Näyttelyvinkki: Marjo Levlinin maagillisia autiotalolöytöjä

Naamioita vuosikymmenten takaa.

Kuvataideakatemian galleriassa (Kasarminkatu 44, Helsinki) jatkuu 28.3. saakka taiteilija Marjo Levlinin näyttely nimeltään Humpuukiteltta ja Musta Kabinetti. Vaasan lähistöllä lapsuutensa seikkailupaikassa muistojaan lämmitellyt Levlin on tuonut esille jotain erityislaatuista: autiosta vaivaistalosta taltioimaansa tivoli- ja taikuritarpeistoa. Ne kuuluivat 1900-luvun alkupuolella sirkustaiteilija Louis Billingille. Välineistö olisi tuhoutunut autiokiinteistön sotkuisen kosteille lattioille eikä Levlin raaskinut sallia tätä.

Hyvä niin. Hän pelasti kiehtovan palan sirkus- ja tivolihistoriaa, jonka arvo on Suomessa tunnetusti ollut pitkään vähäteltyä. Aavistuksen nukkavieru, vino ja pelottavakin, mutta kuitenkin suurella sydämellä toteutettu kiertävän silmänkääntäjyyden, silmänilon, groteskiuden, liioittelun, kummajaisten ja huiputusten suloinen harhan maailma taikalyhtyineen, värivaloineen ja hieman epävireisine karuselli- tai posetiivimusiikkeineen - siinä on jotain kummallisen kiehtovaa ruosteen sävyttäminä reliikkeinäkin. Hattara sulaa suuhun jättämättä tuskin mitään jälkeensä, ja silti sen syöjä haluaa yhä uuden riekaleen vaaleanpunaisesta pilvestä.

Autiotalolöydöt ovat, niin voidaan sanoa, aina lähtökohtaisesti jotenkin kummallisia. Tässä tapauksessa esineet itsessäänkin ovat reilusti friikahtavia, magiaa ja illuusioita edustavia. Logiikan perussääntöjen mukaan kaksi yhdistettyä negaatiota kumoavat toisensa ja niiden sisältö muuttuu positiiviseksi, tyyliin: kääntöpuolen kääntöpuoli = etupuoli, kielletty kielto = sallittu. Levlinin löydöistä voi sanoa saman kaaavan mukaisesti, että kun "epänormaalin" hankintakanavan kautta saatu aineisto on itsessäänkin "epänormaalia", tulee lopputulokseksi - simsalabim! - "normaali" tunnelma (outoa, mutta totta). Tätä Levlin on pyrkinyt hälventämään luomalla näyttelytilaan tivoliteltan hämäryyden. Vain itse esineet ovat valokeiloissa, eivät aina nekään.

Näemme tässä koosteen eräistä näyttelyn esineistä. Lopussa päästämme Levlinin kertomaan omin sanoin projektistaan ja sen taustoista (lehdistötiedote). Mainittakoon, että osana näyttelyä pyörii lyhytelokuva, joka esittelee UE:n hengessä esineistön löytöpaikkaa, hylättyä vaivaislaitosta.


Osa mainosjulisteesta, jolla Valkoinen Sheikki kuulutti tulostaan paikkakunnalle. "Valkoinen sheikki" on myös Federico Fellinin varhaisen elokuvan (1952) nimi, mutta sirkuslainen Billing käytti sitä varmasti aiemmin.


Lipunmyyjän lipasto. Yhdessä laatikossa on runsaasti Valkoinen Sheikki -keräilykuvia yleisölle annettavaksi.


Karusellinhoitajan matka-arkku?


Tivolin maalitaulu. Keskellä olevaan kiekkoon osumalla (pallolla tai ilmakiväärin luodilla) on laukaistu jonkinlainen mekaaninen näytelmä tarkkuuden kunniaksi. Lintu ja pyssykäsi ovat nousevia.


Jotain on ripustettu akrobaattiasetelman keskelle, mutta mitä ja miksi?


"Scheikin" laatima luonnos tulevaa julistetta varten.


Suomen Peliautomaattihistoriallinen Seura (SPEL ry.) arvostaisi varmasti näitä fortunapelejä.


Sheikki on merkinnyt huolella tavaransa. On pienisuuri kulttuuriteko, että ne ovat jälleen lämpimässä ja kuivassa.


Illuusion maailma vetoaa ehkä siksi ihmiseen, että hän vaistoaa sisimmässään myös niin kutsutun todellisuuden olevan yllättävän illusorisen luonteeltaan.

LEHDISTÖTIEDOTE

Marjo Levlin

Humpuukiteltta ja Musta Kabinetti
Liikkuvia kuvia ja tilateoksia

Kuvataideakatemian galleria
Kasarmikatu 44, 19.3-28.3.2010

Jokaisella aikakaudella on omat ihmeensä. Ensimmäiset liikkuvat kuvat olivat aikalaisilleen ihmeenomaisia. Ihmiset etsivät yhä edelleen illuusioista haltioitumista ja ihmeellisiä kokemuksia.

Ensimmäisen kosketuksen illuusion maailmaan sain teini-ikäisenä. Isoveljeni kuoltua perheeni haki lohtua ja yhteyttä henkimaailmaan spiritistisessä seanssissa Balderin salissa. Humpuukin avulla menetetty poika saatiinkin hetkeksi takaisin tähän maailmaan.

Viime talvena poikkesin autiolla vaivaistalolla joka sijaitsee lapsuudenkotini maisemissa Vaasan seudulla. Lapsena olin veljeni opastuksella tutustunut kiehtovaan kummitustaloon ja siitä tuli jännittävä paikka jonne hiivittiin salaa aikuisilta ja paikan omistajalta. Nyt kurkistin sisään ulkorakennuksen ikkunasta ja sieltä paljastui minulle aivan uusi maailma. Romun ja levitetyn pigmentin seasta löysin edesmenneen taikurin tavaroita ja palasen Suomen sirkushistoriaa. Esineet ja laatikot oli varastoitu rakennukseen, jääneet unholaan ja hylätty.

Näyttely on kertomus tästä katoavasta maailmasta, jossa kuolleet esineet ja tarinat voivat herätä hetkeksi henkiin. Näyttely kertoo sattumasta, ihmisen kaipuusta illuusioon sekä taikurista joka kerran vaikutti parissamme.

Louis Billing (1888-1980) toimi sirkusalalla koko elämänsä. Hän kiersi mm Suomea vuodesta 1915 Knut Lindbergin sirkuksen mukana. Billingillä oli oma ampumarata ja karuselli. Vuonna 1935 hän alkoi esittää mustaa kabinettia Jaffu Sariolan ohjelmassa ja esiintyi Valkoisena Sheikkinä myös mm Linnanmäellä.

Lähteet: Markku Aulanko/Simsalabim nro 122
Svenska Kulturfonden on tukenut näyttelyä


Jälkikirjoitus:

Tivolien maantieteestä voi tehdä sen huomion, että mustalaisleirien tavoin ne asettuvat usein asutun alueen liepeillä olevalle ekstensiivisesti käytetylle maalle, toisin sanoen joutomaalle. Tämä on luonnollista, onhan kyse tilaa vievästä ja tallaavasta toiminnosta, jonka pyörittäjille ei liene myöskään varaa vuokrata hienoimpia paraatipaikkoja. Pari esimerkkiä Helsingistä: 1980-luvulta muistuu mieleen Myllypuron entisen kaatopaikan kohdalle (suorastaan keskelle metsää) pystytetty tivoli ja vain muutama vuosi sitten tivolin valot ja nauru täyttivät syksyiseksi viikoksi joutomaan Puotinharjussa, nykyisen jättikokoisen Prisma-marketin kohdalla.

Vähemmän arvostetut, perifeeriset toimintapaikat kuvaavat sirkus- ja tivolikulttuurin asemaa ja luonnetta verrattuna muuhun kulttuuriin. Se että ala tuntuu ikuisesti olevan hieman epäilyttävä ja outsider antaa sille kuitenkin myös sitä selittämätöntä lumoa ja voimaa, jota Levlininkin näyttely onnistuneesti välittää.