Kesäaikaan siirtyessä voi muistella menneen talven lumia, jotka ovat yhä keskuudessamme. Pääkaupungin lumenkaatopaikoilla snögää on sellaiset läjät, että niistä on jopa arveltu riittävän pysymälumia kesän läpi ensi talveen.
Kelloviisari nyrjähti taas kesäaikaan viime yönä. Nyt aurinko on etelässä (eli korkeimmillaan) kello 13 eikä kello 12, kuten päivänvalon mukaan loogisen talvi- eli normaaliajan puitteissa. Vastaavasti nyt yö on pimeimmillään kello 01 eikä "keskiyöllä" kello 24, perinteisellä kummitusten kellonlyömällä.
Kesäaikaan siirtymistä Suomi kokeili ensi kertaa 1942, jolloin aloite siihen saatiin sotakamppailuaan tehostavalta natsi-Saksalta. Idea oli ja on edelleen, että yksi aamun nukkumiseen käytetty ”haaskattu” valoisa tunti siirrettynä ehtooseen säästää kotien ja tuotantolaitosten valaisukustannuksia sekä lisää kansalaisten toimintatehoa. Sotaa käyvä Saksa liittolaisineen oli myös koko kesäaikakäytännön pioneerimaa ottaessaan Sommerzeitin käyttöön ensimmäisessä maailmansodassa 30.4. 1916; peruste oli hiilensäästö ja kaupunkien ilmasuojelupimentämisestä koituvien vaivojen vähentäminen. Britanniassa ideaa oli tosin esitellyt parlamentille jo vuonna 1907 The Waste of Daylight –nimisen pamfletin kirjoittanut herra William Willet, mutta tuloksetta.
Valovoitto, mikä ehkä pätee Keski-Euroopassa, on melko merkityksetön Suomessa lukuun ottamatta varhaiskevättä ja myöhäissyksyä. Meillä ei pidetty vuoden 1942 kokeilusta, joka kuulemma sekoitti lehmien rytmin (tokko lehmät tiesivät kellojen kääntelystä, mutta taisi isäntiä ja emäntiä risoa tuntia varhaisempi navettaan kömpiminen). Oli ainakin yksi kapinakunta, joka tyystin kieltäytyi noudattamasta valtakunnan yleisaikaa. Tämä oli Orimattila, ja kuuleman mukaan Yleisradion aikatiedotukset kuuluivat tyyliin ”kello on nyt 14, paitsi Orimattilassa, jossa se on 13”. Muitakin surrealistisia tilanteita on täytynyt olla. Esimerkiksi Lahdesta Orimattilaan ajanut linja-auto on ollut perillä "ennen lähtöään”.
Helsingin Tapanilassa sota-ajan koulupoikana kokenut Matti Suvanto suhtautui kokeiluun kuitenkin optimistisen luottavaisesti ja kansakunnan edun muistaen. Näin hän päiväkirjassaan kiirastorstai-iltana 2.4.1942: "Illalla sitten muutimme kellon tunnin edelle, koska nyt alkoi kesäaika. Tällaista ei kylläkaan aikaisemmin ole tapahtunut, vaikka onkin tullut kesäaika. Tämä on senvuoksi nykyään tavallaan hyödyllinen, sillä nyt ehtii työmieskin nauttia enemmän auringosta ja saa siitä näin pula-aikana tärkeitä vitamiinejakin." (Lähde: Tapanila-albumi 4, 1989).
Kesäajan ensimmäisenä päivänä 2010 lumensyvyys Helsingissä on Ilmatieteen laitoksen mukaan vielä 54 senttiä, vaikka hanget ovat jo painuneet. Tässä on klaarattu lumen kanssa Fredrikinkadulla.
Valkeita kumpuja Töölössä.
Puikot ja kattojen lumikuormat puhuttivat Suomea koko alkuvuoden.
1970-luvulla Euroopassa koettiin energiakriisi, joka poiki joukon enemmän ja vähemmän tehokkaita vastatoimia. Eräs viiveellä toteutuneista oli mantereen yhteinen kesäaika, joka tuli käyttöön 1980. Lehmien harmistumisen jatkosodalta muistanut Suomi ei lähtenyt käytäntöön mukaan, kuten ei myöskään Neuvostoliitto, Jugoslavia, Islanti ja Sveitsi. Eri aikasysteemiin kuuluminen tuotti kuitenkin ylimääräistä sählinkiä kansainvälisille lennoille, pörssiyhteyksille ja sen sellaisille, mikä sai Suomen ottamaan kesäajan käyttöön vuodesta 1981. Tuolloin automaatio ei vielä jyllännyt, ja muun muassa puolella tuhannella paikkakunnalla VR:n asemanhoitajat joutuivat jäämään yöksi töihin, jotta saattoivat aamukolmelta kavuta tikkaille ja kääntää aseman kellojen viisareita. Koko ajatus, että sama tunti elettiin kahdesti, tuntui oudolta. Kansaa kuitenkin rauhoiteltiin: kellon saisi kääntää jo illalla ja puoli yhdeksän uutisetkin tulisivat jatkossa aina kello puoli yhdeksän.
Tässä linkissä Ylen Elävän arkiston kesäaikaan siirtymistä esittelevä uutispätkä vuodelta 1981:
http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=1&ag=5&t=&a=3401
Nykyään käytäntöön komentaa EU-direktiivi, ja Euroopassa vain itsepäinen Islanti elää vuodet ympäri normaaliaikaa. Amerikassa tosikristityt ovat kutsuneet aurinko etelässä kello 12 –aikaa ”Jumalan ajaksi”. Kaikki itseään kunnioittavat yhdysvaltalaiskaupungit noudattivat sitä 1800-luvulle saakka, jolloin rautatien tulo ja sen aikatauluihin liittyvä tarve yhtenäiseen aikajärjestykseen pakotti luopumaan kulmakuntakohtaisesta sooloilusta. Rautatiet mullistivat muutenkin ihmisen aikakäsityksen ja suhteen ympäristöön, mistä esimerkiksi Wolfgang Schivelbusch kertoo mainiosti kirjassaan Junamatkan historia. Nykyään Yhdysvallat on mukana kesäajassa lukuun ottamatta Havaijin ja Arizonan osavaltioita. No, Arizonassakin Navajo-intiaanien reservaatti kääntää kellot, ihan kai vain kapinoidakseen.
Ruotsin vallan aikaan Suomessakin noudatettiin paikkakuntakohtaista "Jumalan aikaa". Nykyinen talvi- eli normaaliaika on kompromissi. Itäisimmässä Suomessa aurinko on korkeimmalla kohdallaan eli etelässä yli 40 minuuttia aiemmin kuin läntisimmässä osassa maata. Helsingissä aurinko on etelässä noin kello 11:50 (eli kesällä 12:50). Todellinen aurinkoaika toteutuu vain pituuspiirillä joka kulkee noin Kirkkonummi-Hämeenlinna-Keuruu-Raahe-Aakenustunturi -linjalla.
Kesäaikajärjestelmä on maksimirationaalisen ajankäytön symboli ja käytäntö. On kuvaavaa, että sen juuret ovat modernissa totaalisessa sodassa ja preussilaisessa tehokkuudessa. Niin tai näin, kellotaulun osoittamaa aikaa oleellisempaa on varmasti se, että käyttää aikansa hyvin, mielekkäällä tavalla.
****
Pari ajallista ja ajatonta loppusanaa mahayanabuddhalaisuuden sekä Johannes Setälän siivittämänä
Pintaa syvemmin ajan luonteesta kiinnostunut voi kokeilla kääntyä shamaani Johannes Setälän neljännen, juuri ilmestyneen kirjan Aika puoleen.
Lohjansaaren kirkaskatseisen ajattelijan Johannes Setälän tavoista tarkastella olevaista löydämme polariteetin näkemyksen. Sama (iät ajat muun muassa taolaisuudessa käytetty) teoriatyökalu on keskeisessä roolissa esoteerisen maantieteen ja periferiaterapian näkökulmassa, jolla pyritään ymmärtämään alueellisia vuorovaikutuksia ja aluekokonaisuuksia.
Näin Setälä kirjoittaa polariteetista (s. 55):
"Kaikkeudessa kaikki ilmenevä tapahtuu kahden voiman välissä. Vastakkaisten voimien vääntö aiheuttaa ilmenevät ja olevaisuudet. Vain tuossa kahden perusvoiman välissä muodostuu värähtely, liike, voima ja aine. Voimat ovat olemassa vain yhdessä. Ne muodostuvat vain toistensa kanssa. Jos toinen häviää, toinenkin häviää ja lakkaa vaikuttamasta. Voima ja vastavoima, aine ja antiaine, plus ja miinut syntyvät ja ovat vain toistensa kanssa olemassa. Yhdessä ne ovat ja muodostavat jotain, saavat aikaan ilmentymiä ja muotoja. Näin on koko kaikkeudessa, myös Maapallolla, ihmisyksilöissä ja joukoissa. Että jotain olisi, täytyy olla molemmat vaikuttavat voimat, plus ja miinus, pimeä ja valo, kasvu ja tuho. Se on liike, tapahtuminen kaikissa ajanjaksoissa."
Kuten viimeinen lause kiteyttää, Setälä näkee polariteettinapojen välisen jännitteen ja paritanssin tapahtumien eli liikkeen edellytyksenä. Liike edellyttää (polariteetin mahdollistavia) välimatkoja ja on itse puolestaan ajan edellytys, sillä mihin muuhun tapahtumia (ja niiden väliin "jäävää" aikaa) voisi suhteuttaa kuin liikkeeseen?
Täydellisessä tapahtumattomuudessa, totaalisessa staattisessa lepotilassa, kuten alkuräjähdystä edeltävässä tilassa, jossa kaikki - siis kaikki - on likistynyt yhdeksi äärimmäisen tiheäksi pisteeksi (eli ei-polariteetiksi), liikkumattomuus eliminoi ajan olemassaolon mahdollisuuden ja vallitsee ajattomuus, mitä kuvaa myös kaunis termi "ikuisuus". Vasta liike, jota tietoinen olento havainnoi, mahdollistaa ajan. Tavallisin rannekellokin, kvartsikidekello, määrittää ajan liikkeestä eli kvartsikiteen värähtelystä, jonka tunnettu ja tasalaatuinen resonanssi antaa kunnon aikaraudalle tarvittavan tarkkuuden. Ihminen on ollut tässäkin nerokas, etenkin sveitsiläinen. Paljon on täytynyt tihrustaa ja ruuvailla, paljon myös sopia.
Vaikka mitään muista tekijöistä riippumatonta "sinällään olevaa" aikaa ei ole, niin ihan kelpo keksintö se silti on. Kun pitää vaikka sopia treffit rakastetun kanssa.
Entäpä "nykyhetki", jonka arvosta eri henkiset traditiot usein muistuttavat? Aivan oikein sanotaan, että nykyhetki - hetki tässä ja nyt - on ainoa todellisuutemme, mitä meillä ylipäätään on. Ja että olemme silti mestareita pakenemaan sen tuoreutta joko menneisyyttä vatvoen tai tulevaisuutta koskevien haaveiden tai suunnitelmien parissa. Myös buddhalaiset korostavat nykyhetken oleellisuutta, mutta buddhalaisuuden mahayana-suuntauksen (eli "suuren kulkuneuvon") shunyata- eli "tyhjyys"opetukset osoittavat meille samanaikaisesti, että nykyhetkikin on vain käsite, työkalu, jolla ei ole mitään löydettävissä olevaa absoluuttista "tosiolemusta".
Esimerkki: otetaan kirja (mielellään sisällöllisesti kehnommanpuoleinen) ja ammutaan pistoolilla sen läpi. Kaikki tapahtuu yhtenä jysäyksenä ennen kuin tajuammekaan. Pamaus on taatusti käynyt esimerkkinä hyvin napakasta nyt-hetkestä, siitä lienemme yhtä mieltä. Mutta kun alamme plärätä kokeelle uhrattua kirjarukkaa, voimme samalla analysoida sitä faktaa, että luoti läpäisi jokaisen sivuista eri aikaan. Sivu 1 läpäistiin ennen sivua 2 ja suhteessa hyvin paljonkin ennen sivua 183, puhumattakaan viimeisestä sivusta 376. Tämä alkeellinen ja meluisa koe johtaa havaintoon, mikä sivuaa myös modernin kvanttifysiikan löydöksiä: mitään pienintä jakamatonta yksikköä ei ole löydettävissä, ei aineen eikä ajan suhteen. Sellainen voitaisiin tietysti sopia - nanosekunti eli sekuntin miljardisosa on kunnianhimoinen ehdokas - mutta se olisi vain sopimus.
Nykyhetki on siis "tyhjä"; sitä ei voi löytää analyysilla mistään. Sama pätee aikaan kaiken kaikkiaan. Relatiivisella eli konventionaalisella tasolla se pitää ottaa kuitenkin peräti tosissaan. Viittaamme tällä etenkin yllä esitettyyn treffiargumenttiin ja siihen, miten kärsimättömästi treffeiltä myöhästyjään saatetaan suhtautua.
