun autuuttamiseen" ja kuolleiden ja elävien välillä vallitsi tietty huolehtiva side, käänsi uskonpuhdistuksen myötä vallan saanut luterilainen kirkko asetelman ympäri. Sen mukaan kuollutta ei voinut kuoleman jälkeen enää mitenkään auttaa ja hautajaisten tarkoitus oli vain omaisten lohdutus. Luterilainen oppi oli myös se, että vainaja ei voinut palata sinä tuttuna henkenä mikä hän oli elävässä ruumiissaan ollut, vaan ainoastaan demonisena olentona. "Matti Sarmela on arvellut, että kun kirkko yhdisti vainajiin kauhun ja pahuuden, ruumiinmullasta ja vainajien luista tuli kansan mielikuvissa pelätyimpiä taikavälineitä. Kalma ja kirkonväki nousivat vaarallisemmaksi voimaksi kuin raudan- ja tulenväki, jotka olivat olleet keskeisemmässä asemassa rautakaudella", Koski mainitsee.

Kaikkiaan parisataa arkistoihin kertynyttä tarinaa toistaa selviytymiskokemusta, jossa elävä joutuu erehdyksissä juhlayönä kirkkoon (esimerkiksi jo yöllä joulukirkkoon), joka on täynnä haudoista tulleita homenaamoja. Kun nämä hoksaavat elävän, hyökkäävät ne joukolla kimppuun. Elävä säntää karkuun ja häneltä tippuu huivi tai muu vaatekappale. Kuolleet tyytyvät siihen ja repivät sen riekaleiksi, kuten seuraavana aamuna varmistuu (samalla vahvistuu, ettei kyse ollut unesta). Vastaavia tapauksia varten ohjeistettiin kolme asiaa: paetessa ei saa katsoa taakse, päällysvaate täytyy jättää vainajille ja hypätä tasajalkaa kynnyksen yli.

Peikko parat! - Uskomusten hiipuminen

Modernisaatio alkoi näivettää kansanuskoa 1800-luvun lopulta. Uudenkaupungin Sanomat naureskeli 16.9.1905 tähän malliin: "Taikausko ja yliluonnolliset olennot, jotka valtateitten varsilta lisääntyvä valistus karkottaa, hakevat suojaa sieltä, missä metsä on syvin, tiet pisimmät, korvet kolkoimmat. Peikko parat! Usko heihin vähenee vähenemistään. Kymmenen vuotta takaperin täällä vielä paloivat haanhaudat, kävelivät tontut, toitottivat noidat ilmassa ja koputtivat ja naputtivat männinkäiset kaikessa totuudessa: nyt jo Katinhännässkin nauretaan pimeyden ruhtinaalle, joka alentuu säikyttelemään akkoja hämärässä."

Toisaalta vanhoilla katsomuksilla oli puolustajansa. Näin kirjoitti muuan Oskari Mattila Kotiseutu-lehdessä 1912 puheen ollessa henkimaailman kanssa toimivista näkijöistä. "Näin tietäviä ihmiset ennen oli. Nykyaikana enää harvassa tätäkään taitoa tavataan, se nähdään, mitä muutkin. Uudet viisaat, aikamme hengestä osalliseksi päässeet, kyllä sanovat näkijöitä höpsiksi, joitten aivoissa on vikaa, eivätkä tietojaan minään pidä. Vanhempi väestö toki enemmältä antaa tietoihmisille ansaitun arvon."

Kaarina Kosken mukaan kirkonväkiuskomuksilla oli monta funktiota, mutta ehkä tärkein oli käsitellä epäsuoralla tavalla yhteisöön kohdistuvia uhkia ja esittää yhteisön moraalinen järjestys näiltä uhkilta suojaavana tekijänä.

Kirkonväki ja kalma kaikkosivat ihmisten puheista, kokemuksista ja uskomuksista sotien jälkeen ja 1960-luvulla niihin uskoi enää harva maaseudun taatto ja muori. Nyt niistä ei puhu kukaan, tuskin edes hullut, ja harva niistä tietää edes kansanperinnemielessä. Ilmeinen syy on se, että kuolema laitettiin piiloon laitoksiin. Niissä juuri poisnukkunut suljetaan välittömästi muovisäkkiin ja kiidätetään pakastimeen, kunnes se avataan tiskipöytämetallisella pedillä kirkkaiden valojen alla ja vahvojen puhdistusaineiden tuoksuessa. Johan sellaisia peljästyy kirkonväkikin.