Se oli tammikuussa 1997, kun ensi kertaa tajusin selvästi kesän läsnäolon talvessa. Olimme retkellä Lohjan Karkalissa Torholan luolassa. Tuon 28 metriä pitkän kalkkikiveen syöpyneen onkalon uumenissa ei vallinnut sama napakka pakkaspäivä kuin ulkona, vaan perunakellarin maltillinen viileys. Luolan seinillä talvehti runsaasti perhosia, muun muassa liuskayökkösiä. Jotkut niistä liikehtivät hieman - kuin kesästä unta nähden. Samoin majaa piti lepakoita, ja niin ikään jotkut niistä heiluivat levottomasti; yksi ellei kaksi jopa lenteli ympäriinsä luolan kellariksi kutsutussa syvimmässä osassa. Se oli kesää talvessa. Piiloittelevaa mutta täysin konkreettista.
Karkalin kokemus tuli mieleen, kun poikkesin tänään katsastamassa Vuosaaren täyttömäen vieressä olevaa lumenkaatopaikkaa. Lämpötila oli +21 ja takana ikimuistoisen helteinen kesä. Silti jääksi tiivistynyttä edellistalven lunta oli vielä jäljellä useiden metrien korkuinen ja kymmeniä metrejä pitkä kukkula. Rikkijauhettu peruskallio eli sepeli oli paksuna vaippana hidastanut jään sulamista. Kasa näyttikin enemmän soraläjältä, ja sitä piti raaputtaa sen todellisen luonnon paljastamiseksi. Jään tuttu hyytävä hohkaus tuli esiin. Sitä ei ollut ikävä - mutta kohtahan se on taas täällä.
Pinnan alla muhivaa jäätä todistusvoimaisempaa oli silti kaikkialla lojuva roska. Kaduilta auratun lumen mukana oli tullut pulloja, tölkkejä, röökiaskeja, käärepapereita, sytkäreitä, lääkepakkauksia, hanskoja ja jopa kenkiä (miten pakkasessa oli voinut jatkaa ilman... ) Yhtään kolikkoa ei näkynyt. Lumen kanssa kamppailun mittasuhteita kuvaa se, että kanttikiveä oli paikalla kiitettävästi. Samoin vahvasti edustettuna oli uudenvuoden ilotulitteiden jäänteitä. Ja olihan siellä heijastimia, auton ikkunaskraboja, harjoja, lumilapioita ja pulkanjäänteitä.
Yhtäkkiä rati-riti-rallaa ja tip-top, tip-top, tipe-tipe, tip-top, tip, tip, top! -tunnelmat olivat lähes pelottavan selvästi läsnä loppukesän syvänlämpöisessä, uneliaan painostavassa sunnuntaissa. Todellisempana kuin kadonneen raajan aavesärky tai monen näkemä mutta äkisti lakannut virvatulen häilähdys. Niin kuin taolaisessa yin/yang -symbolissa on mustassa puoliskossa pieni täplä valkoista ja valkoisessa puoliskossa pieni täplä mustaa, niin talvi näyttäytyi vastakohdassaan kesässä: kvantitatiivisesti vähäisenä mutta kvalitatiivisesti omana itsenään.
Keltaisen loistavat pietaryrtit, harmaana jurottaa pakkasherran apea jöhkäle.
Tässä näkyy sulamisseinämä, jossa jatkuvasti sepeli rapisee alas jääkiteiden hajotessa.
Raapaisun takana on jää, todellinen talven ekstrakti.
Maisemia jääkukkulalta.
Ostoskärryt hautautuivat tuiskuun ja päätyivät Borgarstrandin kunnaille. Näillä main on arveltu sijainneen ikivanhan kauppapaikan, joten kapistus istuu perinteisiin.
Betoniporsaskin kahmaistiin lumen mukaan, kuten luvuttomat puistonpenkit.
Heijastin putosi jonkun hihasta, kun oli pimeää ja tuisku yritti nutun sisään.
Liukurin laskut on laskettu.
Videofirma Makuunin Jonna, täällä on nimikorttisi.
Kasasta tihkuu tietenkin kaiken aikaa sulamisvettä. Rehevä lupiinipitoinen kosteikko sen alapuolella etenee sitä mukaa kuin jää väistyy. Se kätkee myös häveliäästi monet alueen aarteista.
Olen lueskelut tätä sinun blogiasi ja viehätyin. Jopa niin paljon, että oli pistettävä sivu muistiin. Itse olen ollut hyvin viehättynyt unohdetuista ja hylätyistä paikoista, ja nyt lähti innostus lähteä etsimään niitä itsekin. (Eikä se kyllä vaikeaa ole, kun joka nurkan takana jotain hylättyä)
VastaaPoistaajatuksesi (ja muiden ajatukset joita positiivisina omiin kommentteihisi solutat) osuvat hyvin omaan ajatusmaailmaani. Kiitos
Kiitos vain itsellesi, ja hienoa että retkeilyvietti virisi. Näkemisen, kokemisen ja miettimisen arvoista löytää varmasti ihan arkiympäristöstäänkin, kunhan vain "napsauttaa" sopivasti fiksaamattoman heittäytymis- ja ihmettelyasenteen päälle.
VastaaPoista